Ar­voi­sa Raa­mat­tu. Sinä olet maa­il­man hie­noin ja ka­ma­lin kir­ja. Olet hie­no kir­ja sil­le, joka si­nuun luot­taa, mut­ta ka­ma­la sil­le, joka ei an­na sa­noil­le­si ar­voa. Olet täy­del­li­nen vii­saus yh­del­le ja täy­del­li­nen hul­luus toi­sel­le. Olet jol­le­kin pelk­kää his­to­ri­aa, mut­ta toi­sel­le koko tu­le­vai­suus.

Pysy ai­na sel­lai­se­na kuin olet, älä kos­kaan muu­tu. Vaik­ka vuo­det vie­ri­vät, älä yri­tä py­syä ajas­sa. An­na ajan py­syä si­nus­sa. Vaik­ka ih­mi­set an­tai­si­vat si­nus­ta vää­rän to­dis­tuk­sen, vaik­ka he si­nun ni­mis­sä­si mitä te­ki­si­vät, älä muu­tu hei­dän kal­tai­sek­seen, niin kuin et ole muut­tu­nut en­nen­kään.

Vaik­ka ih­mi­set ha­lu­a­vat toi­sel­la vuo­si­sa­dal­la tätä ja toi­sel­la tuo­ta, sinä ha­lu­at ai­na sa­maa. Sinä olet sama so­das­sa ja rau­has­sa, nä­län­hä­däs­sä ja yl­tä­kyl­läi­syy­des­sä, ka­pi­ta­lis­mis­sa ja so­si­a­lis­mis­sa. Vaik­ka ih­mi­set te­ki­si­vät mitä ja sa­noi­si­vat mitä, sinä sa­not ai­na sa­mat sa­nat. Vaik­ka ajat muut­tu­vat ja kult­tuu­rit vaih­tu­vat, si­nun pu­hee­si ei muu­tu. Olet sama köy­häl­le ja rik­kaal­le, mie­hel­le ja nai­sel­le, nuo­rel­le ja van­hal­le, isän­näl­le ja pal­ve­li­jal­le.

Si­nun an­si­os­ta­si em­me kos­kaan ek­sy kau­as to­tuu­des­ta. Vaik­ka opet­ta­jat opet­tai­si­vat mitä ja kir­joit­ta­jat kir­joit­tai­si­vat mitä, si­nun to­tuu­te­si on muut­tu­ma­ton. Kun ih­mis­kun­ta on teh­nyt vää­ryyt­tä, olet jär­käh­tä­mät­tä tois­ta­nut sa­no­maa­si ja us­ko­nut, et­tä jos­kus kan­te­si taas ava­taan ja sa­no­ja­si lu­e­taan. Kii­tos sii­tä.

Il­man si­nua meil­lä oli­si us­ko, mut­ta em­me tie­täi­si, mi­hin us­kom­me. Il­man si­nua meil­lä oli­si toi­vo, mut­ta em­me tie­täi­si, mi­hin se pe­rus­tuu. Il­man si­nua meil­lä oli­si rak­kaus, mut­ta em­me tie­täi­si mitä ja mi­ten ra­kas­taa. Il­man si­nua oma­tun­tom­me ei tie­täi­si, mikä on oi­kein ja mikä vää­rin.

Kun luo­tan si­nuun, mi­nun ei tar­vit­se pe­lä­tä ereh­ty­vä­ni. Sinä viet taa­kan har­teil­ta­ni, sinä sei­sot puo­les­ta­ni vas­tus­ta­jie­ni edes­sä. Niin kau­an kuin pu­hun sa­no­ja­si, sinä to­dis­tat puo­les­ta­ni, kun mi­nua syy­te­tään yh­des­tä tai toi­ses­ta.

Toi­sil­le olet piik­ki li­has­sa. Niil­le, jot­ka si­nua vi­haa­vat tai ei­vät si­nun sa­no­ja­si us­ko. Tai niil­le, jot­ka ha­lu­a­vat si­nua tul­ki­ta, sen si­jaan et­tä si­nua lu­ki­si­vat. Niil­le, jot­ka ki­ro­a­vat si­nut – tai siu­naa­vat yh­den ri­vi­si, mut­ta ki­ro­a­vat toi­sen. Niil­le, joil­le olet vain pelk­kiä vii­sai­ta sa­no­ja. Heil­le olet taak­ka, hei­dän ha­lu­jen­sa es­te. Heil­le, jot­ka luu­le­vat tie­tä­vän­sä pa­rem­min kuin sinä. Heil­le, jot­ka ajat­te­le­vat ole­van­sa lä­hem­pä­nä Ju­ma­laa kuin sinä olet.

Älä ole sii­tä heil­le vi­hois­sa­si, sil­lä he ei­vät tie­dä, mitä he te­ke­vät. Ja vaik­ka he us­koi­si­vat vain puo­let sa­nois­ta­si, tai edes yh­den ja­keen, olet jo sil­lä ve­tä­nyt hei­dät lä­hem­mäs Ju­ma­laa.

Hyvä Raa­mat­tu, jos minä jos­kus si­nun si­vuil­ta­si pu­to­an, tai jos jään ju­miin ri­vie­si vä­liin, nos­ta mi­nut ta­kai­sin ja joh­da­ta sa­no­je­si suun­taan.

Kir­joit­ta­ja on kirk­ko­val­tuu­tet­tu Nas­to­las­ta