To­tuu­den muok­kaa­mi­ses­ta on tul­lut jo­ka­päi­väis­tä. Ku­vat­kaan ei­vät enää ai­na ker­ro mi­ten asi­at oi­ke­as­ti ovat. To­tuu­den­vas­tai­suus su­men­taa nä­ky­miä ja luo epä­var­muuk­sia. Hyvä tu­le­vai­suus ei ra­ken­nu vää­ryyk­sien va­raan.

Pa­huut­ta on pal­jon maa­il­mas­sa. Mut­ta aja­tus­ten kiin­nit­tä­mi­nen hy­vään, kau­nii­seen ja ra­kas­tet­ta­vaan aut­taa kur­kot­ta­maan pa­huu­den yli. Kun kat­soo sy­dä­mel­lä, niin nä­kee, et­tä ih­mi­sen pa­huus ei ole ih­mi­sen it­sen­sä syy­tä. Jos­kus pa­huus saa ti­laa sik­si, et­tä ih­mi­ses­sä ole­vaa hy­vyyt­tä ei ku­kaan ole huo­man­nut. Kun hy­vyys jää huo­mi­oi­mat­ta, pää­see pa­huus täyt­tä­mään tyh­jäk­si jää­neen ti­lan.

Elä­mä aset­tuu mi­tät­tö­myy­den ja ar­vok­kuu­den ak­se­lil­le. Jo­kai­nen ih­mi­nen on heik­ko ja haa­voit­tu­vai­nen, mut­ta vah­vuuk­siin kes­kit­ty­mi­nen aut­taa ot­ta­maan etäi­syyt­tä heik­kouk­siin. Yk­si ih­mi­sen vah­vuus on si­säi­ses­sä kau­neu­des­sa, jota ri­paus meis­sä jo­kai­ses­sa on. Se on kau­neut­ta, joka on eh­kä jää­nyt pii­loon ja tun­nis­ta­mat­ta.

Sik­si toi­nen tois­tem­me hy­vien puo­lien esiin hou­kut­te­le­mi­nen on teh­tä­väm­me. Omien ai­nut­laa­tui­suuk­sien tun­nis­ta­mi­nen voi nos­taa mi­tät­tö­mäk­si it­sen­sä ko­ke­van ih­mi­sen koh­ti elä­män täyt­ty­mys­tä. Täl­lai­ses­ta täyt­ty­myk­seen as­ti yl­tä­väs­tä elä­män­voi­mas­ta ker­to­vat syk­syi­set muut­to­lin­tu­jen mat­kat. Niin roh­ke­aa ja päät­tä­väis­tä. Ja sik­si niin yl­väs­tä.

Jo­kai­nen meis­tä voi luo­da ja yl­lä­pi­tää il­ma­pii­riä, jos­sa pii­los­sa ole­vat hy­vyy­det tu­le­vat nä­ky­vil­le. Sii­nä il­ma­pii­ris­sä voi ko­kea riit­tä­vyyt­tä, mer­ki­tyk­sel­li­syyt­tä ja ar­vok­kuut­ta sel­lai­se­na ih­mi­se­nä kuin on.

Il­man hy­vyyt­tä em­me oli­si täs­sä. Hy­vyyt­tä on maa­il­mas­sa niin pal­jon, et­tä se voi voit­taa pa­huu­den. Mut­ta tu­han­net ja tu­han­net jo­ka­päi­väi­set hy­vät teot ei­vät saa an­sait­se­maan­sa huo­mi­o­ta. Lii­an usein hy­vyys jää pii­loon ja pa­huus pää­see pin­taan.

Kun pa­huu­des­ta vies­ti­tään suu­rin kir­jai­min ja ru­min ku­vin, peit­to­aa se hy­vyyt­tä. Sa­mal­la mie­li ma­ta­loi­tuu ja kat­se kään­tyy koh­ti synk­kyyk­siä. Ei­kä synk­kyy­des­tä ole enää pit­kä mat­ka epä­toi­voon. Ja kun toi­von me­net­tää, ei jäl­jel­lä jää yh­tään mi­tään.

Pa­huus väis­tyy, kun rai­vaa sin­nik­kääs­ti ti­laa hy­vyy­del­le omas­sa elä­mäs­sä ja ky­län rai­til­la. Sik­si hy­vyy­des­tä ei pidä vai­e­ta. Sen esil­lä pi­tä­mi­nen ko­hot­taa ih­mis­miel­tä.

Pys­tys­sä päin ih­mi­nen on vah­vem­pi. Vah­vem­pi käy­mään vas­taan kaik­kea sitä, mikä pie­nen­tää ja mi­tä­töi ih­mi­syyt­tä. Te­ke­mään sen, mitä pi­tää teh­dä jo­kai­sen, joka tie­tää niin pal­jon kuin me tie­däm­me.

Kään­ne­tään elä­män asen­to koh­ti sitä, mikä on tot­ta, kau­nis­ta ja ra­kas­tet­ta­vaa. Pi­täy­dy­tään päi­vän­va­lon kes­tä­vis­sä to­tuuk­sis­sa, sil­lä nii­den va­raan ra­ken­tuu hyvä huo­mi­nen. Kau­nis­ta on au­ki pi­det­ty ovi ta­kaa tu­le­val­le, ja ra­kas­tet­ta­vaa elä­mä iloi­neen ja su­rui­neen.

Elä­mä maa­il­man­kaik­keu­den ra­jat­to­muu­des­sa on ih­mei­den ih­me. Ja niin ko­vin kaik­ki­voi­pa on se rak­kaus, joka kai­ken tä­män ta­ka­na täy­tyy ol­la. Hä­kel­lyt­tä­vän kaik­ki­voi­pa se on.

Kir­joit­ta­ja toi­mii pro­fes­so­ri­na Itä-Suo­men yli­o­pis­tos­sa yh­teis­kun­ta­tie­tei­den lai­tok­sel­la.