Vii­meis­ten kuu­kau­sien ai­ka­na olen ajel­lut ta­val­lis­ta use­am­min Päi­jät-Hä­meen ja Ky­men­laak­son vä­liä. Au­toa aja­es­sa on ol­lut ai­kaa aja­tel­la ja jä­sen­nel­lä pääs­sä pyö­ri­viä asi­oi­ta. Mu­siik­ki on tu­ke­nut aja­tuk­si­a­ni, mut­ta vä­lil­lä on ol­lut hyvä ajel­la hil­jai­suu­des­sa eteen­päin.

Nämä päi­vät ovat au­toi­li­jan pa­ras­ta ai­kaa, ai­na­kin mai­se­mien puo­les­ta. Luon­to on ih­meel­li­nen ja vä­ri­heh­ku on my­kis­tä­vä.

Muis­tam­me var­maan kaik­ki sen syyn, mik­si kas­vit ja puut nyt vä­rit­ty­vät. Ky­se­hän on en­nen kaik­kea ih­meel­li­ses­tä suo­jau­tu­misp­ro­ses­sis­ta, jo­hon kas­vit ryh­ty­vät il­mo­jen kyl­me­tes­sä. Gee­nit an­ta­vat suo­jau­tu­mis­käs­kyn, ja sit­ten al­kaa voi­mien ke­rää­mi­nen tal­ven va­ral­le. Kas­vit­han ei­vät si­nän­sä kuo­le, vaan elin­voi­ma ja ener­gia siir­tyy pois nä­ky­vis­tä, po­ten­ti­aa­lik­si seu­raa­vaa kas­vu­kaut­ta var­ten.

Tätä luo­pu­mi­ses­ta syn­ty­vää kau­neut­ta olen vii­me viik­koi­na kat­sel­lut au­to­ni ik­ku­nois­ta. Aja­tuk­se­ni ovat kul­keu­tu­neet vä­rien muo­dos­tu­mi­sen tek­ni­sis­tä yk­si­tyis­koh­dis­ta sy­vem­piin ve­siin: elä­män ja elin­voi­mien poh­dis­ke­luun.

Sitä olen miet­ti­nyt, et­tä olem­me­ko me ih­mi­set usein kuin nuo syk­syi­set tai tal­vi­set puut ja kas­vit. Et­tä meis­sä asuu jos­sain sy­vä­juu­ris­tos­sa vah­vaa elin­voi­maa, mut­ta sitä ei saa­da käyt­töön, se jää pii­loon. Eh­kä tämä epä­var­muu­den ai­ka es­tää yhä vah­vem­min elä­män leh­tiä kas­va­mas­ta ja elä­män­voi­mien va­paas­ti vir­taa­mas­ta.

Mut­ta ei­kö mei­tä ole kut­sut­tu elä­mään niin täy­des­ti kuin mah­dol­lis­ta? Elä­mään koko voi­mal­lam­me. Mut­ta jo­kin es­tää. Elä­män voi­ma jää sin­ne juu­ris­toon. Mitä pi­täi­si teh­dä?

Vai­kea ky­sy­mys vas­tat­ta­vak­si, kos­ka usein on niin, et­tä omien voi­ma­va­ro­jen tun­nis­ta­mi­nen on vai­ke­aa. Vä­lil­lä toki tie­däm­me ta­san tark­kaan oman ti­lam­me ja elä­män voi­mam­me.

Maa­il­man mie­len­ter­veys­päi­vä nos­taa elä­män yh­dek­si kes­kei­sek­si tee­mak­si ja­ka­mi­sen. En­nen kaik­kea huol­ten ja­ka­mi­sen, mut­ta myös ylei­sem­min mei­dän tu­li­si yhä enem­män koh­da­ta toi­si­am­me, pu­hua toi­sen kans­sa ja kuun­nel­la toi­si­am­me.

Kyl­lä­hän me tä­män tie­däm­me. Kyl­lä­hän me tie­däm­me, et­tä toi­mi­vaan ja tyy­dyt­tä­vään elä­mään kuu­luu se, et­tä olem­me val­miit ja­ka­maan omia asi­oi­tam­me ja olem­me val­miit py­säh­ty­mään, kun joku toi­nen ja­kaa omi­aan. Mik­si sii­tä pi­tää muis­tut­taa? Eh­kä se on vain sa­maan ai­kaan niin help­po ja niin vai­kea asia. Sii­tä vain pi­tää ai­na muis­tut­taa uu­des­taan ja uu­des­taan. Koh­taa­mi­nen, pu­hu­mi­nen ja kuun­te­le­mi­nen kuu­lu­vat elä­mi­sen yti­meen. Ne saa­vat elä­män ku­kois­ta­maan.

Kir­joit­ta­ja on di­a­ko­ni­an ja sai­raa­la­sie­lun­hoi­don vt. joh­ta­ja.