"Pyhä paik­ka­ni liit­tyy poh­joi­sen tun­tu­ri­mai­se­miin, jois­sa olen liik­ku­nut kol­mi­sen kym­men­tä vuot­ta. Jou­duin jää­mään seit­se­män vuot­ta sit­ten eläk­keel­le ja vie­tän La­pis­sa pal­jon ai­kaa yk­sin, mut­ta myös per­hee­ni ja isä­ni kans­sa.

Ar­jen vi­rik­kei­den ja ta­pah­tu­mien vas­ta­pai­nok­si La­pis­sa saa ol­la yk­sin ja hil­jaa. Tun­tu­rei­den hil­jai­suu­des­sa ja au­tiu­des­sa on help­po ol­la. Mitä ka­rum­paa, sen pa­rem­paa. Mitä kor­ke­am­mal­la tun­tu­ris­sa olen, sitä lä­hem­pä­nä tun­nen ole­va­ni tai­vas­ta.

Vaik­ka olen so­si­aa­li­nen ja tu­tus­tun hel­pos­ti ih­mi­siin, ja per­he ja ys­tä­vät ovat tär­kei­tä, tar­vit­sen myös tyh­jää ti­laa, jol­loin pys­tyn ole­maan yk­sin.

Ava­ras­sa hil­jai­suu­des­sa on help­po ol­la it­sen­sä kans­sa ta­sa­pai­nos­sa. Mie­tin elä­mää­ni, kä­väi­sen muis­tois­sa, mut­ta en poh­di tu­le­vaa, vain tätä het­keä. Voin rau­has­sa kat­soa elä­mää ko­ko­nai­suu­te­na, tut­kia omaa si­sin­tä­ni, ol­la juu­ri sel­lai­nen kuin olen. Ih­mi­nen ei kos­kaan ole täy­del­li­nen, ja tun­tu­rin hil­jai­suu­des­sa on help­po py­säh­tyä miet­ti­mään omaa va­ja­vai­suut­taan ja hy­väk­syä se. Elä­män ki­peil­le­kin asi­oil­le voi an­taa ar­voa näin jäl­ki­kä­teen. Se on va­paut­ta­vaa ja hel­pot­ta­vaa, py­hää ja ar­mol­lis­ta."

Han­ne­le Tal­ja, Lah­ti