Jot­kut sa­no­vat, et­tä ai­ka kul­taa muis­tot. Tämä pä­te­nee eri­tyi­ses­ti int­ti-, kou­lu- tai rip­pi­kou­lu­muis­toi­hin. Kos­kee­ko tämä kaik­kia? Ei ai­na­kaan mi­nua. Sitä sy­väs­ti ih­met­te­len, mi­ten toi­sil­la muis­ti ei pe­laa tai vä­rit­tyy ajan ku­lu­es­sa. It­se muis­tan asi­at juu­ri sel­lai­si­na niin kuin ne oli­vat.

Rip­pi­kou­lu­muis­toi­hi­ni olen pääs­syt tu­tus­tu­maan kuo­puk­sen tä­män­vuo­ti­sen rip­pi­kou­lun myö­tä. Ny­kyi­sen rip­pi­kou­lu­työn ar­ki on tul­lut tu­tuk­si. Ai­ka mie­toa on, täy­tyy sa­noa. Ku­ten ny­ky­ai­kaa seu­ran­nee­na ar­va­ta saat­taa, mi­tään ei enää vaa­di­ta. Tois­ta oli en­nen.

Jo liik­ku­mi­nen rip­pi­kou­lu­ta­paa­mi­siin on täy­sin eri­lais­ta. Sii­nä yh­tä­läi­syy­det kou­lu­tai­pa­lei­siin ylei­ses­ti ovat näh­tä­vis­sä. Iso­äi­ti­ni vuon­na 1920 kä­ve­li 20 ki­lo­met­riä Asik­ka­lan kir­kol­le rip­pi­kou­luun. Oma mat­ka­ni 90-lu­vul­la Kuh­mois­ten seu­ra­kun­ta­ko­dil­le oli pit­kä se­kin, ai­na­kin 1,5 km ja yli­tet­tä­vä­nä oli vil­kas­lii­ken­tei­nen val­ta­tie. Vaa­ro­ja uh­ma­ten tä­mä­kin mat­ka teh­tiin. Nyt oman lap­se­ni koh­dal­la mat­ka on ai­na­kin puo­leen ly­hen­ty­nyt, ei­kä tie­tä­kään tar­vit­se ylit­tää.

Rip­pi­kou­lun si­säl­tö on sit­ten asia täy­sin erik­seen. Ul­koa opit­ta­vat asi­at ovat vain mur­to-osa oman rip­pi­kou­lu­ai­ka­ni vaa­teis­ta, hoh­hoi­jaa. Ja si­säl­tö muu­ten­kin. Vain kym­me­nen käs­ky­ä­kin, enem­män nii­tä käs­ky­jä­kin mi­nun ai­ka­na­ni oli. Ka­te­kis­mus­kin on vain vä­häi­nen, kyl­lä se­kin oli en­nen iso.

En­tä­pä pa­kol­li­set osal­lis­tu­mi­set seu­ra­kun­nan ti­lai­suuk­siin sit­ten. Kin­ke­rit kier­ret­tiin sil­kas­ta op­pi­mi­sen rie­mus­ta. Joka sun­nun­tai kir­kos­sa is­tut­tiin ja jäl­ki­kä­teen ha­et­tiin puu­mer­kit pa­peil­ta. Nyt vai­kut­taa sil­tä, et­tä jo kir­kon ohi kä­ve­ly­kin riit­tää ja sel­fiel­lä saa hy­väk­syn­nän.

Sitä kyl­lä ih­met­te­len, mi­ten kant­to­ri oli aloi­tus­ti­lai­suu­des­sa sama kuin omas­sa­kin rip­pi­kou­lus­sa. Ja vie­lä sa­man ikäi­nen­kin. Joku saat­tai­si sa­noa, et­tä ikä­kä­si­tys muis­ta muut­tuu oman iän kart­tu­es­sa. Ne on nii­tä sa­mo­ja hö­pöt­tä­jiä, joil­la ai­ka kul­taa muis­tot. Ei mi­nul­la muu­tu.

Rip­pi­kou­lu­lai­set ovat kyl­lä muut­tu­neet. Il­mei­sen uu­si piir­re näis­sä rip­pi­kou­lu­lai­sis­sa on, et­tei­vät edes kuun­te­le van­hem­pien ja vii­saam­pien muis­te­loi­ta van­hois­ta hy­vis­tä ajois­ta va­ka­vi­na ja kii­tol­li­si­na. Tois­ta oli se­kin mi­nun rip­pi­kou­lu­ai­ka­na­ni.

Kir­joit­ta­ja on kirk­ko­val­tuu­tet­tu Hol­lo­las­ta.