Ta­ju­sin yh­te­nä päi­vä­nä, et­tä il­mei­ses­ti on ta­pa­na pi­tää puhe omal­le lap­sel­le, kun hän pää­see ri­pil­le. Oma pu­hee­ni äi­ti­nä omal­le lap­sel­le­ni voi­si pa­rin vii­kon pääs­tä men­nä ku­ta­kuin­kin näin – ai­na­kin en­nen kuin lap­si pää­see sen­su­roi­maan sitä:

"Minä olin jo luo­pu­nut toi­vos­ta. Olin aja­tel­lut, et­tä mi­nus­ta ei voi tul­la kos­kaan äi­tiä ei­kä meis­tä van­hem­pia. Sit­ten yh­te­nä päi­vä­nä, kaik­kien huo­no­jen uu­tis­ten ja it­ket­ty­jen it­ku­jen jäl­keen, sain ras­kaus­tes­tis­tä kak­si vii­vaa. Se oli yk­si elä­mä­ni sy­käh­dyt­tä­vim­piä ja ih­meel­li­sim­piä het­kiä.

Tä­nään­kin sy­dä­me­ni on syk­ky­räl­lä. Tä­nään juh­lim­me si­nua, rip­pi­las­ta. Et ole enää vain lu­paus ras­kaus­tes­tis­sä vaan upea nuo­ri­mies, jos­ta olem­me iloi­sia ja kii­tol­li­sia.

Keu­lit pyö­räl­lä­si ala­mä­keen ja hy­pit val­ta­vis­ta hyp­py­reis­tä. En us­kal­la ai­na kat­soa, mitä ta­pah­tuu sen jäl­keen, kun olet hy­pän­nyt. Ker­ran pää­sim­me tes­taa­maan Las­ten­sai­raa­lan pal­ve­lui­ta. Vaik­ka sait ul­koi­sia ruh­jei­ta, on­nek­si mi­kään ke­ho­si si­säl­lä ei men­nyt rik­ki.

Jos si­nun an­taa nuk­kua ke­sä­lo­mal­la rau­has­sa, he­räät yh­del­tä. An­nan si­nun nuk­kua pit­kään. Tie­dän, et­tä käyt isoa muu­tos­ta läpi. Olet kas­va­mas­sa ai­kui­sek­si. Voit jo hy­vin lai­na­ta isä­si juh­la­pai­taa ei­kä se roi­ku pääl­lä­si. Aja­tuk­se­si ei­vät ra­joi­tu enää hiek­ka­laa­ti­kon pik­ku­au­toi­hin vaan poh­dit koko maa­il­man ti­lan­net­ta. Osaat pun­ta­roi­da men­nyt­tä, ny­ky­het­keä ja tu­le­vaa.

Tun­tuu sil­tä, et­tä sii­tä on vain het­ki, kun ki­kat­te­lit pi­has­sa aja­es­sa­si pot­ku­pyö­räl­lä­si ym­py­rää. Tun­tuu sil­tä, et­tä sii­tä on vain het­ki, kun opit ryö­mi­mään, kos­ka ha­lu­sit saa­da lä­hel­le­si ase­te­tun her­neen. Tun­tuu sil­tä, et­tä sii­tä on vain het­ki, kun ok­sen­sit tur­vais­tui­mes­sa­si ke­sä­reis­sul­la ja yri­tim­me hin­ka­ta vaat­tei­ta­si, is­tuin­ta­si ja koko au­ton ta­ka­penk­kiä jär­vi­ve­del­lä park­ki­pai­kal­la.

Asut kans­sam­me eh­kä enää vain muu­ta­man vuo­den. Olem­me­ko yh­tään osan­neet ol­la isä ja äi­ti? On­ko­han si­nul­la so­pi­vas­ti it­se­tun­toa ja omaa­tun­toa? Olem­me­ko muis­ta­neet sa­noa, et­tä olet hyvä juu­ri sel­lai­se­na kuin olet? Keh­taat­ko pyy­tää apua, jos olet ra­ha­pu­las­sa? Ta­ju­at­ko pyy­tää an­teek­si elä­mä­si tär­keil­tä ih­mi­sil­tä, jos olet mo­kan­nut?

Kun asut omil­la­si, sel­vi­ät­kö­hän? Osaat­ko­han teh­dä keit­ti­ös­sä muu­ta­kin kuin läm­mit­tää pit­saa mik­ros­sa? Muis­tat­ko­han moi­ka­ta naa­pu­ri­a­si, pes­tä ves­san­pön­tön riit­tä­vän usein ja vaih­taa edes jos­kus la­ka­nat?

Van­hem­pa­na, iso­van­hem­pa­na ja kum­mi­na ei voi muu­ta kuin luot­taa ja us­koa, et­tä si­nul­le ja kai­kil­le tä­män ke­sän rip­pi­nuo­ril­le käy elä­mäs­sä hy­vin.

Kir­kos­sa kum­mit tu­li­vat luok­sen­ne, kun olit­te val­koi­sis­sa vaat­teis­san­ne alt­ta­rin luo­na. He ojen­si­vat kä­ten­sä päit­ten­ne pääl­le siu­na­tak­seen tei­tä: ”Her­ra siu­nat­koon tei­tä ja var­jel­koon tei­tä.”

Nuo sa­nat is­ki­vät mi­nuun sy­vem­min kuin kos­kaan en­nen.

Kir­jot­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja.