Al­ku­syk­syn lem­pe­ä­nä aa­mu­na is­tun mök­ki­sau­nan por­tail­la. Kuun­te­len ja kat­se­len vie­lä utuis­ta, aa­muun he­räi­le­vää luon­toa. Hil­jai­suu­den rik­koo iso lin­tu­par­vi, joka las­keu­tuu val­ta­va­na, ää­nek­kää­nä mus­ta­na mat­to­na jär­vel­le. Lin­nut val­mis­tau­tu­vat muut­to­mat­kaan, läh­töön. Tänä vuon­na kat­son muut­to­lin­tu­ja vä­hän toi­sen­lai­sin sil­min, luo­pu­mi­sen ja läh­dön nä­kö­kul­mas­ta.

Vii­mei­sen vuo­den ai­ka­na elä­mäs­sä­ni on ol­lut pal­jon luo­pu­mis­ta, usei­ta läh­tö­jä, me­ne­tyk­siä. Ys­tä­vyy­den tie voi näyt­tää sel­väl­tä, mut­ta yh­täk­kiä edes­sä on­kin kuop­pa, jo­hon kul­ku py­säh­tyy. As­kel ei sil­loin enää it­sel­lä­kään tun­nu niin va­kaal­ta ja tu­ke­val­ta. Ei enää tie­dä, mitä on edes­sä. Tie ei ker­ro kul­ki­jal­le, mikä odot­taa mat­kan pääs­sä.

Kun su­run ja me­ne­tyk­sen ai­heut­ta­maan tus­kaan ai­ka on tuo­nut etäi­syyt­tä, poh­din lin­tu­ja kat­sel­les­sa­ni, mil­lai­sen mat­kan kul­jin ys­tä­vie­ni kans­sa. Elä­mä­ni­loi­sia het­kiä, ja­et­tu­ja ilo­ja, nau­run rät­kä­tys­tä ja yh­teen­kuu­lu­vuu­den tun­net­ta. Ys­tä­vyys ei vä­lil­täm­me ka­toa, se vain muut­taa muo­to­aan. Jäl­jel­le jää­vät muis­tot, kii­tol­li­suus ys­tä­vyy­des­tä. Sain en­ke­liys­tä­vie­ni kans­sa yh­tei­sel­lä mat­kal­lam­me ko­kea vä­lit­tä­mis­tä, ys­tä­vyyt­tä, sie­lun­kump­pa­nuut­ta. Syk­syn al­ka­es­sa on sel­lai­nen tun­ne, et­tä jo­tain ar­vo­kas­ta on jää­nyt taak­se.

Syk­sy on luo­pu­mis­ta, mut­ta se an­taa myös mah­dol­li­suu­den uu­teen. Minä kuu­lun nii­hin ih­mi­siin, jot­ka ra­kas­ta­vat syk­syä. Upea vä­ri­kyl­läi­syys, pirt­sa­kat syy­sil­lat, hiuk­sia pör­röt­tä­vät tuu­len­puus­kat. Tar­kem­min aja­tel­tu­na syk­syt ovat ai­na ol­leet mi­nul­le al­ku­ja jol­le­kin uu­del­le. Kup­li­vaa odo­tus­ta, uu­den aloit­ta­mis­ta. Syk­sys­sä on lu­paus it­sel­le­ni muu­tok­sen mah­dol­li­suu­des­ta, jos­tain uu­des­ta.

Syk­sy kar­sii ke­sän, mut­ta an­taa sa­mal­la mah­dol­li­suu­den uu­teen. Syk­syn pi­me­ät il­lat kut­su­vat ve­tä­mään ys­tä­vän ku­to­mat vil­la­su­kat jal­kaan, sy­tyt­tä­mään kynt­ti­lät ja kä­per­ty­mään soh­van nurk­kaan. Ke­sän jäl­keen syk­syn kuu­kau­det an­ta­vat avai­met rau­hoit­tu­mi­sel­le ja mie­len­rau­hal­le. Luon­to­kin me­nee le­poon, muut­to­lin­nut val­mis­te­le­vat läh­tö­ään.

Kuinka minä voi­sin val­mis­tel­la it­se­ä­ni tu­le­van va­ral­le? Eh­kä­pä vain an­nan it­sel­le­ni lu­van hi­das­taa, lu­van py­säh­tyä, vä­lil­lä vain ol­la. Naut­tia täs­tä het­kes­tä lin­tu­jen syys­muut­toa ih­me­tel­len, ihas­tel­len luon­non vä­ri­kyl­läi­syyt­tä. Nou­sen ylös, me­nen si­säl­le, ve­dän vil­la­su­kat jal­kaan ja vain – olen.

Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja.