Olen vii­me ai­koi­na seu­ran­nut pie­nen po­jan su­rua ja ikä­vää. Vaa­ri nuk­kui pois yl­lät­tä­en ja sitä pie­nen ih­mi­sen on ol­lut vai­kea ym­mär­tää. Po­jan suru on loh­du­ton­ta ja ajoit­tain niin kos­ket­ta­vaa, et­tä sen ää­rel­lä koko per­he viet­tää yh­tei­sen it­ku­het­ken. Lap­sen su­rua ku­va­taan kuin seep­ran rai­doik­si tai pu­hu­taan su­rah­te­lus­ta. Lap­si saat­taa leik­kiä iloi­se­na mut­ta pik­ku­au­tol­la hu­ris­te­lu kes­key­tyy­kin it­kuun. Pie­nen sy­lit­te­lyn jäl­keen au­to­leik­ki taas jat­kuu. Lap­si su­rah­te­lee het­ken, voi­dak­seen taas jat­kaa ar­kea. Rak­kaan ih­mi­sen me­net­tä­mi­nen nos­taa esiin myös lap­sen omat poh­din­nat ja ky­sy­mys­ten tul­van. Voi­ko lää­kä­ri he­rät­tää vaa­rin hen­kiin? Voin­ko men­nä kai­va­maan vaa­rin luut ylös hau­das­ta, ku­ten di­no­sau­rus­ten­kin lui­ta kai­ve­taan? Jos vaa­ri on en­ke­li niin voin­ko näh­dä hän­tä päi­vän­va­los­sa? Lap­si an­sait­see kuul­la to­tuu­den kuo­le­mas­ta hä­nen oman ikä­ta­son­sa mu­kaan. Lap­sen mie­li ha­lu­aa muo­dos­taa ta­pah­tu­nees­ta ko­ko­nai­suu­den sii­nä mis­sä ai­kui­sen­kin.

Tu­le­vi­na sun­nun­tai­na poh­di­taan et­sik­ko­ai­ko­jen ja it­sen­sä tut­ki­mi­sen tee­mo­ja. Kuo­le­man lä­hel­le jou­tu­mi­nen on hy­vin poik­keuk­sel­li­nen het­ki elä­mäs­sä, ei­kä sen ää­rel­tä ole vält­tä­mät­tä löy­det­tä­vis­sä mi­tään hy­vää. Par­haim­mil­laan kuo­le­ma saa mei­dät poh­ti­maan oman ai­kam­me ra­jal­li­suut­ta ja et­si­mään vas­tauk­sia ole­mas­sa­o­lom­me mer­ki­tyk­seen. Niis­sä het­kis­sä Ju­ma­la voi tun­tua lä­hei­sel­tä tai py­syä kau­ka­na. Kun Raa­ma­tus­sa vii­ta­taan et­sik­ko­ai­koi­hin, on kyse sel­lai­sis­ta het­kis­tä, jol­loin Ju­ma­la eri­tyi­ses­ti kut­suu puo­leen­sa. Eri­lais­ten elä­män­kaa­ren ta­pah­tu­mien, mer­ki­tyk­sel­lis­ten het­kien tai vai­keuk­sien vai­heis­sa voi ko­kea Ju­ma­lan pu­hut­te­le­van ai­van eri­tyi­ses­ti.

Tuo pie­ni poi­ka on su­rus­saan hy­vin vä­li­tön. Hän saat­taa spon­taa­nis­ti ker­toa vaik­ka­pa leik­ki­ka­ve­rin äi­dil­le, mi­ten vaa­ri on juu­ri kuol­lut ja kuin­ka hä­net hau­dat­tiin. En roh­ke­ne aja­tel­la, et­tä vaa­rin me­net­tä­mi­nen oli­si vai­kut­ta­nut po­jan ju­ma­la­suh­tee­seen. Su­rah­te­lun het­kel­lä hän loh­dut­tau­tuu aja­tuk­sel­la, et­tä Ju­ma­la pi­tää vaa­ris­ta edel­leen huo­len. Sii­hen luot­ta­en pik­ku­mies jat­kaa taas ar­ke­aan.        

 Kir­joit­ta­ja on Lau­neen seu­ra­kun­ta­pas­to­ri