Vä­sy­nyt, mut­ta on­nel­li­nen. Näin voi­si ku­vail­la pas­to­ri Kai Hent­to­sen olo­ti­laa. On­nel­li­nen hän on sii­tä, mi­ten hy­vin Ar­ra­jär­vel­lä vii­me vii­kon­lop­pu­na vie­tet­ty uk­rai­na­lais­ten per­he­lei­ri on­nis­tui. Vä­sy­nyt hän on sii­tä, et­tä kiel­tä­mät­tä unet jäi­vät lei­rin "pää­or­ga­ni­soi­jal­la" mel­ko vä­hiin sekä en­nen lei­riä et­tä myös sen ai­ka­na. Ison ih­mis­jou­kon vii­kon­lop­pu­lei­ri kun ei syn­ny ihan tuos­ta noin vaan, var­sin­kin, kun lei­ri­paik­ka­na on hie­man al­keel­li­sek­si­kin Hent­to­sen ku­vai­le­ma Nas­to­lan Ar­ra­ma­jan lei­ri­kes­kus.

– Sii­vo­a­mis­ta ja kai­ken­lais­ta jär­jes­tä­mis­tä oli mel­koi­ses­ti, muu­ta­ma am­pi­ais­pe­sä­kin piti si­sä­ti­lois­ta pois­taa. Elä­köi­ty­neen pa­pin teh­tä­vät voi­vat ol­la hy­vin­kin mo­ni­nai­set, hän nau­rah­taa.

Lei­ril­le ko­koon­tui hie­man yli 60 uk­rai­na­lais­ta. Mu­ka­na oli ai­kui­sia ja kai­ke­ni­käi­siä lap­sia. Alun pe­rin las­ten­lei­rik­si suun­ni­tel­tu lei­ri muun­tui lo­pul­ta su­ju­vas­ti per­he­lei­rik­si, kun sel­vi­si, et­tä ko­via ko­ke­neet lap­set ei­vät mie­lel­lään läh­de pit­käk­si ai­kaa min­ne­kään il­man van­hem­pi­aan.

Hent­to­sen mu­kaan lei­ri on­nis­tui yli odo­tus­ten ja sii­tä vie­lä vä­hän yli­kin.

– Nämä per­heet ovat ko­ke­neet kar­mei­ta asi­oi­ta ja koh­ta­loi­ta. Oli lii­kut­ta­vaa saa­da näh­dä hei­dän ilon­sa ja se, et­tä he pää­se­vät edes het­kek­si ir­ti so­das­ta ja sen tuo­mis­ta var­jois­ta.

Lei­ri­jär­jes­te­lyi­den osal­ta Hent­to­nen ha­lu­aa ko­ros­taa va­paa­eh­toi­suu­den voi­maa. Mu­ka­na ei ol­lut lain­kaan seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jöi­tä, vaan kaik­ki hoi­tui suo­ma­lais­ten ja uk­rai­na­lais­ten va­paa­eh­tois­ten sau­mat­to­mal­la yh­teis­työl­lä. Keit­ti­ös­sä hää­ri­neet su­per­nai­set, avuk­si tul­leet par­ti­o­lai­set, leik­kien ve­tä­jät, lei­ri­muu­si­kot, sau­nan läm­mit­tä­jät, let­tu­jen pais­ta­jat, tel­tan pys­tyt­tä­jät, en­si­a­pu­vas­taa­vat – ihan kaik­ki mu­ka­na lei­rin mah­dol­lis­ta­mi­ses­sa ol­leet va­paa­eh­toi­set ovat Hent­to­sen mie­les­tä sy­vän kii­tok­sen­sa an­sain­neet.

– Ai­na kaik­kea seu­ra­kun­nan toi­min­taa ei tar­vit­se ve­tää niin työn­te­ki­jä­kes­kei­ses­ti, mitä olem­me tot­tu­neet te­ke­mään. Tämä lei­ri oli esi­merk­ki sii­tä, et­tä hy­väl­lä yh­teis­hen­gel­lä ja va­paa­eh­tois­ten voi­min saa­daan ihan mah­ta­via jut­tu­ja ai­kai­sek­si, hän to­te­aa.

Hanna Nikolska ja Ivan Nikolskyi ovat kiitollisia siitä, että saavat olla yhdessä ja asua perheensä kanssa Suomessa ja Nastolassa. Kuva: Janne Raevuori

Janne Raevuori

Vii­kon­lop­pua lei­ril­le las­ten­sa kans­sa tu­li­vat viet­tä­mään myös Han­na Ni­kols­ka ja Ivan Ni­kols­kyi. Uk­rai­nas­sa per­he asui lä­hel­lä Kri­miä Me­li­to­pol-ni­mi­ses­sä kau­pun­gis­sa. Nyt pa­ris­kun­ta te­kee ak­tii­vi­ses­ti töi­tä, jot­ta kaik­ki­al­le Uk­rai­naan ja eri­tyi­ses­ti ko­ti­seu­dul­le saa­tai­siin mah­dol­li­sim­man pal­jon apua, niin ruo­kaa kuin muu­ta­kin tar­peel­lis­ta ta­va­raa. Myös Suo­meen saa­pu­vil­le uk­rai­na­lai­sil­le Han­na ja Ivan huo­leh­ti­vat muun mu­as­sa huo­ne­ka­lu­ja ja vaat­tei­ta.

Lei­ri­jär­jes­te­lyis­sä­kin pa­ris­kun­ta oli ak­tii­vi­ses­ti mu­ka­na, mut­ta sil­ti lei­ri tun­tui pie­nel­tä lo­mal­ta.

– Las­ten kans­sa ol­les­sa mie­li ren­tou­tuu, hei­dän kans­saan on ol­ta­va täy­sin läs­nä, jo­ten muut asi­at jää­vät väis­tä­mät­tä taka-alal­le, "leik­ki­vas­taa­va­na" lei­ril­lä toi­mi­nut Han­na to­te­aa.

Suo­meen ja lo­pul­ta Nas­to­laan hän saa­pui pian so­dan syt­ty­mi­sen jäl­keen. Per­heen isä Ivan jou­tui jää­mään Uk­rai­naan ja seu­raa­maan vain vie­res­tä, kun Han­na nou­si las­ten kans­sa bus­siin, jota var­ti­oi ryn­näk­kö­ki­vää­ril­lä va­rus­tau­tu­nut ve­nä­läi­nen so­ti­las.

– Se oli hir­ve­ää, kat­soim­me vain ik­ku­nas­ta toi­si­am­me ja it­kim­me. Yh­tey­den­pi­tom­me kat­ke­si ja saim­me yh­tey­den toi­siim­me vas­ta pit­kän ajan pääs­tä. Ivan soit­ti juu­ri, kun olim­me las­keu­tu­neet Hel­sin­ki-Van­taan len­to­ken­täl­le, Han­na muis­te­lee.

– Soit­ta­mi­nen mak­soi pal­jon ja se on eh­kä koko elä­mä­ni kal­lein pu­he­lu. Sil­ti se on pa­ras ja ar­vok­kain pu­he­lu, sain­han tie­tää, et­tä per­hee­ni on tur­vas­sa, Ivan li­sää.

Kos­ka Ivan on suur­per­heen isä, hä­nel­lä ei ol­lut vel­vol­li­suut­ta jää­dä so­ti­maan. Niin­pä hän läh­ti mat­kaan va­paa­eh­toi­sen kul­jet­ta­jan kyy­dis­sä. Mat­ka oli pit­kä ja vaa­ral­li­nen, mut­ta Ivan us­koo, et­tä pää­si tar­kas­tus­pis­tei­den läpi sik­si, et­tä oli nä­län ja vä­sy­myk­sen vuok­si laih­tu­nut ja re­sui­sis­sa vaat­teis­saan var­sin huo­no­voin­ti­sen oloi­nen.

– Näy­tin riu­tu­neel­ta van­huk­sel­ta, ja sik­si var­maan he ajat­te­li­vat, et­tä mi­nut voi huo­let­ta las­kea me­ne­mään, jal­ka­pal­loa ko­ti­maas­saan ak­tii­vi­ses­ti pe­lan­nut ur­hei­li­ja ku­vai­lee.

Han­na ker­too, et­tä ru­koi­li jat­ku­vas­ti Iva­nin teh­des­sä mat­kaa hei­dän luok­seen.

– Kos­ka en voi­nut teh­dä muu­ta, ru­koi­lin. Ihan sa­mal­la ta­val­la ru­koi­lin, kun me mat­kus­tim­me las­ten kans­sa bus­sil­la pois sota-alu­eel­ta. Sa­noin muil­le­kin bus­sis­sa ole­vil­le, et­tä bus­sin ka­tol­la on suo­je­lu­sen­ke­li ja sik­si olem­me tur­vas­sa, hän ker­too.

Mu­ka­na Iva­nil­la oli tyt­tä­ren­sä kis­sa, jon­ka hän oli päät­tä­nyt tuo­da lap­sel­leen Suo­meen, mak­soi mitä mak­soi.

– Kis­san len­to­lip­pu mak­soi­kin sit­ten lo­pul­ta enem­män, mitä oma­ni, Ivan hy­mäh­tää hy­myil­len.

Han­na ja Ivan tie­tä­vät ol­leen­sa on­nek­kai­ta pääs­ty­ään tur­vaan Suo­meen. Moni ta­pet­tiin mat­kal­le, tai sit­ten elä­män kes­keyt­ti näl­kä, jano tai kuu­muus.

Nyt me­tal­li-in­si­nöö­ri­nä Uk­rai­nas­sa työs­ken­nel­leen Iva­nin ja las­ten uin­ti­val­men­ta­ja­na toi­mi­neen Han­nan elä­mä on Nas­to­las­sa. Lap­set käy­vät kou­lua ja opet­te­le­vat ah­ke­ras­ti suo­men kiel­tä. Myös van­hem­mat opis­ke­le­vat.

– Mut­ta lap­set osaa­vat kie­len jo pa­rem­min, me tar­vit­sem­me vie­lä opis­ke­lua, Han­na ja Ivan nau­ra­vat.

Sitä he ei­vät osaa sa­noa, pa­laa­vat­ko ta­kai­sin Uk­rai­naan, jos ja kun sota lop­puu.

– Täl­lä het­kel­lä Me­li­to­pol on kuin van­ki­la. Em­me osaa sa­noa, mil­lais­ta pa­laa­mi­nen oli­si. Ei­kä sitä kan­na­ta nyt pa­hem­min aja­tel­la, nyt me eläm­me tääl­lä ja olem­me kii­tol­li­sia, et­tä saam­me ol­la Suo­mes­sa.

Tulk­ki­na haas­tat­te­lus­sa toi­mi Iri­na Kuis­ma.