Muu­ta­ma vuo­si sit­ten osal­lis­tuin py­hiin­va­el­luk­sel­le. En kui­ten­kaan kier­tä­nyt kes­ki­ai­kai­sia kirk­ko­ja Suo­mes­sa, en­kä myös­kään ol­lut kuu­lui­sil­la py­hiin­va­el­lus­rei­teil­lä Es­pan­jas­sa tai Por­tu­ga­lis­sa.

Olin hy­vin­kin ar­ki­ses­sa ym­pä­ris­tös­sä, Tam­pe­reen kes­kus­tas­sa. Sin­ne oli seu­ra­kun­ta vii­toit­ta­nut rei­tin, joka kul­ki ka­tu­jen ja ra­ken­nus­ten yli, ohi ja ali. Ja niin kuin py­hiin­va­el­luk­seen kuu­luu, rei­tin var­rel­la oli py­säh­dys­paik­ko­ja. Mat­ka­sau­van kor­va­si kän­nyk­kä, jon­ne oli la­dat­tu reit­ti.

Täy­tyy sa­noa, et­tä läh­ties­sä­ni tuol­le py­hiin­va­el­luk­sel­le, en en­sin mil­lään mei­nan­nut saa­da kiin­ni ide­as­ta. Mikä tämä jut­tu nyt oi­kein on? Mitä täs­sä pi­täi­si ko­kea, tun­tea ja ym­mär­tää? Muis­te­lin, et­tä ei­kö py­hiin­va­el­luk­sen idea ole men­nä py­hil­le pai­koil­le hil­jen­ty­mään. Olin kui­ten­kin kes­kel­lä Tam­pe­reen kau­pun­ki­vi­li­nää.

Kau­pun­ki­py­hiin­va­el­lus kui­ten­kin yl­lät­ti. Vaik­ka olen muu­ta­mia ker­to­ja käy­nyt eri­lai­sis­sa py­hiin­va­el­lus­koh­teis­sa maa­il­mal­la, niin tuo Tam­pe­reen va­el­lus on edel­leen mie­les­sä­ni. Ei se ol­lut­kaan mer­ki­tyk­se­tön kä­ve­ly. Ryh­mäl­läm­me oli tai­ta­va oh­jaa­ja ja meil­le oli an­net­tu teh­tä­vä. Kul­jim­me ja mie­tim­me ak­tii­vi­ses­ti sitä, mikä mer­ki­tys kris­til­li­sel­lä us­kol­la on tä­män päi­vän kau­pun­ki­lai­sil­le. Py­säh­dys­pai­koil­la kä­vim­me vil­kas­ta ja avoin­ta kes­kus­te­lua ai­hees­ta. Va­el­lus vi­rit­ti, ja se toi­mi.

Yl­lät­tä­vää va­el­luk­ses­sa oli myös se, et­tä ta­val­li­sis­ta ta­val­li­sim­mat pai­kat, kun nii­hin oli lii­tet­ty toi­mi­vat ky­sy­myk­set, sai­vat aja­tuk­set liik­keel­le. Sil­ta, van­ha ki­vi­ai­ta, ve­den ku­lut­ta­mat ki­vet lait­toi­vat miet­ti­mään oman elä­män kään­tei­tä. Ne oli­vat het­ken py­hiä paik­ko­ja.

Va­el­luk­sen lop­pu­puo­lel­la oh­jaa­ja vei mei­dät be­to­nin kes­kel­le ja ke­hot­ti mei­tä kat­so­maan rau­hal­li­ses­ti ja hil­jai­suu­des­sa ym­pä­ril­lem­me. Niin, olim­me pää­ty­neet suu­ren, vil­kas­lii­ken­tei­sen, maan­tie­sil­lan al­le. Ja sit­ten oh­jaa­ja ky­syi: ”Mikä kan­nat­te­lee elä­mään­ne?” Säp­säh­din. No­ja­sin jy­ke­vään be­to­ni­pi­la­riin. Var­maan olet­te ko­ke­neet sa­man. En­nal­ta ar­vaa­mat­ta jou­dut­te ti­lan­tee­seen, jol­la on­kin suu­rem­pi mer­ki­tys kuin olo­suh­teet an­tai­si­vat ym­mär­tää. Jäin heti kiin­ni. Mit­kä asi­at kan­nat­te­le­vat elä­mää­ni? Min­kä asi­oi­den va­ras­sa elä­mä­ni le­pää?

Tämä ai­ka ko­et­te­lee mei­dän it­se kun­kin tu­ki­pi­la­rei­ta. Nii­tä pe­rus­pi­la­rei­ta, nä­ky­viä ja nä­ky­mät­tö­miä, joi­den va­raan olem­me elä­mäm­me ra­ken­ta­neet. Mil­lä ne pi­la­rit py­sy­vät pys­tys­sä näi­nä ai­koi­na? Vas­tauk­sen löy­tä­mi­nen on vai­ke­aa, mut­ta voi­si­ko yk­si löy­tyä tuon kau­pun­ki­py­hiin­va­el­luk­sen ide­as­ta. Sii­tä, et­tä ar­jen kes­kel­lä on oi­ke­as­ti asi­oi­ta, jot­ka an­ta­vat us­koa, toi­voa ja oi­val­luk­sia. Ky­sy­mys on et­si­mi­ses­tä, py­säh­ty­mi­ses­tä ja löy­tä­mi­ses­tä. Ar­jen kes­kel­lä voi tör­mä­tä py­hiin paik­koi­hin ja het­kiin, jot­ka nos­ta­vat ja kan­ta­vat.

Kir­joit­ta­ja on Lah­den seu­ra­kun­tien di­a­ko­ni­an ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don vs. joh­ta­ja.