Ar­jes­sa kiin­ni­täm­me hel­pos­ti huo­mi­o­ta sii­hen, mikä meil­tä puut­tuu. Pu­he­lin unoh­tui ko­tiin, ai­ka­tau­lu pet­ti, sade yl­lät­ti il­man sa­teen­var­joa. Kii­re ja huo­li su­men­ta­vat sil­mät nä­ke­mäs­tä, mi­ten pal­jon hy­vää on ai­van lä­hel­lä. Ju­ma­lan siu­naus kul­kee kans­sam­me – ei ai­na suu­ri­na ih­mei­nä, vaan pie­ni­nä merk­kei­nä, vä­hän kuin hil­jai­si­na sig­naa­lei­na kes­kel­lä ar­jen hä­li­nää.

Eräs van­ha rou­va ker­toi, kuin­ka hän nuo­re­na, yk­si­näi­se­nä opis­ke­li­ja­na, is­tui ker­ran puis­ton­pen­kil­lä mur­tu­nee­na. Hän oli epä­on­nis­tu­nut tär­ke­äs­sä ko­kees­sa, ei­kä tien­nyt, mi­ten jat­kaa. Sil­loin ohi­kul­ki­ja py­säh­tyi hy­myil­len ja sa­noi: “Si­nus­sa on voi­maa enem­män kuin ar­vaat­kaan.” Rou­va ker­toi, et­tei hän kos­kaan näh­nyt tuo­ta ih­mis­tä uu­del­leen, mut­ta sa­nat jäi­vät. Vuo­sien mit­taan ne nou­si­vat mie­leen het­ki­nä, jol­loin us­ko oli hei­koim­mil­laan. “Se oli Ju­ma­lan vies­ti”, hän sa­noi. “Siu­nauk­sen sig­naa­li.”

Siu­nauk­sen sig­naa­lit voi­vat ol­la yl­lät­tä­vän ta­val­li­sia. Se voi ol­la ys­tä­vän vies­ti juu­ri oi­ke­al­la het­kel­lä. Se voi ol­la rau­ha, joka las­keu­tuu sy­dä­meen het­ken ru­kouk­ses­sa. Jos­kus se on lap­sen nau­ru, jos­kus kau­niis­ti kaar­tu­va il­ta­tai­vas. Ne ovat kuin Ju­ma­lan kuis­kauk­sia: “Olen täs­sä. Et ole yk­sin.”

Raa­ma­tun mu­kaan Ju­ma­lan siu­naus ei tar­koi­ta vain ul­kois­ta hy­vää, vaan sy­vää yh­teyt­tä Hä­neen. “Her­ra siu­nat­koon si­nua ja var­jel­koon si­nua. Her­ra kir­kas­ta­koon si­nul­le kas­von­sa ja ol­koon si­nul­le ar­mol­li­nen.” (4. Moos. 6:24–25) Siu­naus on Ju­ma­lan läs­nä­o­loa, joka kan­taa myös myrs­kyn läpi.

Em­me eh­kä ai­na tun­nis­ta siu­nauk­sen sig­naa­le­ja heti. Ne voi­vat näyt­tää pie­nil­tä, jopa vaa­ti­mat­to­mil­ta. Mut­ta kun py­säh­dym­me, huo­maam­me, et­tä niis­sä on Ju­ma­lan lem­peä kos­ke­tus. Ne kut­su­vat luot­ta­maan, vaik­ka tie oli­si hä­mä­rä. Ne muis­tut­ta­vat, et­tä elä­mä ei ole sat­tu­maa, vaan kul­kee Isän kä­des­sä.

Roh­kais­koon tämä päi­vä mei­tä kat­so­maan tar­kem­min. Mikä ym­pä­ril­lä­si voi­si ol­la siu­nauk­sen sig­naa­li juu­ri tä­nään? Ju­ma­la pu­huu – ei ai­na ko­val­la ää­nel­lä, mut­ta ai­na rak­kau­del­la.

”Her­ra, tee mi­nus­ta siu­naus. Kun kai­paan toi­sia, tee mi­nus­ta siu­naus. Kun kul­jen ka­dul­la, tee mi­nus­ta siu­naus. Tänä päi­vä­nä, täl­lä het­kel­lä, tee mi­nus­ta siu­naus. Si­nun val­las­sa­si on teh­dä mi­nus­ta siu­naus. Työs­sä ja ko­to­na, tee mi­nus­ta siu­naus. Mis­sä ta­han­sa kul­jen, tee mi­nus­ta siu­naus, et­tä ih­mi­set nä­ke­vät, et­tä minä olen siu­naus, sil­lä sinä olet mi­nun kans­sa­ni.”

Kir­joit­ta­ja on Hä­meen­kos­ken kap­pe­li­seu­ra­kun­nan kap­pa­lai­nen.