Vii­mei­sen ke­sä­ko­lum­ni­ni kun­ni­ak­si pää­tin läh­teä bus­si­a­je­lul­le lah­jak­si saa­mal­la­ni lin­ju­ril­la. Lin­ju­ri, link­ku, dösä ja bus­si – rak­kaal­la lap­sel­la on mon­ta ni­meä. Täs­sä käy­tän vii­mei­sin­tä. Bus­si on suh­teel­li­sen hy­vä­kun­toi­nen lu­kuun ot­ta­mat­ta ku­lu­nei­ta is­kun­vai­men­ti­mia ja moot­to­rin ajoit­tais­ta kö­hi­nää. Bus­sis­sa on vain kak­si pol­jin­ta, kaa­su ja jar­ru. Eri­tyis­tä täs­sä bus­sis­sa on se, et­tei sii­nä ole R-vaih­det­ta. On­nek­si on kui­ten­kin rat­ti, jol­la voin it­se oh­ja­ta ajel­les­sa­ni etee­ni avau­tu­vaa tie­tä.

Bus­si on täyn­nä mat­kus­ta­jia. Osa on tul­lut bus­siin iloi­ses­ti hy­päh­del­len ja osa kom­pu­roi­den bus­sin por­tais­sa. Lä­hes kaik­ki tu­li­jat on saa­tel­tu omal­le is­tu­ma­pai­kal­leen ja opas­tet­tu tur­va­vöi­den käyt­töön, jot­ta ajon ai­ka­na jo­kai­sel­la oli­si tur­val­li­nen olo.

Osa kyy­ti­läi­sis­tä on on­nel­li­sen lap­sen­mie­li­siä ja hy­väl­lä ta­val­la luo­via. Osa on va­ruil­laan, jopa pe­lois­saan. Osaa on ojen­net­tu jo var­hain käyt­täy­ty­mään hil­li­tys­ti. Edes äk­ki­jar­ru­tuk­set ei­vät het­kau­ta nii­tä, sil­lä mitä pa­rem­min pys­tyt ole­maan re­a­goi­mat­ta ul­ko­puo­lel­ta tu­le­viin är­syk­kei­siin, sen ai­kui­sem­mal­ta ja miel­lyt­tä­väm­mäl­tä vai­ku­tat, ne ovat op­pi­neet: "Hymy huu­lil­la, vaik­ka syön mär­kä­nis".

Mat­kaa­mi­nen on vä­lil­lä unet­ta­van rau­hal­lis­ta. Vä­lil­lä mi­nua ilah­dut­taa ta­kaa kuu­lu­va pu­heen so­ri­na, nau­ru ja kiis­te­ly­kin. Vä­lil­lä puhe käy niin ää­nek­kääk­si, et­tä mie­tin, on­ko kaik­ki hy­vin. On­nek­si olen op­pi­nut, et­tä sil­loin pi­tää et­siä P-paik­ka ja sel­vi­tel­lä mis­tä on kyse. Tar­vi­taan­ko tuu­le­tus­ta vai pe­rä­ti kor­jaa­moa?

Bus­sis­sa­ni on ai­na­kin kak­si han­ka­laa tyyp­piä. Ne ovat ai­koi­naan li­vah­ta­neet huo­maa­mat­ta kyy­tiin ja ly­my­ä­vät bus­sin ta­ka­o­sas­sa. Ei­vät piit­taa sään­nöis­tä ja häi­rit­se­vät mui­ta. Pa­hin­ta on, kun ne tu­le­vat häi­rit­se­mään aja­mis­ta­ni. Sil­loin nii­den hen­gi­tyk­sen voi­mas­ta tuu­li­la­si me­nee sa­man tien sa­me­ak­si. Mi­nun on vai­kea näh­dä tie­tä.

En tie­dä, mi­ten nämä ju­ku­ri­päät ke­syt­täi­sin. Ot­tai­sin­ko nii­tä lem­pe­äs­ti kä­des­tä ja is­tui­sin vie­reen? Päät­täi­sin kuun­nel­la nii­tä. Ky­sel­lä, mis­tä on kyse. Ovat­han ne­kin jo pian elä­kei­äs­sä. Nii­den syn­ty­es­sä sota-ajan muis­to oli vie­lä ko­vin lä­hel­lä. Eh­kä sil­loin ke­nel­lä­kään ei ol­lut ai­kaa ei­kä ym­mär­rys­tä ra­kas­ta­vas­ti miet­tiä te­ko­jen seu­rauk­sia ja oh­ja­ta oi­ke­aan. Voi­han tei­tä, Hä­peä ja Syyl­li­syys. Tul­kaa sy­liin!

Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja.