Kat­se­lin, kun tyt­tä­re­ni imet­ti esi­kois­taan. Nai­sen povi on elä­män läh­de, hel­lyy­den, peh­mey­den ja tur­val­li­suu­den paik­ka pie­nel­le lap­sel­le ja kai vä­hän isom­mil­le­kin po­jil­le. On­ko mei­dän kris­tit­ty­jen vai­kea ol­la ruu­miil­li­sia ja sek­su­aa­li­sia, ko­ko­nai­sia ih­mi­siä? Men­neet vää­rät hä­pe­ät ja pe­lot­te­lut tai ny­ky­päi­vän nuo­ruu­den ja tie­tyn­lai­sen kau­neu­den vaa­ti­muk­set vie­vät meil­tä iloa ke­hos­tam­me. Job sa­noo kau­niis­ti it­ses­tään: Luo­ja an­toi mi­nul­le muo­don äi­ti­ni koh­dus­sa (Job 31).

Us­kom­me ydin­tä on se, et­tä Jee­sus ke­hit­tyi nuo­ren nai­sen ruu­miis­sa, syn­tyi pie­ne­nä poi­ka­na kes­kel­lem­me. Ju­ma­la eli ih­mi­sen elä­mää tun­te­vas­sa, liik­ku­vas­sa, naut­ti­vas­sa, kär­si­väs­sä ruu­miis­sa. Ruu­miil­li­nen Jee­sus ot­ti lap­sia sy­liin­sä, an­toi nai­sen voi­del­la jal­ko­jaan, kos­ket­ti sai­rai­ta. Meil­lä on siis syy­tä pi­tää ruu­mis­tam­me py­hä­nä ja ar­vok­kaa­na. Kris­til­li­nen ih­mis­ku­va on ko­ko­nai­nen: hen­ki ja sie­lu ja ruu­mis. Me olem­me kau­nii­ta ja iha­nia, jos­kus är­syt­tä­viä, mo­neen hy­vään ky­ke­ne­viä mut­ta myös pa­haan tai­pu­via, on­nek­si Kris­tuk­sen lu­nas­ta­mia. Pa­huus meis­sä on tot­ta, mut­ta syn­nik­si on help­po luu­lo­tel­la eri­lais­ta, it­seä pe­lot­ta­vaa. Saam­me kiit­tää Ju­ma­lan luo­mas­ta mo­ni­nai­ses­ta sek­su­aa­li­suu­des­ta. Ju­ma­lan lä­hel­lä on ava­raa, jo­kai­sel­la on ti­laa ol­la. Ko­ko­nai­se­na. Jo­kai­nen on py­hää maa­ta, jota tois­ten pi­tää kun­noit­taa.

Kris­tus elää sie­lus­sam­me, hen­ges­säm­me ja ruu­mis­sam­me! Ju­ma­la an­taa ruu­miil­lem­me val­ta­vas­ti hy­vää joka päi­vä. It­sel­le­ni ter­veet ja­lat kul­kea hil­jai­sel­la met­sä­po­lul­la työ­pai­kal­le, kyl­män jär­vi­ve­den ki­hel­möin­nin ihol­la ja sau­nan hel­lyy­den, suun naut­tia il­ta­suk­laas­ta. Hän an­taa kau­niit vaat­teet ruu­mii­ni ilok­si ja peh­me­äk­si pei­tok­si, puo­li­son kos­ke­tuk­sen ker­to­maan rak­kau­des­ta. Mitä kaik­kea hän an­taa­kaan si­nul­le? Ki­pua ja hau­ras­tu­mis­ta­kin kai­kil­le ajal­laan, mut­ta pit­kät vuo­det hy­viä lah­jo­jaan.

Tar­vit­sem­me Ju­ma­laa, mut­ta myös ruu­miil­li­sia, joil­la on ”iho pääl­lä”, erään pik­ku­po­jan sa­noin. Me, ihol­li­set, voim­me ol­la an­ta­mas­sa ym­mär­tä­vän hy­myn, har­ti­aa pu­ris­ta­van kä­den, roh­kai­se­van sa­nan. Toi­se­na päi­vä­nä an­nam­me, toi­se­na otam­me vas­taan, sitä sa­no­taan seu­ra­kun­nan elä­mäk­si.

”Olen löy­tä­nyt rau­han, mie­le­ni on tyy­ni. Niin kuin kyl­läi­nen lap­si le­pää äi­tin­sä sy­lis­sä, niin on mi­nun mie­le­ni le­vol­li­nen.” (Ps. 131.)

Kir­joit­ta­ja on Nas­to­lan lap­si- ja per­he­työn pap­pi.