Olen lu­es­kel­lut vii­meis­ten viik­ko­jen ai­ka­na pal­jon eri­lai­sia teks­te­jä, ana­ly­soin­te­ja ja ra­port­te­ja. Niin on var­maan moni muu­kin teh­nyt. Tun­teet ovat vaih­del­leet. Vä­lil­lä ah­dis­tus on pu­ris­ta­nut ja vä­lil­lä ovat nous­seet pie­net toi­von ki­pi­nät pin­taan.

Jos pi­tää lait­taa eteen tul­lei­den teks­tien lau­se­a­loi­tuk­set jo­hon­kin jär­jes­tyk­seen ah­dis­tu­sas­tei­koil­la, kor­ke­at ar­vo­sa­nat ovat saa­vat ne lau­seet, jot­ka ovat al­ka­neet ”Mitä jos” -ky­sy­myk­sel­lä. Tuo­ta aloi­tus­ky­sy­mys­tä on mi­nun mie­les­tä­ni ai­na seu­ran­nut jo­kin ne­ga­tii­vi­nen ja synk­kä asia. Sil­mii­ni on osu­nut lau­sei­ta: ”Mitä jos krii­si laa­je­nee vie­lä täs­tä?”, ”Mitä jos ta­lous ro­mah­taa to­taa­li­ses­ti?”, ”Mitä jos sei­nät al­ka­vat kaa­tua pääl­le?”, ”Mitä jos ke­sän kaik­ki mu­ka­vat suun­ni­tel­mat ka­riu­tu­vat?”. Olen väl­tel­lyt mitä jos -lau­sei­ta, ei niis­tä ole mi­tään hy­vää seu­ran­nut.

Vai on­ko?

Olet­te­ko te tör­män­neet päin­vas­tai­sel­la, myön­tei­sel­lä tu­le­vai­suu­den­ku­val­la jat­ku­vaan ”Mitä jos” -lau­see­seen? Sel­lai­seen, joka he­rät­tää hy­vää miel­tä ja toi­veik­kuut­ta. On­han nii­tä ol­ta­va täs­sä­kin his­to­ri­al­li­sen poik­keuk­sel­li­ses­sa ti­lan­tees­sa. Mik­si ne ei­vät pää­se ta­jun­taa­ni?

Oli pak­ko läh­teä uu­del­le se­laus­kier­rok­sel­le. Ava­sin tie­to­ko­nee­ni. Py­säh­dyin, kes­ki­tyn ja et­sin. En­sim­mäi­nen lau­se, joka osui sil­mii­ni: ”Mitä jos kas­sa­koe ei ki­li­se?” Ei. Ohi. Se­laan edel­leen. Tör­mään edes­men­neen pre­si­dent­tim­me voi­ma­lau­see­seen. Lau­se on tut­tu, eh­kä lii­an­kin tut­tu, mut­ta luen sen: ”El­lem­me var­muu­del­la tie­dä, kuin­ka tu­lee käy­mään, olet­ta­kaam­me, et­tä kaik­ki käy hy­vin”. Py­säh­dyn, sii­nä­hän se on, myön­tei­nen ”Mitä jos” -lau­se. Al­ku on eri­lai­nen, mut­ta aja­tus sama. Mitä jos em­me tie­dä, kuin­ka käy, olet­ta­kaam­me, et­tä kaik­ki käy hy­vin.

Jat­koin tut­ki­mis­ta ja löy­sin li­sää myön­tei­syyt­tä, po­si­tii­vi­suut­ta ja toi­veik­kuut­ta. Ei maa­il­ma ol­lut­kaan niin epä­toi­voi­nen kuin luu­lin. Nyt pi­tää tie­toi­ses­ti et­siä, py­säh­tyä ja löy­tää.

Vii­me vii­kot ovat osoit­ta­neet, et­tä tämä poik­keu­sai­ka voi heit­tää mei­dän sil­miem­me eteen sel­lai­set la­sit, jot­ka vää­ris­tä­vät to­del­li­suu­den ja syn­kis­tä­vät sen synk­kää­kin syn­kem­mäk­si. Ei­kö meil­lä kui­ten­kin ai­na ole oi­keus toi­voon kai­kis­sa olo­suh­teis­sa? Ei­kö meil­lä kui­ten­kin ole ai­na oi­keus pu­ser­taa mie­liim­me, et­tä mitä jos… kaik­ki vie­lä sel­vi­ää ja jär­jes­tyy.

Nyt ei pidä an­taa vir­ran vie­dä, vaan on tie­toi­ses­ti tar­tut­ta­va, yk­sin tai yh­des­sä, kaik­kiin myön­tei­siin merk­kei­hin. Us­ko, toi­vo ja rak­kaus ovat edel­leen ne sa­nat, joka ank­ku­roi­vat mei­dät nä­ke­mään pi­mey­des­sä va­loa, tus­kas­sa loh­du­tus­ta, mer­ki­tys­tä mer­ki­tyk­set­tö­myy­den kes­kel­lä.

Kir­joit­ta­ja on di­a­ko­ni­an ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don joh­ta­ja.