Katsomusaine voisi nojata nykyiseen uskonnonopetukseen
Kirkollisasioista hallituksessa vastaavan opetusministerin Anders Adlercreutzin avaus yhteisestä katsomusaineesta on otettu vastaan sekä myönteisin että kielteisin kommentein. Se on herättänyt myös monia kysymyksiä.
Anders Adlercreutz pitää tervetulleena sitä, että kirkko nostaa esiin tärkeitä keskustelunaiheita. Kuva: Jani Laukkanen.
Jani Laukkanen
Ministeri itse asettuu varovasti yhteisen opetuksen kannalle, mutta ei ole sulkenut pois jonkinlaisen hybridimallin mahdollisuuttakaan. Hybridi voisi toimia joko niin, että osa opetuksesta olisi yhteisön omaa ja osa yhteistä, tai niin, että opetus olisi yhteistä tietystä iästä eteenpäin.
Suomen Uskonnonopettajain liiton puheenjohtaja Tuovi Pääkkönen on jo pitkään liputtanut yhteisten tuntien puolesta. Piispa Mari Leppänen perusteli tammikuisessa Helsingin Sanomien kolumnissaan yhteistä ainetta yleissivistyksellä, yhteiskuntarauhalla ja uskonnonlukutaidolla.
Adlercreutzin mielestä tarvitaan työkalu, jonka pohjalta voidaan päättää, mennäänkö eteenpäin. Ministeriö onkin aloittamassa asiasta uutta selvitystä.
– Aikaisemmat selvitykset ovat lähinnä kuvanneet tilannetta.
– Viime vuonna ei lähdetty rakentamaan yhteistä ainetta, vaan pohdittiin muutamia pieniä asioita, joissa voitaisiin tehdä säätöä. Näin tehtiin ehkä osittain siksi, että asiasta oli vaikea saada yhteistä näkemystä.
Syy asian nostamiseen pöydälle löytyy koulujen arjesta. Haasteita on sekä periaatteellisella että käytännön tasolla.
– Se, että kouluissa on neljätoista uskontoainetta ja elämänkatsomustiedon opetusta, on äärimmäisen sirpaleinen tilanne. Monessa koulussa joudutaan tekemään ristiriitaisia käytännön järjestelyjä, jotta lukujärjestys saataisiin kasaan.
Opetussuunnitelmaan kuuluvaa uskonnonopetusta tarjotaan lisäksi enenevässä määrin koulun ulkopuolella. Usein nämä ryhmät saavat opetusta etäyhteyden kautta ja voivat muodostua hyvinkin eri-ikäisistä lapsista. Isolta osalta vähemmistöuskontojen opettajista myös puuttuu muodollinen pätevyys, Adlercreutz huomauttaa.
Hän näkee pulmana myös sen, että opetus nyt määräytyy sen yhteisön pohjalta, johon oppilas kuuluu. Oppilas voi lisäksi opiskella ryhmässä, joka ei vastaa omaa uskontoa.
Yksi yhdenvertaisuusongelmista nykyjärjestelmässä on, että ylioppilaskirjoituksia voi kirjoittaa tieteen lisäksi vain kahden uskonnon aineista.
Adlercreutz kuitenkin painottaa vähemmistöuskontojen aseman varmistamista opetuksen järjestämisessä. Hän myös muistuttaa, ettei evankelis-luterilainen uskonnonopetus ole tähänkään mennessä ollut tunnustuksellista.
– On esitetty ajatuksia, että yhteinen aine poistaisi uskonnon koulusta. Mielestäni asia on pikemminkin päinvastoin. Sen kautta vaikka kulttuuriperintöön liittyvät asiat olisivat kaikkien ulottuvilla.
Hän on väläytellyt ideaa, jonka mukaan nykyinen evankelis-luterilainen uskonnonopetus saattaisi kuitenkin olla hyvä pohja uudelle katsomusaineelle.
– Kristinusko on iso osa kulttuurista perintöämme, ja nykyisinkin opetukseen kuuluu maailmanuskontojen opetus.
Tähän liittyvä huoli saattaakin perustua väärinkäsitykseen nykyisestä uskonnonopetuksesta:
– Sillä ei rakenneta henkilökohtaista uskonnollista identiteettiä, vaan pyritään oppimaan uskonnoista ja niihin liittyvistä asioista.
Tänä vuonna valtion rahoitus kirkon yhteiskunnallisten tehtävien hoitoon pieneni, vaikka toisaalta kirkollisten yhteisöjen rahoitus kokonaisuutena parani.
Kirkkohallituksen täysistunto totesikin yhteiskunnallisten tehtävien hoidosta kirkolle maksettaviin korvauksiin kohdistetut leikkaukset perustuslain vastaisiksi ja syrjiviksi. Leikkaukset asettavat kirkkoon kuuluvat eriarvoiseen asemaan kirkkoon kuulumattomien kanssa. Ne ovat myös saaneet kirkon päättäjät harkitsemaan hautaustoimesta luopumista.
