JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Artikkelit

"Olen tuntenut suurta pelkoa ja astunut eteenpäin tärisevin jaloin. Silloin rohkeus on ottanut pelkoa kädestä ja sanonut, että nyt mennään", runoilija-yrittäjä Elina Salminen kuvaa.

”Kaikki ympärilläni halusivat olla jotenkin erikoisia. Minä olen aina ollut sellainen kasin tyttö”, runoilija Elina Salminen kuvaa. Kuva: Jani Mahkonen.

”Kaikki ympärilläni halusivat olla jotenkin erikoisia. Minä olen aina ollut sellainen kasin tyttö”, runoilija Elina Salminen kuvaa. Kuva: Jani Mahkonen.

Jani Mahkonen

15.7.2025
Mari Turunen

Olem­me Itä-Hel­sin­gis­sä, Vuo­saa­res­sa. Tääl­lä koh­taa­vat tyrs­ky­ä­vä meri kal­li­o­ran­toi­neen sekä kor­ke­at tor­ni­ta­lot ja mo­ni­kult­tuu­ri­nen ur­baa­ni syke. Nämä ovat Eli­na Sal­mi­sen ko­ti­kul­mia. Näil­lä ran­noil­la luo­ka­no­pet­ta­ja löy­si uu­den pol­kun­sa, mut­ta ke­pe­äs­ti se ei käy­nyt.

Vuon­na 2013 Sal­mi­nen oli työs­ken­nel­lyt kym­me­nen vuot­ta luo­ka­no­pet­ta­ja­na ja hän haki vuo­den vuo­rot­te­lu­va­paa­ta. Per­heen oli tar­koi­tus läh­teä Yh­dys­val­toi­hin, sil­lä hä­nen toi­mit­ta­ja­mie­hel­lään Vel­lul­la oli unel­ma pääs­tä soit­ta­maan mu­siik­kia mus­tan gos­pe­lin syn­ty­si­joil­la. Vii­su­mi­ha­kuun pal­kat­tiin ame­rik­ka­lai­nen asi­a­na­ja­ja ja asi­at rul­la­si­vat. Per­he sai myön­tei­sen vii­su­mi­pää­tök­sen juu­ri Sal­mis­ten 15-vuo­tis­hää­päi­vä­nä. Se tun­tui mer­ki­tyk­sel­li­sel­le. Nyt al­kai­si uu­si, kut­kut­ta­va vai­he.

Mut­ta sit­ten, il­man va­roi­tus­ta kaik­ki tys­sä­si Suo­men pääs­sä Ame­ri­kan suur­lä­he­tys­tös­sä, jo­hon pa­pe­rit ei­vät kos­kaan saa­pu­neet.

Oli syk­sy, kou­lut oli­vat jo al­ka­neet, mut­ta Sal­mi­set oli­vat edel­leen Vuo­saa­res­sa. Ai­kaa ku­lui ja viik­ko­jen ede­tes­sä tur­hau­tu­mi­nen kas­voi. Unel­mien seik­kai­lu Yh­dys­val­lois­sa mu­re­ni kä­siin.

Päi­vis­sä oli väl­jyyt­tä, sil­lä ala­kou­lui­käi­set tyt­tä­ret ei­vät tar­vin­neet äi­tiä sa­maan ta­paan kuin pik­ku­lap­si­ar­jes­sa. Niin­pä Sal­mi­nen kul­jes­ke­li pit­kin Vuo­saa­ren ran­to­ja ja pur­ki tun­tei­taan. Ah­ke­ral­le käy­tän­nön ih­mi­sel­le löy­säi­ly oli vai­ke­aa.

Aluk­si ulos pu­hal­let­tu höy­ry­ä­vä hen­gi­tys vii­le­äs­sä il­mas­sa oli kaik­ki, mitä hän ky­ke­ni an­ta­maan. Toi­si­naan hän is­tah­ti alas ja kir­joit­ti kän­nyk­kään aja­tuk­si­aan ja tun­tei­taan.

