Py­hää ei ole il­man ar­kea, tois­ta ei ole il­man tois­ta. Pyhä on lem­peä, se on vas­ta­pai­noa maa­il­maam­me, joka on kova, ra­ti­o­naa­li­nen ja jär­ki­pe­räi­nen. Ko­van maa­il­man si­säl­lä on jo­tain lem­pe­ää, ja se on py­hän tun­ne. Py­hyyt­tä on luon­nol­li­ses­ti sak­raa­li­ti­lois­sa ku­ten kir­kois­sa ja hau­taus­mail­la, jot­ka ovat py­hi­tet­ty­jä juu­ri py­hän koh­taa­mi­seen.

Py­hyyt­tä, läm­min­tä tun­net­ta, voi koh­da­ta kui­ten­kin ai­van ar­jen­kin kes­kel­lä. Tut­tu lau­lu­kin sa­noo, et­tä ”Nyt met­sä kirk­ko­ni ol­la saa, voi tääl­lä pal­vel­la Ju­ma­laa”. Mi­nul­le sau­na on pyhä. Mö­kin ran­ta­sau­nas­sa ja kuis­til­la Päi­jän­teen ran­nal­la tun­tuu py­häl­tä: sau­nan peh­meä löy­ly, jär­vi, ve­den lip­la­tus ja sor­sien uin­ti. Kau­pun­ki­sau­nas­sa kat­to­va­lon le­dit muo­dos­ta­vat Ota­van täh­ti­ku­vi­on tai­vaan­kan­teen. Pyhä on läs­nä niis­sä­kin löy­lyis­sä.

Tätä py­hää ar­jen kes­kel­lä sau­nas­sa, met­säs­sä tai mis­sä ta­han­sa kan­nat­taa ta­voi­tel­la, tun­nis­taa se, pi­tää sii­tä kiin­ni ja vaa­lia sitä. Pyhä pi­tää meis­tä huol­ta ja hoi­taa mei­tä. Pyhä on ar­vo­kas asia.

Erk­ki Hok­ka­nen, Lah­ti