Adlercreutz sanoo ymmärtävänsä kritiikin ja heränneen keskustelun. Yhteiskunnallisten tehtävien rahoituksesta onkin meneillään selvitys.
Nyt vietetään sivistyksen, kulttuurin ja julkisen hallinnon 750-vuotisjuhlavuotta.
– Turun tuomiokapitulin perustamisen kautta koulujärjestelmä otti ensimmäiset askeleensa. Samoin hyväntekeväisyystyö ja sosiaalinen työ oli pitkään kirkon varassa.
Tammikuussa Adlercreutz oli pakkaajana helsinkiläisen Andreaskirkon ruokajonossa.
– Sielläkin konkreettisesti näkyi se ison vapaaehtoisten joukon tekemä työ, jota kirkko on tehnyt hyvin pitkään.
Hänen mukaansa ei kuitenkaan ole tarkoitus, että heikoimmassa asemassa olevien tukeminen sysättäisiin seurakuntien, järjestöjen ja yhteisöjen tehtäväksi.
– Mutta ymmärrän kyllä, että kunnissa, joissa talous voi olla tiukoilla, tehdään palveluissa näkyviä sopeutuspäätöksiä, ja silloin usein käännytään kirkon puoleen. Se on nähtävissä esimerkiksi ruokapankkijonoissa.
Arkkitehtina Adlercreutz sanoo pitävänsä äärimmäisen tärkeänä työtä, jota kirkko tekee rakennushistoriallisen perinnön suojelemiseksi ja ylläpitämiseksi.
– Meillä Suomessa ei ole liikaa vanhoja rakennuksia, ja vanhat rakennukset ovat nimenomaan kirkollisia rakennuksia. Nyt Turun tuomiokirkkoa lähdetään peruskorjaamaan, mikä on äärimmäisen merkittävä historian näkökulmasta.
Ministeri iloitsee siitä, että kirkko on ottanut roolia yhteiskunnallisessa keskustelussa.
– Niin arkkipiispa kuin muutkin piispat ovat nostaneet aiheita keskusteluun, ja olen pitänyt sitä tervetulleena. Tuntuu, että yhteiskunnassa on aika paljon vastakkainasettelua, ja siinä tilanteessa kirkon ääni on usein ollut sovitteleva ja pehmeitä arvoja esille tuova.
– On hyvä, että kirkon ääni kuuluu.
Adlercreutzista vaikuttaa välillä siltä, että suomalaiseen keskusteluun tuodaan kansainvälisiä vastakkainasettelun virtauksia. Perinteisesti poliittinen järjestelmämme on kuitenkin ollut konsensukseen pyrkivä.
– Meidän kannattaisi tehdä työtä sen eteen, että säilytämme yhteiskunnan, jossa eri mieltä olevat voivat tehdä työtä keskenään. Voisimme luoda ilmapiirin, jossa keskeiseksi nähtäisiin sovun löytäminen.
Maailman menosta Adlercreutz myöntää olevansa huolissaan.
– Toisen maailmansodan jälkeen on luotu järjestelmä, jossa on tietyt säännöt ja tietyt instituutiot, joissa sopua pyritään hakemaan. On ollut yhteinen ajatus siitä, mihin suuntaan maailmaa kannattaa viedä.
– Tätä ajatusta ei ehkä täysimääräisesti enää jaeta. Meidän etumme on, että säilyy kyky keskusteluun ja sopimiseen.
Taannoisesta kohusta, joka nousi silmien vääntelykuvista, Adlercreutz toivoo opitun. Itselle merkityksetön kuva kun voi loukata toista suuresti.
Maahantulijoille Suomi on haastava paikka, jonka työelämään on vaikea päästä kiinni. Asenteiden kanssakin olisi tekemistä.
– Meillä ei ehkä ole ennakkoluuloa sitä ulkomaalaista kohtaan, jonka tunnemme. Siksikin kannattaa yrittää luoda mahdollisuuksia kohtaamisille ja niiden kautta ennakkoluulojen hälventämiselle.
Adlercreutz huomauttaa maahanmuuton olleen Suomessa aika lailla maltillista. Ihmisten liikkuminen on kuitenkin luonnollinen osa nykypäivää.
– Ehkä keskeinen kysymys on se, miten varmistamme, että suomalainen yhteiskunta on sellainen, että tänne on helppo asettua, että täällä on helppo löytää paikkansa ja päästä töihin.
– Toivon, että yhteiskuntamme pohtisi myös sitä, miten voimme olla vastaanottavaisempia ja omalta osaltamme helpottaa kotoutumista, kuitenkin muistaen, että tulijallakin on tässä oma velvollisuutensa.