"Rak­kus on iha­na aa­sia" – näin kir­joit­ti ke­hi­tys­vam­mai­nen tyt­tö iso­vel­jel­le­ni kau­an sit­ten. It­se sain 12-vuo­ti­aa­na en­sim­mäi­sen rak­kaus­kir­jee­ni, joka al­koi: ”Näin si­nut No­pan­ky­län kuu­si­juh­las­sa”. Tyr­mis­ty­nee­nä tun­te­mat­to­man po­jan lä­hes­ty­mi­sy­ri­tyk­ses­tä hei­tin kir­jeen sa­man tien tak­ka­tu­leen. Voi mi­ten olen­kaan tuo­ta te­ko­a­ni myö­hem­min ka­tu­nut!

Ke­vät ja kesä ovat oi­val­lis­ta rak­kau­den ja ra­kas­tu­mi­sen ai­kaa. Pi­me­än tal­ven jäl­keen voi­mal­li­nen valo he­rät­tää hor­mo­nit hyr­rää­mään kaik­ki­al­la. Lin­nut suo­ras­taan kar­ju­vat, ja vih­reys kas­vaa ko­his­ten. Ih­mi­set rie­muit­se­vat läm­mös­tä, ja moni kat­se­lee ny­kyis­tä tai tu­le­vaa kump­pa­ni­aan ”sil­lä sil­mäl­lä” – mi­käs sen iha­nam­paa! Mah­ta­vaa on ol­lut ta­ju­ta, et­tei­vät rak­kaus ja ra­kas­tu­mi­nen ole vain nuor­ten etuo­i­keuk­sia, vaan ra­kas­tua voi mis­sä iäs­sä ta­han­sa.

Muis­tan kyl­lä, et­tä ylä­kou­lus­sa meni huo­mat­ta­va osa kou­lu­päi­väs­tä kul­loi­sen­kin ihas­tuk­sen tark­kai­luun. Ja il­lat pu­he­li­mes­sa ys­tä­vien kans­sa, kun ruo­dim­me päi­vän mer­kit­tä­viä ta­pah­tu­mia: Hän oli edes­sä­ni ruo­ka­jo­nos­sa, iik! Hän kat­soi mi­nuun vä­li­tun­nil­la, iik! Oras­ta­va rak­kaus kyl­lä­kin sam­mui no­pe­as­ti, jos ihas­tuk­sel­la­ni oli­kin mie­les­tä­ni vaik­ka­pa ty­pe­räl­tä kuu­los­ta­va nimi.

Ai­kui­se­na rak­kaus sai va­ka­vam­pia ja sy­vem­piä sä­vy­jä. Nimi tai has­sut ta­vat ei­vät enää hai­tan­neet rak­kaut­ta.

Omiin lap­sii­ni ra­kas­tuin syn­ty­mä­het­kil­lä si­sin­tä­ni myö­ten: he vei­vät rak­kau­den ihan toi­siin sfää­rei­hin. Rak­kau­den yti­meen olen kur­kis­ta­nut kuo­puk­se­ni kaut­ta, kun hän 5-vuo­ti­aan voi­mal­la kiu­ku­tel­tu­aan tuli sa­no­maan mi­nul­le: "Äi­ti, vaik­ka me äs­ken rii­del­tiin, mä sii­nä rii­das­sa­kin sua ra­kas­tan." To­ti­ses­ti las­ten on tai­vas­ten val­ta­kun­ta!

Kun koh­ta­sin ny­kyi­sen mie­he­ni, tun­tui kuin oli­sin taas ol­lut se 14-vuo­ti­as, joka jän­nit­tää, ta­paa­ko ihas­tuk­sen­sa seu­raa­va­na päi­vä­nä. Kun en enää pys­ty­nyt ole­maan vai­ke­as­ti ta­voi­tet­ta­va ja odot­ta­maan hä­nen soit­to­aan, soi­tin it­se. Ja kun hän ei vas­tan­nut, ma­na­sin jo kaik­ki mie­het ja ra­kas­tu­mi­sen he­von kuu­seen. He­ti­koh­ta hän soit­ti ja sa­noi: "Näin suh­teen alus­sa täy­tyy ol­la tark­ka­na ja soit­taa heti ta­kai­sin, et­tei tule vää­rin­kä­si­tyk­siä." Mi­ten mai­ni­os­ti hän mie­len­liik­kee­ni tun­si jo alus­ta saak­ka!

Toi­si­naan rak­kaus an­taa odo­tut­taa it­se­ään. Eräs äi­ti­ni tut­ta­va koh­ta­si puo­li­son­sa ns. van­hem­mal­la iäl­lä. Nai­nen oli huo­kais­sut tyy­ty­väi­se­nä: "Kyl­lä mä löy­sin hy­vän mie­hen, mut­ta kyl­lä mun piti ri­maa­kin las­kea!"

Rak­kaus on elä­män su­loi­nen lah­ja, jota ei voi pa­kot­taa, vaan sen pi­tää an­taa tul­la sil­loin, kun se tah­too.

Kau­nis­ta ke­sää ja rak­kaut­ta juu­ri si­nul­le, lu­ki­ja.

Rak­kaus on iha­na asia.

Kir­joit­ta­ja on Lah­den seu­ra­kun­tien Di­a­ko­ni­a­kes­kuk­sen toi­mis­to­sih­tee­ri.