”Olet­ko sä kos­kaan näh­nyt en­ke­liä?”

Hän kat­soo mi­nua suo­raan sil­miin, ja vas­taan et­ten ole. Mut­ta ker­ron, et­tä olen kyl­lä ta­van­nut ih­mi­siä, jot­ka ovat. Sel­lai­nen het­ki on ol­lut heil­le tär­keä, jos­kus kään­teen­te­ke­vä.

Kir­kon la­si­maa­lauk­ses­sa näen en­ke­lin. Ark­kien­ke­li Mi­ka­el, joka joh­taa tai­vaal­lis­ta so­ta­jouk­koa tais­te­lus­sa pa­haa vas­taan. Lau­sun mes­sus­sa van­haa us­kon­tun­nus­tus­ta yh­des­sä mui­den kans­sa. ”Me us­kom­me Ju­ma­laan, tai­vaan ja maan, kai­ken nä­ky­vän ja nä­ky­mät­tö­män Luo­jaan.” Mi­ten kieh­to­vas­ti ja sa­mal­la ar­voi­tuk­sel­li­ses­ti sa­not­tu! On toi­nen­kin maa­il­ma, se nä­ky­mä­tön, jo­hon en­ke­lit kuu­lu­vat. Usein näen vain sen, min­kä en­nes­tään jo tie­dän. Raja nä­ky­vän ja nä­ky­mät­tö­män, kah­den maa­il­man vä­lil­lä on jos­kus niin ohut, et­tä nä­ky­vä ja nä­ky­mä­tön kos­ket­ta­vat toi­si­aan. Sil­loin voi näh­dä en­ke­lin.

Muis­tan, mi­ten joku lau­loi: ”Jo­kai­nen voi toi­sel­le ol­la niin kuin en­ke­li.” Lii­an usein ih­mi­set ovat toi­sil­leen kaik­kea muu­ta. Hei­tä, jot­ka ovat toi­sel­le, eh­kä it­se sitä tie­tä­mät­tään kuin en­ke­li, olen kyl­lä näh­nyt. Hei­tä, jot­ka tääl­lä te­ke­vät en­ke­lin­töi­tä: ar­ki­sia te­ko­ja toi­von, roh­keu­den ja hy­vyy­den puo­les­ta.

Olen näh­nyt hei­tä en­ke­lin­töis­sä kau­pan kas­sal­la, sai­raa­lan päi­vys­tyk­ses­sä, leik­ki­puis­tois­sa, omais­hoi­ta­ja­na, va­paa­eh­toi­se­na ruo­ka­ja­ke­lus­sa ja niin kau­ka­na ko­dis­ta­ni­kin sa­teen kul­ku­kel­vot­ta­mak­si myö­hen­tä­mien hiek­ka­tei­den pääs­sä. Hei­tä on kaik­ki­al­la täs­sä maa­il­mas­sa.

Ir­ja Kil­pe­läi­nen kul­ki työk­seen pit­kän mat­kan su­run ja kär­si­myk­sen mai­se­mas­sa. Hän ha­lu­si muis­to­kir­joi­tuk­sek­seen sa­nat: ”Ju­ma­la, si­nun maa­il­ma­si oli kau­nis.” Rik­ko­nai­se­na ja kär­si­vä­nä­kin Ju­ma­lan maa­il­ma on yhä kau­nis. Pi­mey­teen sa­taa va­loa sii­tä maa­il­mas­ta, joka on ker­ran tu­le­va. Sama käsi on luo­nut nä­ky­vän ja nä­ky­mät­tö­män. Sii­vel­li­set ja sii­vet­tö­mät en­ke­lit.

Mik­ke­lin­päi­vä­nä, joka on omis­tet­tu en­ke­leil­le, Ju­ma­lan sa­nan­saat­ta­jil­le, opas­ta­jil­le ja suo­je­li­joil­le ru­koi­len:

”Her­ra Ju­ma­la, tai­vaal­li­nen Isä. Sinä lä­he­tät en­ke­li­si kul­ke­maan edel­läm­me ja suo­je­le­maan mei­tä elä­mäm­me kai­kis­sa vai­heis­sa. Tie­däm­me, et­tet sinä jätä mei­tä.”

Kir­joit­ta­ja on Hei­no­lan seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ra.