Psy­ko­lo­gi­an tut­ki­muk­sis­sa on vii­me vuo­si­na esiin­ty­nyt eng­lan­nin­kie­li­nen sana awe, joka tar­koit­taa sy­vää kun­ni­oi­tuk­sen tai ihai­lun ko­ke­mus­ta. Jo­kin koh­de tai asia val­taa mie­len niin voi­mak­kaas­ti, et­tä kaik­ki huo­mio kes­kit­tyy sii­hen. Tätä ko­ke­mus­ta on vai­kea sa­noit­taa, kos­ka se on niin ko­ko­nais­val­tai­nen. Usein tuon ko­ke­muk­sen ai­ka­na he­rää ky­sy­mys ”voi­ko noin kau­nis­ta ol­la, mi­ten se on mah­dol­lis­ta”? Ko­ke­muk­sen ai­ka­na tun­teet vaih­te­le­vat, sil­lä mu­ka­na voi ol­la pel­koa, iloa, häm­mäs­tys­tä, kii­tol­li­suut­ta ja rak­kaut­ta. Ko­ke­mus tun­tuu niin suu­rel­ta, et­tä se ei mah­du tie­toi­suu­teen ja pur­su­aa sen yli esi­mer­kik­si ilon pur­kauk­se­na.

Il­man tätä ko­ke­mus­ta us­kon­to­ja on vai­kea ym­mär­tää. Kris­ti­nus­kon pii­ris­sä syvä kun­ni­oi­tus syn­tyy kos­ket­ta­vis­ta teks­teis­tä, mu­sii­kis­ta, kir­kon kau­neu­des­ta, eh­tool­li­ses­ta tai kas­tees­ta.

Hil­jat­tain tämä tun­ne val­ta­si mi­nut seu­ra­tes­sa­ni erään lap­sen kas­tet­ta. Ko­ro­nan vuok­si kirk­ko oli lä­hes tyh­jä, vain pää­hen­ki­löt, lap­si, van­hem­mat ja pap­pi, oli­vat pai­kal­la. Eh­kä pai­kal­la oli myös kum­me­ja, mut­ta huo­mi­o­ni kes­kit­tyi vain tuo­hon lap­seen. Kyy­ne­leet tu­li­vat sil­miin. Sa­mal­la ru­koi­lin sy­dä­mes­tä­ni, et­tä elä­mä koh­te­li­si lem­pe­äs­ti tuo­ta las­ta ja et­tä kaik­ki kä­vi­si lo­pul­ta hy­vin ja et­tä hän oli­si on­nel­li­nen ja ko­ki­si elä­mäs­sään mie­lek­kyyt­tä. Tie­ten­kin myös omien las­te­ni syn­ty­mä on tuot­ta­nut tuon ko­ke­muk­sen ja sa­moin myös hei­dän kas­teen­sa.

Mu­sii­kin pii­ris­sä ora­to­ri­ot ja esi­mer­kik­si Beet­ho­ve­nin yh­dek­sän­nen lop­puo­sa tuot­ta­vat suur­ta kun­ni­oi­tus­ta. Kuin­ka jo­ta­kin tuol­lais­ta on voi­tu sä­vel­tää ja kuin­ka sitä voi soit­taa ja lau­laa niin ih­meel­li­sen kau­niis­ti?

Mo­nien mui­den ta­voin voin luon­nos­sa ko­kea sy­vää kun­ni­oi­tus­ta. Ve­si­pu­touk­set ve­tä­vät mi­nua puo­leen­sa. Voin kat­sel­la nii­tä vaik­ka kuin­ka kau­an. Myös kor­kei­den pui­den kes­kel­lä voi syn­tyä sy­vän kun­ni­oi­tuk­sen ko­ke­mus. Mo­nil­le meri tai kor­kea vuo­ri tuot­taa näi­tä ko­ke­muk­sia. 

Vie­lä on yk­si asia, joka mi­nul­le tuot­taa sy­vää kun­ni­oi­tus­ta. Kun luen ih­mi­sis­tä, jot­ka ovat oman hen­ken­sä kus­tan­nuk­sel­la pe­las­ta­neet vie­rai­ta ih­mi­siä, sil­loin koen sekä ihai­lua et­tä kii­tol­li­suut­ta. Se li­sää us­koa sii­hen, et­tä ih­mi­nen ei ole vain it­se­käs olen­to, sil­lä hä­nes­sä on myös ha­lua aut­taa hä­däs­sä ole­vaa lä­him­mäis­tään.

Sy­vän kun­ni­oi­tuk­sen het­ket ovat ohi­kii­tä­viä, mut­ta ar­vok­kai­ta. Tuon ko­ke­muk­sen ai­ka­na myös hy­vän­tah­toi­suus li­sään­tyy, kos­ka sil­loin ha­lu­ai­si sy­leil­lä koko maa­il­maa. Psy­ko­lo­gi­set tut­ki­muk­set ker­to­vat, et­tä tai­pu­mus ko­kea sy­vää kun­ni­oi­tus­ta on yh­tey­des­sä avu­li­ai­suu­teen ja et­tä vä­lit­tö­män ko­ke­muk­sen ai­ka­na hy­vän­tah­toi­suus ja avu­li­ai­suus li­sään­ty­vät. Usein oman pie­nuu­den ko­ke­mi­nen on se te­ki­jä, joka li­sää myön­tei­syyt­tä mui­ta ih­mi­siä koh­taan. Li­säk­si täl­lai­set ko­ke­muk­set vä­hen­tä­vät ma­te­ri­a­lis­tia tai­pu­muk­sia. Os­ta­mi­nen ja ku­lut­ta­mi­nen ei­vät tun­nu tär­keil­tä, kun saa ko­kea jo­ta­kin to­del­la kos­ket­ta­vaa ja ar­vo­kas­ta. 

Vaik­ka usein on kyse het­kel­li­sis­tä ko­ke­muk­sis­ta, tuo ko­ke­mus voi ol­la niin jä­ri­syt­tä­vä, et­tä se joh­taa pe­rus­teel­li­seen ar­vo­jen ja elä­män­ta­po­jen muu­tok­seen. Voi­ma­kas sy­vän kun­ni­oi­tuk­sen ko­ke­mus Raa­ma­tun teks­tin ää­rel­lä on mo­nil­le ol­lut sy­säys hen­gel­li­seen uu­dis­tu­mi­seen.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suu­den­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.