Nyt hän nä­kee, et­tä tuo vuo­si oli ris­teyk­sien ris­teys. Tai kuin ken­raa­li­tau­ko, jos­ta hän on pu­hu­nut pod­cas­tis­saan. Ken­raa­li­tau­ko on sin­fo­ni­aor­kes­te­rin yh­tei­nen tau­ko, joka usein yl­lät­tää. Se her­kis­tää ja val­pas­tut­taa kuu­li­jat te­ok­sen seu­raa­vaan vai­hee­seen.

Vuo­rot­te­lu­va­paa­vuo­den ai­ka­na pu­he­li­meen ker­ty­neis­tä aja­tuk­sis­ta syn­tyi ru­no­ja, jopa ru­no­kir­jak­si as­ti. Sal­mi­sen mie­les­sä al­koi mu­hia. Toi­ses­sa vaa­ka­ku­pis­sa pai­noi tur­vat­tu vir­ka, toi­meen­tu­lo ja ase­ma ar­vos­te­tus­sa kou­lus­sa ja toi­ses­sa ila­koi kut­su seik­kai­luun. Us­kal­tai­si­ko pääs­tää ir­ti ja ko­keil­la sii­pi­ään ru­noi­li­ja­na?

”Tus­kin mi­kään muu vaa­tii ih­mi­sel­tä

yh­tä suur­ta uh­ka­roh­keut­ta

kuin oman tien­sä löy­tä­mi­nen

ja siel­lä it­sek­seen kas­va­mi­nen”

Kun Sal­mi­nen kävi tyh­jen­tä­mäs­sä ta­va­ran­sa kou­lun kaa­peis­ta, hän tun­si huu­maa­vaa va­paut­ta.

– Olin aja­tel­lut, et­tä jat­kan opet­ta­jan am­ma­tis­sa elä­kei­kään, kuin is­tui­sin ju­nas­sa Hel­sin­gis­tä Ro­va­nie­mel­le. Mut­ta pää­tin hy­pä­tä ju­nas­ta pois ja ot­taa al­le­ni ai­van toi­sen kul­ku­neu­von.

Vuo­rot­te­lu­va­paan jäl­keen Sal­mi­nen toi­mi vie­lä osa-ai­kai­ses­ti kou­lu­lais­ten il­ta­päi­vä­toi­min­nan oh­jaa­ja­na. Kuu­si vuot­ta sit­ten hän jät­täy­tyi pää­toi­mi­sek­si yrit­tä­jäk­si. Se oli jäl­leen iso hyp­py, joka vaa­ti roh­keut­ta.

– Olen tur­val­li­suus­ha­kui­nen ih­mi­nen, mut­ta va­pau­den­kut­su on voi­mak­kaam­pi. On jän­nit­tä­vää näh­dä, mi­hin tämä ”vä­hä­ni” riit­tää.

Ru­noi­li­ja-iden­ti­tee­tin omak­su­mi­nen ei ole ol­lut ihan help­poa, sil­lä Sal­mi­nen liit­tää sii­hen aja­tuk­sen tai­tei­li­juu­des­ta, joka on jo­ten­kin etee­ris­tä. Siis jo­tain muu­ta kuin hän ja­lat maas­sa -ih­mi­se­nä on.  Ny­ky­ään Sal­mi­nen esit­te­lee it­sen­sä mie­lui­ten ru­noi­li­ja-yrit­tä­jäk­si. Sil­loin per­soo­nan eri puo­let ovat ta­sa­pai­nos­sa. Hän kus­tan­taa kir­jan­sa it­se ja näin ol­len hä­nen taus­tal­laan ei ole kus­tan­ta­mon mai­nos­ko­neis­toa ja -tii­miä. So­si­aa­li­nen me­dia on­kin tär­keä paik­ka mark­ki­noin­nil­le. Eli­na kes­ken -pro­fii­leil­la on Ins­tag­ra­mis­sa 25 000 ja Fa­ce­boo­kis­sa 64 000 seu­raa­jaa.

