"Ehtookellot opettivat lukemaan Jerry Cottonia" – juttusarjassa lukijat kertovat rippikoulumuistojaan
"Penkillä minä olen vasemmalla. Isosten toisella puolella on Laineen Topi valkeassa paidassa, ja hänen vieressään on Jaakko Uski", kertoo Eero Parkkila kuvasta. Kuva: Eero Parkkilan kotialbumi
Eero Parkkilan kotialbumi
Kesällä 1965 järjesti Joutjärven seurakunta kahden viikon mittaisen rippikoululeirin Nastolan Viertolan leirikeskuksessa. Meitä Möysän poikia leirillä oli noin kaksikymmentä. Uskon asiat eivät vielä silloin paljon repussani painaneet.
Uskonto oli kyllä arvona istutettu meidän Pyhättömän poikien tukanjuureen, joskus hieman ravistelemallakin. Lauantain ehtookellojen jälkeen ei ollut asiaa kaduille tai naapuriin, sillä luvan toi vasta sunnuntain kirkonkellot, jotka ilmoittivat jumalapalveluksen päättyneen. Se opetti lukemaan Jerry Cottonia ja kuuntelemaan kideradiota piharakennuksen entiseen käymälätilaan kyhätyssä kesähuoneessa.
Rippikoululeirillä oli kolme aikuista miestä, jotka muuttivat koko loppuelämäni.
Laineen Topi, legendaarinen vaikuttaja koko Lahden poikien elämässä, kulki viikonloppuisin poikien maleksimispaikoilla ja kertoi vaihtoehdoista, jotka voisi ottaa käyttöön vineton sijasta. Hieno mies, joka sai liian vähän arvostusta työstään.
Leiri-isäntä, nuoren teologian opiskelija Terho Pursiaisen raamattutunnit vinttiboksissa laittoivat pojat miettimään asioita tavalla, että niistä puhuttiin jopa sängyissä ennen nukahtamista. Meidän pienet tupakkasavut saivat liittyä Terhon piipun makeaan savuun, kun tupruttelu ei tapahtunut hänen näkökentässään.
Kun opintojaan päättävä leiripappi Jaakko Uski puhui meille Jumalasta, hän kertoi, mitä hän itsessään tuntee, siellä jossain syvällä itsessään, nöyrän rehellisesti. Se puhutti syvältä ja laittoi Pyhättömän pojan mietteliääksi, että tämäkö se Jumala on, jonka vuoksi ollaan istuttu ehtookellojen jälkeen entisessä huussissa hiljaa.
Siihen aikaan pieni fyysinen opetus kouluissa oli luvallista. Ja näin myös meidän leirillämme.
Olimme eräänä iltana lähdössä läheisen Mäntylinnan leirikeskuksen nuotioiltaan. Pihalla, kun keräännyimme, niin Jaakko kysyi, missä Eeron neuvottu varustus on. Selitin, että koska Virsikirja on tosi isokokoinen, niin en halunnut ottaa sitä mukaan, koska se ei mahdu taskuun.
Jaakko tuli eteeni ja otti kahteen isoon käteensä omat kirjansa Raamatun, Virsikirjan ja noin kolme muuta kirjaa ja moksautti niillä päähäni ja sanoi: haepas Eero kirjasi. Hain.
Ehkä juuri siinä syntyi se kipinä, joka oman elämän kokemuksien kautta myöhemmin synnytti sen uskon elämään, kaikella tavalla vaikuttavan uskon Jumalaan. Kyllä, se on Jaakon moksauttama!
Se on kantanut minua 55 vuotta, ja olen siitä kiitollinen. En voisi kertoa, edes itselleni, että elän, jos en saisi kuljettaa tätä Jumalaa elämässäni.
Eero Parkkila, Hollola