Kuka muis­taa vie­lä vuo­den 1985, kun koko Suo­mi pak­ko­ro­ko­tet­tiin? Sil­loin ei to­sin käy­tet­ty mois­ta il­mai­sua. Me kou­lu­lai­set jo­no­tim­me kil­tis­ti ku­kin ot­ta­maan vuo­rol­lam­me po­li­o­ro­ko­tet­ta si­säl­tä­vän so­ke­ri­pa­lan, joka oli sa­man­lai­ses­sa muo­vi­ki­pos­sa, jos­ta olim­me myös tot­tu­neet purs­kut­te­le­maan fluo­ria kou­lus­sa sään­nöl­li­ses­ti. Mi­nun mie­lee­ni ei tul­lut ky­see­na­lais­taa, mitä mei­dän käs­ket­tiin teh­dä, en­kä muis­ta ke­tään, kuka oli­si jät­tä­nyt ro­kot­teen ot­ta­mat­ta tai fluo­rin­sa purs­kut­te­le­mat­ta.

Elim­me 1980-lu­vul­la ai­kaa, jol­loin me tot­te­lim­me kil­tis­ti kaik­kia ja kaik­kea: Sitä, mikä oli hy­vää ja oi­kein ja myös sitä, mikä ei ai­na ol­lut hy­vää ja oi­kein.

Eka­luo­kal­la ol­les­sa­ni saim­me nous­ta ruo­ka­tun­nil­la pöy­däs­tä vas­ta, kun opet­ta­ja an­toi lu­van. Ker­ran opet­ta­ja unoh­ti tul­la pääs­tä­mään mei­dät ruo­ka­vä­li­tun­nil­le. Ku­kaan meis­tä ala­kou­lu­lai­sis­ta ei us­kal­ta­nut men­nä opet­ta­jan luo toi­seen huo­nee­seen ker­to­maan asi­as­ta ja niin­pä is­tuim­me 45 mi­nuut­tia pe­lä­ten pai­koil­lam­me. Kun eka­luo­kan opet­ta­jam­me huu­si meil­le jos­kus tun­neil­la pää pu­nai­se­na ja is­ki nyrk­kiä pöy­tään, ke­nen­kään huol­ta­ja ei ot­ta­nut sii­tä yh­teyt­tä opet­ta­jaan tai reh­to­riin, vaan kaik­ki oli­vat hil­jaa.

Me olim­me kilt­te­jä ja tot­te­le­vai­sia, ku­ten moni ikä­luok­ka en­nen mei­tä­kin. Kun lä­hi­lin­ja-au­tos­sa tun­te­ma­ton pap­pa pu­ris­ti yh­täk­kiä ta­ka­puo­les­ta, sitä oli vain hä­mil­lään, ei­kä ta­jun­nut ker­toa ti­lan­tees­ta ke­nel­le­kään.

Nyt kun Suo­mi täyt­tää 104 vuot­ta, moni asia on muut­tu­nut. Em­me ole enää kan­sa­kun­ta­na ja yk­si­löi­nä hil­jaa. Us­kal­lam­me puut­tua asi­oi­hin ja sa­noa ää­neen, kun huo­maam­me epä­koh­tia. Tie­däm­me ja tun­nem­me oi­keu­tem­me yk­si­löi­nä ja yh­tei­söi­nä. Osaam­me ja us­kal­lam­me ha­kea apua. Us­kal­lam­me an­taa pa­lau­tet­ta, kri­tiik­ki­ä­kin. Olen täs­tä kai­kes­ta iloi­nen ja yl­peä.

Vä­lil­lä kui­ten­kin mie­tin, on­ko roh­keu­tem­me ja yk­si­lön­va­pau­tem­me vä­lil­lä men­nyt toi­seen ää­ri­pää­hän. Tut­tu par­ti­on­joh­ta­ja ker­toi, et­tä eräs eka­luok­ka­lai­nen par­ti­o­lai­nen oli en­sim­mäi­sel­lä ta­paa­mis­ker­ral­la kat­so­nut hän­tä tiu­kas­ti sil­miin ja sa­no­nut: ”Sinä et mi­nua mää­rää.” Sa­maa vies­tiä kuu­len kou­lu­maa­il­mas­ta. On jo ala­kou­lu­lai­sia, jot­ka ei­vät ole tot­tu­neet sii­hen, et­tä joku ra­joit­tai­si hei­dän te­ke­mi­si­ään tai sa­no­mi­si­aan, ei­vät­kä he kun­ni­oi­ta ke­tään ai­kuis­ta. Mi­nä­kes­kei­syys ja ra­jat­to­muus jy­rää­vät al­leen yh­tei­sös­sä toi­mi­mi­sen.

Pian 104 vuot­ta täyt­tä­väs­sä Suo­mes­sa tar­vit­sem­me jä­mäk­kää kilt­teyt­tä. Se on sitä, et­tä osaa ot­taa muut huo­mi­oon ja ar­vos­taa mui­ta ih­mi­siä, mut­ta ei jää ke­nen­kään tos­sun al­le. Jä­mä­käs­ti kilt­ti on ys­tä­väl­li­nen, mut­ta ei vie­tä­vis­sä. Jä­mä­käs­ti kilt­ti ei hys­syt­te­le, kun hän koh­taa epä­koh­tia. Hän puo­lus­taa tar­vit­ta­es­sa it­se­ään, mut­ta myös mui­ta. Hän ei tui­jo­ta vain omaan na­paan­sa, vaan et­sii myös yh­teis­tä hy­vää.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja.