Lii­an su­hi­se­va s-kir­jain, ujo luon­ne tai vää­rän­vä­ri­nen rep­pu. Kaik­ki nämä riit­tä­vät syik­si, mik­si jo­ta­ku­ta saa­te­taan kiu­sa­ta päi­vä­ko­dis­sa tai kou­lus­sa. Mi­nul­le pari isom­paa poi­kaa huu­te­li­vat ala-as­teel­la sen ta­kia, et­tä isä­ni oli toi­mi­nut ai­kai­sem­min kir­kon nuo­ri­so­työn­te­ki­jä­nä. Us­ko­vai­nen! Jee­sus! Ju­ma­la! Näin he vä­lil­lä läl­lät­te­li­vät mi­nul­le vä­li­tun­nil­la. Mi­nun isä­ni us­ko­vai­suu­den ja en­ti­sen am­ma­tin täh­den.

Lu­ki­oai­ka­na aloin pyö­riä pai­kal­li­sis­sa seu­ra­kun­ta­nuo­ris­sa. Mei­tä oli pik­ku­paik­ka­kun­nal­la kym­me­nien nuor­ten lös­si, joka kävi nuor­te­nil­lois­sa ja pe­laa­mas­sa säh­lyä. Meil­lä oli mah­ta­va po­ruk­ka, mut­ta ylei­nen il­ma­pii­ri ei ol­lut juu­ri­kaan muut­tu­nut. Us­ko­vai­suus oli yh­tä epäi­lyt­tä­vää ja hä­pe­äl­lis­tä kuin ala­kou­lu­ai­ka­na. Ei seu­ran­nut li­sä­ky­sy­myk­siä, jos ker­toi ol­leen­sa vii­kon­lop­pu­na seu­kal­la eli seu­ra­kun­nas­sa, vaan no­los­tu­nut­ta hil­jai­suut­ta.

Kun siir­ryin sit­ten opis­ke­lu­je­ni jäl­keen vies­tin­tä­a­lal­le 2000-lu­vun alus­sa, pää­sin ai­ti­o­pai­kal­le seu­raa­maan, mis­tä toi­mit­ta­jat kir­joit­ta­vat ja mis­tä he ei­vät kir­joi­ta. Vuo­sien ai­ka­na näin maa­kun­ta­leh­dis­sä usei­ta ko­lum­ne­ja, jois­sa toi­mit­ta­jat ker­toi­vat ateis­mis­taan tai us­kos­ta luo­pu­mi­ses­taan, mut­ta en muis­ta yh­tään jut­tua, jois­sa toi­mit­ta­ja oli­si ker­to­nut omas­ta us­kos­taan.

Ei­kä kyse ol­lut sii­tä, et­tei­kö löy­ty­nyt täl­lai­sia toi­mit­ta­jia. Tun­sin hei­tä usei­ta eri toi­mi­tuk­sis­ta. Mie­tin, har­ras­ti­vat­ko us­ko­vat toi­mit­ta­jat it­se­sen­suu­ria eli ei­vät us­kal­ta­neet kä­si­tel­lä koko ai­het­ta lei­mau­tu­mi­sen pe­los­sa. Toi­mit­ta­jil­la oli­si kui­ten­kin ol­lut val­ta mur­taa jää­tä, ol­la tien­rai­vaa­jia ja kes­kus­te­lun he­rät­tä­jiä.

Jo­tain on on­nek­si muut­tu­nut suo­ma­lai­ses­sa kes­kus­te­lu­kult­tuu­ris­sa. Muis­tan, kun 2010-lu­vun alus­sa yk­si työ­ka­ve­ri­ni vaih­toi su­ku­puol­ta. Ai­kui­set ih­mi­set hi­hit­te­li­vät kuin tei­nit. Ih­mi­set ei­vät osan­neet suh­tau­tua asi­aan. Meni pari vuot­ta ja ai­hees­ta oli tul­lut ta­val­li­nen kes­kus­te­lu­nai­he lou­nas­pöy­tiin.

Kun kuu­len ny­kyi­sin nuor­ten kes­kus­te­le­van vä­li­tun­neil­la, olen sa­laa iloi­nen. Nuo­ret kes­kus­te­le­vat ää­neen il­mas­ton­muu­tok­ses­ta, po­li­tii­kas­ta, seu­ra­kun­nan nuor­te­nil­lois­ta, ke­sä­töis­tä, van­hem­pien­sa han­ka­lis­ta elä­män­ti­lan­teis­ta – ihan kai­kes­ta. Ei­len kuu­lin lap­se­ni ka­ve­rien mai­nos­ta­van toi­sil­leen, et­tä kuu­lit­te­ko, et­tä lä­hi­kou­lul­la on se il­ta, jos­sa pu­hu­taan Ju­ma­la-jut­tu­ja ja siel­lä pää­see syö­mään pop­cor­nia ja pe­laa­maan pe­le­jä.

Olen iloi­nen, jos kes­kus­te­lu­kult­tuu­rim­me ta­but us­kon­to ja po­li­tiik­ka ovat pik­ku­hil­jaa mur­tu­mas­sa. Ol­kaam­me täs­sä koh­taa kär­si­väl­li­siä: Jos em­me vuo­si­kau­siin ha­lun­neet tai us­kal­ta­neet pu­hua näis­tä ai­heis­ta, täs­sä­kään asi­as­sa em­me ke­hi­ty hy­vik­si het­kes­sä. On tul­lut ja tu­lee jat­kos­sa­kin yli­lyön­te­jä, eten­kin so­si­aa­li­ses­sa me­di­as­sa.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja sekä kau­pun­gin­val­tuus­ton jä­sen.