Ei sitä oi­kein enää jak­sa, ei­kä kiin­nos­ta. Sitä ih­mi­nen muut­tuu, kun tu­lee van­hak­si. Muis­te­len usein näi­tä äi­ti­ni sa­no­ja jon­kin ajan ta­kaa. Hän on nyt 92-vuo­ti­as ja asuu ko­to­na. Se on­nis­tuu, kun iso­vel­je­ni aut­taa päi­vit­täin. Pa­ras­ta äi­dil­le on ihan ta­val­li­nen, tut­tu ar­ki. Yh­tey­den­pi­to ys­tä­viin on jää­nyt, sa­moin muu­ta­mat ko­din ul­ko­puo­li­set har­ras­tuk­set. Kyn­nys läh­teä ko­din ul­ko­puo­lel­le on tul­lut ko­vin kor­ke­ak­si.

Työs­sä­ni koh­taan van­huk­sia, jois­sa tun­nis­tan sa­man pe­rus­tun­teen kuin äi­dil­lä­ni. Sai­rau­det toki vai­kut­ta­vat, mut­ta ei­vät ne se­li­tä koko asi­aa. On­ko ky­sy­mys luon­nol­li­ses­ta van­huu­teen liit­ty­väs­tä asi­as­ta? Kiin­nos­tus asi­oi­hin hii­puu, toi­min­ta­ky­ky ale­nee. Elä­män­pii­ri ka­pe­nee. Moni ys­tä­vis­tä ja su­ku­lai­sis­ta on eh­kä jo kuol­lut. Sai­raa­laan jou­tu­mi­sen, ki­pu­jen tai kuo­le­man pel­ko saat­ta­vat kai­her­taa miel­tä.

Yh­teis­kun­nal­lis­ta pu­het­ta van­hus­ten suu­res­ta mää­räs­tä ja kas­va­vas­ta hoi­van tar­pees­ta tar­vi­taan, mut­ta on­ko se ai­na kun­ni­oit­ta­vaa? Al­le­vii­vaa­va puhe saa mi­nut har­mis­tu­maan; van­hus ei ole ku­lu­e­rä! Hän on osan­sa yh­tei­seen hy­vään an­ta­nut, hä­nel­lä on oi­keus tur­val­li­seen van­huu­teen.

Epä­kun­ni­oit­ta­va asen­ne li­sää osat­to­muu­den ja ar­vot­to­muu­den ko­ke­mus­ta. Yk­si­näi­syys on omi­aan voi­mis­ta­maan ne­ga­tii­vi­sia ko­ke­muk­sia.  Jos ku­kaan ei käy, jos ku­kaan ei oi­ke­as­ti kysy, mitä van­hus it­se ha­lu­aa, mi­ten elä­män mie­lek­kyys voi säi­lyä?

Ter­veys­tie­teis­sä väi­tel­lyt Anu Jans­son to­te­aa – eh­kä vä­hän yl­lät­tä­väs­ti­kin – et­tä pal­ve­lu­ta­lois­sa asu­vien iäk­käi­den yk­si­näi­syys on vä­hin­tään yh­tä iso haas­te kuin ko­to­na asu­vien.

Jans­son tut­ki hel­sin­ki­läi­sis­sä pal­ve­lu­ta­lois­sa asu­vien ko­ke­muk­sia yk­si­näi­syy­des­tä väi­tös­kir­jas­saan Pal­ve­lu­ta­lois­sa asu­vien iäk­käi­den ih­mis­ten yk­si­näi­syys (2020). Tut­ki­muk­sen mu­kaan 36 pro­sent­tia pal­ve­lu­ta­lois­sa asu­vis­ta iäk­käis­tä kär­si yk­si­näi­syy­des­tä, siis enem­män kuin joka kol­mas.

Yk­si­näi­syyt­tä lie­vit­ti Ys­tä­vä­pii­ri-toi­min­ta. Se oli alus­sa oh­jat­tua, mut­ta täh­tä­si ver­tais­tu­keen ja sii­hen, et­tä van­hus­ten kans­sa­käy­mi­nen jat­kui, kun al­kuun oli pääs­ty. Tut­ki­mus osoit­taa ver­tais­tu­el­la ole­van mer­kit­tä­vää myön­teis­tä vai­ku­tus­ta iäk­käi­den hy­vin­voin­tiin ja yk­si­näi­syy­den lie­vit­ty­mi­seen. Yh­teys toi­siin an­toi elä­mään mie­lek­kyyt­tä ja si­säl­töä. Se tar­vit­si vain vä­hän oh­jat­tua al­ku­sy­säys­tä ja tu­kea.

Yk­si­näi­syy­den lie­vit­tä­mi­ses­sä pie­net teot ovat suu­ria. Kuka ilah­tui­si yh­tey­de­no­tos­ta­si tä­nään? Yk­si mah­dol­li­suus on osal­lis­tua va­paa­eh­tois­toi­min­taan. Kesä tu­lee, ja sil­loin oli­si iha­na pääs­tä ulos, kun­han joku sen mah­dol­lis­tai­si.

Kir­joit­ta­ja on Lah­den seu­ra­kun­tien joh­ta­va sai­raa­la­pas­to­ri. Hän jär­jes­tää 2.5. yh­teis­työs­sä Päi­jät-So­ten va­paa­eh­tois­toi­mi­joi­den kans­sa uu­sien va­paa­eh­tois­ten rek­ry­ti­lai­suu­den. Haus­sa on ke­sä­ka­ve­rei­ta hoi­va­ko­tei­hin, ko­ti­hoi­toon ja Jal­ma­riin.