So­mes­sa Sal­mi­nen ja­kaa ru­no­jaan ja vi­de­ois­sa mai­nos­taa tuot­tei­taan tai pak­kaa nii­tä lä­he­tet­tä­vik­si. Vä­lil­lä tuk­ka hap­sot­taa ja vä­sy­mys pai­naa, mut­ta eh­kä juu­ri se on­kin suo­si­on sa­lai­suus. So­men kiil­tä­vän pin­nan kes­kel­lä ta­val­li­suus ja ai­tous tun­tu­vat vir­kis­tä­väl­le, sa­mais­tut­ta­val­le.

Vuo­siin on mah­tu­nut eri­lai­sia kau­sia. Toi­si­naan hän jou­tuu ”omin kä­sin kai­va­maan­sa kuop­paan” ja pel­ko mei­naa peit­tää kai­ken al­leen. Tun­tuu, et­tä seik­kai­lu päät­tyy tä­hän. Sii­tä­kin on syn­ty­nyt afo­ris­mi: Kun pel­ko väit­tää, et­tä edes­sä on rot­ko, ker­ro sil­le tyy­nes­ti, et­tä ties­sä on mut­ka.

– Kir­joi­tan roh­kai­se­via sa­no­ja, kos­ka olen pe­lo­kas. Pu­hun it­sel­le­ni, et­tä kaik­ki jär­jes­tyy.

Vii­mei­sin kuop­pa oli vii­me ke­vää­nä, kun Sal­mi­nen vii­meis­te­li lo­ka­kuus­sa il­mes­ty­vää ru­no­kir­jaan­sa, jon­ka nimi Va­raa iloon tun­tui käs­ky­lau­seel­ta. Kun kir­joit­ta­mi­nen tök­ki, ot­sik­ko al­koi ir­vail­la te­ki­jäl­leen: kat­so nyt, et osaa iloi­ta.

– Si­ten oi­val­sin, et­tä nimi on­kin kut­su­lau­se. Se muis­tut­taa, et­tä saan va­ra­ta ilon vah­voi­hin kä­si­var­siin. Maa­il­man­kaik­keu­den Luo­ja kut­suu mi­nua: tule tän­ne, minä kan­nat­te­len si­nua.

Sal­mi­nen lii­kut­tuu muis­tos­ta.

– Kes­ke­ne­räi­syys on kau­nis­ta. Eh­kä teh­tä­vä­ni on it­keä siel­lä kuo­pan poh­jal­la ja taas nous­ta pys­tyy, yhä uu­des­taan.

Jo uran­sa al­ku­vai­heis­sa hän kir­joit­ti ru­non, jos­sa to­te­aa an­ta­van­sa ki­pun­sa suu­rem­piin kä­siin. Näis­tä elä­män­sä kas­vu­ki­vuis­ta hän kir­joit­taa ta­val­la, jos­sa yk­si­tyi­ses­tä tu­lee uni­ver­saa­lia. Niin moni löy­tää sa­nat omil­le ko­ke­muk­sil­leen ja tun­teil­leen.

”Voi mi­ten minä

teen­kään ti­laa on­nel­le

näi­hin pie­niin huo­nei­siin

siir­rän huo­li­a­ni tuon­nem­mak­si

ver­ho­ja va­lon tiel­tä

ja it­sel­le­ni pe­taan

pai­kan ih­met­te­lyl­le

niin kuin oli­sin yh­tä ai­kaa

ylei­sö ja hy­vän koh­de”

Ru­non syn­ty on mys­tee­ri. Sii­nä yh­dis­tyy ar­ki­nen te­ke­mi­nen ja luo­vuu­den tai­ka. Sal­mi­nen kir­joit­taa joka päi­vä yl­lä­pi­tääk­seen kir­joi­tus­li­hak­si­aan sil­loin­kin, kun ei syn­ny mi­tään hie­noa.

