Hel­pos­ti sitä tu­lee aja­tel­leek­si, et­tä tie­tys­sä iäs­sä meil­lä jo­kai­sel­la oli­si jo elä­män pa­li­kat pai­koil­laan. Et­tä oli­si työ- tai opis­ke­lu­paik­ka, oli­si koti, elä­män­kump­pa­ni ja eh­kä jo per­het­tä­kin.

Mut­ta ei­hän se ai­na näin su­ju­van suun­ni­tel­mal­li­ses­ti mene. Ai­na elä­män suun­ta­vii­vat ei­vät tun­nu löy­ty­vän, ei­vät sit­ten mil­lään.

Tä­hän sau­maan is­kee Kaik­kien olk­ka­ri – paik­ka, jon­ne jo­kai­nen on ter­ve­tul­lut ihan oman­lai­se­naan. Kes­ke­ne­räi­se­nä.

– Lah­den alu­eel­la – ku­ten kaik­ki­al­la Suo­mes­sa – on pal­jon ih­mi­siä, jot­ka ko­ke­vat yk­si­näi­syyt­tä ja yh­teis­kun­nan toi­min­to­jen ul­ko­puo­lel­le jää­mis­tä. Ei ole löy­ty­nyt omaa kou­lu­paik­kaa, ei työ­paik­kaa, ja on eh­kä myös mo­nen­lai­sia mui­ta haas­tei­ta elä­mäs­sä. Me ajat­te­lim­me, et­tä sil­loin oli­si hyvä ol­la joku paik­ka, jon­ne voi­si tul­la sel­lai­se­na kuin on. Voi­si tul­la ta­paa­maan mui­ta ja jut­te­le­maan ja eh­kä löy­tä­mään sel­lais­ta yh­tei­söä, jo­hon voi­si tun­tea kuu­lu­van­sa, yh­teis­kun­nal­li­sen työn pas­to­ri Tomi Ala­sal­mi miet­tii.

Kaik­kien olk­ka­ris­sa ei ole oh­jat­tua toi­min­taa. Ei ole raa­mat­tu­pii­riä ei­kä lau­le­ta vir­siä. Näi­den si­jaan on säm­py­lää, kah­via, pe­le­jä ja jut­tu­ka­ve­rei­ta. Sem­mois­ta ren­toa, olk­ka­riin so­pi­vaa ole­mis­ta ja te­ke­mis­tä.

– Me oh­jaa­jat otam­me vas­taan ja olem­me jut­tu­ka­ve­ri­na, mut­ta ju­lis­tus­työ­tä em­me tee. Sitä ei siis tar­vit­se pe­lä­tä, et­tä pi­täi­si is­tua kol­me tun­tia kään­ny­tet­tä­vä­nä, Ala­sal­mi täs­men­tää hy­myil­len.   

Kaik­kien olk­ka­ri on ni­men­sä mu­kai­ses­ti avoin kai­kil­le ei­kä siel­lä mit­tail­la elä­mäs­sä me­nes­ty­mi­sen merk­ke­jä. Eri­tyi­ses­ti hu­huil­laan 20–30-vuo­ti­ai­den nuor­ten mies­ten pe­rään – he kun tun­tu­vat usein jää­vän kai­kes­ta jo jär­jes­te­tys­tä toi­min­nas­ta ul­ko­puo­lel­le.

– Suo­ma­lai­sil­la te­ke­mi­nen on usein se voi­mak­kaim­min iden­ti­teet­tiä mää­rit­tä­vä seik­ka. Me muis­tu­tam­me, et­tä kes­ke­ne­räi­syys ja pro­ses­si on sal­lit­tua. Tääl­lä voi rau­has­sa miet­tiä, mikä on se oma jut­tu ja et­siä elä­mäl­leen suun­taa. Kan­ta­va­na aja­tuk­se­na ol­koon hu­man being, ei hu­man doing, päih­de­työn di­a­ko­ni Ant­to Nauk­ka­ri­nen lin­jaa.

Sitä her­rat Ala­sal­mi ja Nauk­ka­ri­nen ei­vät osaa en­nus­taa, mi­ten Kaik­kien olk­ka­ri ote­taan vas­taan. Tu­lee­ko yk­si ute­li­as vai tu­lee­ko tupa täy­teen.

– Roh­kai­sem­me kum­min­kin tes­taa­maan. Voi käy­dä vain kään­ty­mäs­sä ja jos ei omal­ta tun­nu, pää­see pois, ovet ei­vät ole lu­kos­sa. Tai sit­ten voi vii­pyä pi­dem­pään, pe­lail­la ja viet­tää ai­kaa mui­den kans­sa. Nyt ko­keil­laan, ta­voi­tam­me­ko hei­dät, jot­ka tätä toi­min­taa, omaa Olk­ka­ria ja sen jut­tu­ka­ve­rei­ta, oi­ke­as­ti kai­paa­vat.