Marras­kuun pi­mey­des­sä, py­häin­päi­vän ja hal­lo­wee­nin tun­nel­mis­sa, on help­po ym­mär­tää mik­si mar­ras­kuu on ni­me­no­maan mar­ras­kuu, kuol­lei­den kuu­kau­si. Mar­ras-sa­na­han tar­koit­taa kuol­lut­ta. Met­sän vä­rit hii­pui­vat vas­ta het­ki sit­ten rus­kaa lois­tet­tu­aan, mus­ta ja har­maa val­taa­vat alaa. "Olet­ko näh­nyt kuol­lei­den leh­tien pu­to­a­van synk­kä­nä syy­sil­ta­na? Sa­mal­la ta­val­la pu­to­aa joka päi­vä sie­lu­ja ian­kaik­ki­suu­teen. Jo­na­kin päi­vä­nä pu­to­a­va leh­ti olet sinä". (Jo­se­mar­ía Esc­rivá)

Me­men­to mori, muis­ta kuo­le­vai­suu­te­si. Luon­to muis­tut­taa mei­tä sii­tä juu­ri nyt. Leh­det ovat nyt jo pu­don­neet. Vää­jää­mät­tö­mät luon­non­lait pä­te­vät, ei­kä elä­mäs­tä sel­viä hen­gis­sä. Paa­va­li­kin tun­nus­taa tä­män maa­il­man re­a­li­tee­tit, mut­ta kat­soo kui­ten­kin nii­den yli tuon­puo­lei­seen: "Kai­ken luo­dun on täy­ty­nyt tai­pua ka­to­a­vai­suu­den alai­suu­teen, ei omas­ta tah­dos­taan, vaan hä­nen, joka sen on alis­ta­nut. Luo­ma­kun­nal­la on kui­ten­kin toi­vo, et­tä myös se pää­see ker­ran pois ka­to­a­vai­suu­den or­juu­des­ta, Ju­ma­lan las­ten va­pau­teen ja kirk­kau­teen". (Room. 8:20–21)

Mar­ras­kuus­sa viem­me kynt­ti­löi­tä va­loik­si hau­doil­le, ha­ra­voim­me kuol­leet leh­det pois nur­mi­koil­ta, odo­tam­me edes­sä ole­vaa ad­ven­ti­nai­kaa. Ja tal­ven jäl­keen koit­ta­vaa ke­vät­tä, uut­ta elä­mää, uut­ta kas­vun ai­kaa. Luo­ma­kun­nal­la on toi­vo, se siin­tää edes­sä­päin. Mar­ras­kuun pi­meys ei ole Luo­jan vii­mei­nen sana. Sik­si me saam­me elää toi­vos­sa, jäl­leen­nä­ke­mi­sen toi­vos­sa mar­ras­kuus­sa­kin. Luo­ma­kun­nan Luo­jal­la on val­ta yli luon­non­la­kien. Paa­va­li jat­kaa: "Olen var­ma sii­tä, et­tei kuo­le­ma ei­kä elä­mä, ei­vät en­ke­lit, ei­vät hen­ki­val­lat, ei mi­kään ny­kyi­nen ei­kä mi­kään tu­le­va ei­vät­kä mit­kään voi­mat, ei kor­keus ei­kä sy­vyys, ei mi­kään luo­tu voi erot­taa mei­tä Ju­ma­lan rak­kau­des­ta, joka on tul­lut il­mi Kris­tuk­ses­sa Jee­suk­ses­sa, mei­dän Her­ras­sam­me". (Room. 8:38–39)

Jol­lain ta­val­la pi­dän mar­ras­kuus­ta. Pi­dän kyl­lä jol­lain ta­voin kai­kis­ta muis­ta­kin kuu­kau­sis­ta, jo­kai­ses­sa on oma hen­ken­sä. Mar­ras­kuus­sa elän vä­hän hi­taam­min, hen­gi­tän ul­koil­maa hie­man sy­vem­min, juu­tun use­am­min muis­te­le­maan joi­tain van­ho­ja asi­oi­ta. Mar­ras­kuu kuu­luu elä­mään. Kuo­le­ma kuu­luu elä­mään. Elä­mä päät­tyy kuo­le­maan. Näin tä­män kai­ken tu­lee­kin ol­la.

Kir­joit­ta­ja on Hol­lo­lan seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ra.