– Hui­jaan it­se­ä­ni ja jat­kan ru­tii­ne­ja. Pu­he­li­me­ni on täyn­nä huo­no­ja ru­no­ja.

Ru­noa ei voi pa­kot­taa.

– Us­kon ny­ky­ään ru­no­suo­neen. Ru­non on an­net­ta­va syn­tyä ja on tar­tut­ta­va toi­ses­ta maa­il­mas­ta tu­le­vaan tuu­len­vi­ree­seen.

Vaik­ka so­si­aa­li­nen me­dia on Sal­mi­sel­le eli­neh­to, se on myös ris­ti­rii­tai­nen paik­ka.

– So­mes­sa pi­täi­si ol­la ai­na jo­tain uut­ta, mut­ta ei­hän ih­mi­nen ole sel­lai­nen. Ha­lu­ai­sin kyl­lä ol­la ta­sai­ses­ti tuot­ta­va ome­na­puu, joka te­kee he­del­mät ker­ran kuus­sa.

So­mes­sa seu­raa­jien suo­si­tus­pos­tauk­set ovat yrit­tä­jäl­le kul­la­nar­voi­sia, sil­lä niin nä­ky­vyys laa­je­nee. Vii­me jou­lu­kuus­sa näyt­te­li­jä ja yrit­tä­jä Satu Sil­vo teki Ins­tag­ra­miin sto­ry­ja, jos­sa hän luki yh­des­sä mie­hen­sä kir­jai­li­ja ja näyt­te­li­jä Rei­dar Palmg­re­nin kans­sa Sal­mi­sen ja kir­jai­li­ja Han­na Ki­vi­sa­lon yh­teis­työ­nä syn­ty­nei­tä teks­te­jä. Teks­tit oli pai­net­tu Malt­ti­kort­tei­hin.  Päi­vit­täin tai­tei­li­ja­pa­ri poi­mi yh­den kor­tin ja ja­koi vä­lit­tö­miä aja­tuk­si­aan teks­teis­tä. Esi­mer­kik­si Sal­mi­sen afo­ris­mi ” Ih­mi­sen ar­vo ei ole hä­nen voi­man­sa ja heik­kou­ten­sa ero­tus vaan sum­ma”, he­rät­ti vau-efek­tin. To­den­nä­köi­ses­ti moni Sil­von seu­raa­ja koki sa­moin.

Ru­no­jen ohel­la Eli­na Sal­mi­nen te­kee Kes­ken-pod­cas­tia, jos­sa hän ko­et­taa sa­noit­taa oi­val­luk­si­aan ja us­koa ta­val­la, jon­ka kuka ta­han­sa voi ym­mär­tää. Ai­van kuin kou­lus­sa, jos­sa Sal­mi­nen ha­lu­si saa­da koko luo­kal­li­sen kä­sit­tä­mään. Hyvä opet­ta­ja avaa mo­ni­mut­kai­sen asi­an yk­sin­ker­tai­ses­ti ja sil­loin ku­kaan ei koe it­se­ään tyh­mäk­si.

– Ul­ko­puo­li­sek­si tun­te­mi­nen on vi­he­li­äs­tä. Sen vuok­si ha­lu­an sa­noit­taa hen­gel­li­siä asi­oi­ta ja Raa­mat­tua niin, et­tä se ei ole ar­jes­ta ir­ral­laan. Ha­lu­an pu­hua kut­su­vas­ti ja yk­sin­ker­tai­ses­ti.

Rak­kaus Raa­ma­tun ta­ri­noi­hin kum­pu­aa lap­suu­den lei­reis­tä ja py­hä­kou­lus­ta. Nuo­res­ta as­ti Sal­mi­nen on kä­vel­lyt luon­nos­sa ru­koil­len ja mie­tis­kel­len. Us­kon ko­ke­muk­ses­sa on ol­lut eri­lai­sia vai­hei­ta, mut­ta ru­kous on py­sy­nyt.

Yl­lät­tä­en sa­no­jen am­mat­ti­lai­sel­le sa­nat voi­vat ol­la ru­kouk­seen han­ka­la vä­li­ne, ai­na kun ei osaa se­lit­tää. Sil­loin konk­re­tia tu­lee apuun. Hän saat­taa poi­mia kä­py­jä ja hei­tel­lä nii­tä. Jo­kai­nen käpy on kuin huo­li ja näin hän heit­te­lee mur­heen­sa Ju­ma­lan kan­net­ta­vak­si. Jos­kus hän ryöp­säyt­tää koko sy­lil­li­sen: Pidä nämä!

Hä­nen mu­kaan­sa vas­ta rii­te­lyn jäl­keen toi­sen to­del­la tun­tee. Sik­si myös Ju­ma­lan kans­sa voi rii­del­lä.

– Ru­kous­ta ei tar­vit­se edi­toi­da, sii­nä saa ol­la raa­dol­lis­ta re­hel­li­syyt­tä. Ju­ma­la nä­kee lä­vit­se­ni. Mik­si siis ko­ris­te­li­sin ru­kouk­se­ni?

Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan ti­lan­tees­ta, jos­sa Jee­sus oli opet­ta­nut pit­kään ja kuun­te­le­van vä­ki­jou­kon tuli näl­kä. Eväs­tä ei ol­lut no­pe­as­ti saa­ta­vil­la, sil­lä ol­tiin kau­pun­gin ul­ko­puo­lel­la. Sil­loin Jee­suk­sen luo tuli pie­ni poi­ka omien eväi­den­sä kans­sa. Hä­nen lau­kus­taan löy­tyi vii­si lei­pää ja kak­si pais­tet­tua ka­laa.

Ta­ri­na on Sal­mi­sel­le mer­ki­tyk­sel­li­nen. Hän­kin on tuo­nut omat evään­sä esil­le.

– Mitä kaik­kea näis­tä vii­des­tä lei­väs­tä­ni ja kah­des­ta ka­las­ta­ni syn­tyy­kään, kun lai­tan oman vä­hä­ni esil­le ja ja­koon.

Mo­nel­le tämä näyt­täy­tyy roh­keu­te­na.

– Olen tun­te­nut suur­ta pel­koa ja as­tu­nut usein eteen­päin tä­ri­se­vin ja­loin. Sil­loin roh­keus on ot­ta­nut pel­koa kä­des­tä ja sa­no­nut, et­tä nyt men­nään. Roh­keu­den veto on ol­lut elä­mäs­sä­ni pel­koa suu­rem­pi, sil­lä aja­tus nur­kas­sa nyh­jöt­tä­mi­ses­tä on niin vas­ten­mie­li­nen.

Ih­mi­sel­lä on pe­lis­sä juu­ri niin pal­jon kuin mitä ja ketä hän ra­kas­taa. Sik­si pe­lon kans­sa jou­tu­vat kamp­pai­le­maan kaik­ki.

Eli­na Sal­mi­sel­la on kak­si ai­kuis­ta ty­tär­tä. Hei­dän syn­nyt­ty­ään Sal­mi­nen huo­kai­si hel­po­tuk­ses­ta, et­tä ei­pä tar­vit­se pe­lä­tä so­taa. Mut­ta pa­ri­kym­men­tä vuot­ta myö­hem­min mo­lem­mat ha­lu­si­vat ar­mei­jaan. Nuo­rem­man tyt­tä­ren aloit­ta­es­sa ase­pal­ve­lus­taan puh­ke­si Uk­rai­nan sota.

– Sil­loin pääs­tin ir­ti hal­lin­nan tun­tees­ta ja myön­sin, et­tä en pys­ty pi­tä­mään hei­tä hen­gis­sä.

Sal­mi­nen on sel­väs­ti on­nis­tu­nut brän­dää­mään ta­val­li­suu­den. Aja­tus hu­vit­taa hän­tä, sil­lä nuo­re­na hän koki ta­val­li­suu­ten­sa vai­ke­a­na, tyl­sä­nä.

– Kaik­ki ym­pä­ril­lä­ni ha­lu­si­vat ol­la jo­ten­kin eri­koi­sia. Minä olen ai­na ol­lut sel­lai­nen ka­sin tyt­tö.

Nyt eläm­me te­ko­ä­lyn ai­ka­kau­del­la ja ih­mi­syys on uu­den­lai­sen tar­kas­te­lun koh­tee­na. Kun AI osaa teh­dä ru­no­ja­kin, mi­hin ih­mis­tä vie­lä tar­vi­taan?

Sal­mi­nen poh­tii het­ken ja huo­maa, et­tä te­ko­ä­ly hyö­dyn­tää mas­san sum­maa, mut­ta yk­si­lö on jo­tain ai­van muu­ta. Jo­kai­sen sil­mien ta­ka­na rak­sut­taa ai­nut­laa­tui­nen tie­to­ko­ne.

– Kun te­ko­ä­ly kir­joit­taa slii­pat­tu­ja ru­no­ja, minä voin sit­ten teh­dä ne epä­täy­del­li­set.

Eh­kä­pä sii­nä on­kin ih­mi­syy­den kau­neus. Usein ra­kas­tam­me toi­sis­sam­me juu­ri epä­täy­del­li­syyt­tä, sitä min­kä ha­lu­ai­sim­me pii­lot­taa.

Ta­val­li­suus tun­tuu lah­jal­ta. Omal­ta ju­tul­ta, jos­ta ha­lu­an pi­tää kiin­ni. Sil­lä ta­ri­na­ni ei ole tyl­sä tai har­maa. Se on kau­nis.

Kur­sii­vil­la mer­ki­tyt teks­tit ovat Eli­na Sal­mi­sen ru­no­ja tai afo­ris­me­ja.

Kau­nis kes­ke­ne­räi­syys

Ru­noi­li­ja-yrit­tä­jä Eli­na Sal­mi­nen on jul­kais­sut 11 ru­no­kir­jaa. Tänä syk­sy­nä il­mes­tyy hä­nen 12. ru­no­kir­jan­sa Va­raa iloon. Maa­lis­kuus­sa 2020 Sal­mi­nen käyn­nis­ti Kes­ken-pod­cas­tin, jos­sa hän pu­huu luot­ta­muk­ses­ta, us­kos­ta ja sii­tä, kuin­ka hyvä kan­taa. Spo­ti­fys­sa on jul­kais­tu jo 164 jak­soa.

Kir­joit­ta­mi­sen li­säk­si Sal­mi­nen ve­tää ru­no­kurs­se­ja ja runo-tas­tin­ge­ja (ru­no­mais­te­lu­ja) sekä te­kee pu­hu­ja­keik­ko­ja. 

Kes­ken-pod­cas­tis­sa Sal­mi­nen on ker­to­nut elä­mäs­tään pal­jon, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä näi­tä:

1 Omas­sa elä­mäs­sä­ni pi­dän mot­to­na, et­tä ai­na kan­nat­taa lei­poa kak­ku. Ihan vaik­ka vaan ar­jen kun­ni­ak­si. 

2 Jos jou­tui­sin au­ti­ol­le saa­rel­le, ot­tai­sin mu­kaan pa­ke­tin kah­via, sil­lä en pär­jää päi­vää­kään il­man. 

3 Tyk­kään tosi pal­jon telt­tai­lus­ta. Eri­tyi­ses­ti sil­loin, kun löy­tyy joku iha­na ran­ta, jo­hon voi jää­dä yök­si jo­kai­sen oi­keu­del­la. 

4 Olen eri­tyi­sen yl­peä sii­tä, et­tä vaih­doin ker­ran au­ton ren­kaan kes­kel­lä Hel­sin­gin kes­kus­tan ruuh­kaa. Ja vie­lä­pä hame pääl­lä.

Lue lisää aiheesta

Päivän psalmi

Luetuimmat

Digilehti

Epaper cover

Digilehti

Epaper cover