Yhteiskunnallista keskustelua – kyllä, ei, ehkä?
Jani Mahkonen
Pitkään olen ajatellut, että seurakunnat ja kirkko voisivat olla aktiivisempia yhteiskunnallisia kannanottajia. Suppea käpertyminen pelkkään hengelliseen sananjulistukseen ja omiin joukkoihin keskittyminen on ollut ajatuksissani tuhon tie, joka vie kohti yhteiskunnallista marginaalia. Kannanoton paikkoja riittää, sillä mahdollisuuksia arvioida maailman menoa kristillisen doktriinin pohjalta on yllin kyllin.
Tätä taustaa vasten hämmentävää on, että silloin kun tätä yhteiskunnallista kannanottoa tapahtuu, huomaan helposti ajattelevani, että kuuluuko tuo nyt kirkon tehtäviin? Ei kai kirkon tehtävä politiikkaa ole tehdä?
Viimeisimpänä tämän ajattelurakenteen tunnistin lukiessani piispa Mari Parkkisen laajalle levinnyttä tulevaisuuteen ja leikkauksiin keskittynyttä yleisönosastokirjoitusta (esim. Hollolan Sanomat 7.10., Kuhmoisten Sanomat 4.10. 2023). Vastaavanlaisia esimerkkejä löydän menneisyydestäni monia.
Olen monesti miettinyt, miksi näin tapahtuu. Miksi positiivinen kirkon yhteiskunnalliseen toimijuuteen liittyvä periaateajatteluni törmää konkreettisessa kannanottotilanteessa niin usein kielteisiin ajatuksiin? Lisävirikettä pohdinnalleni sain, kun luin arkkipiispa Tapio Luoman kirkon yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumista koskevaa nettisivukirjoitusta (arkkipiispa.fi, 4.10.2023).
Joku voisi sanoa, että ajattelussani kyse on Luoman kirjoituksessaan mainitsemasta ilmiöstä, jonka mukaan, koska suhtaudun kriittisesti esitettyihin kantoihin, haluaisin vaientaa kirkon osallistumisen yhteiskunnalliseen keskusteluun. Mutta mielestäni läheskään aina ei ole kyse tästä. Juurisyyn olen ollut tunnistavani kannanoton tapaan.
Vaadin yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistuvalta kirkolta ja korkean profiilin keskustelijoilta asian poikkeuksellisen monipuolista käsittelytapaa, aikajänneymmärrystä ja kykyä tunnistaa erilaiset näkökulmat. Jos tämän vaateen täyttämisessä on vähänkään ongelmia, helposti ajattelen, että ehkä hiljaisuus olisi ollut perustellumpaa.
Ajattelutapani on keskustelijoille varsin armoton. Tilausta avarakatseisemmalle lähestymistavalle olisi, sillä ilman harjoittelua ei kannanoton kulttuuria saada aikaiseksi. Tämän kulttuurin aikaansaamista pidän kuitenkin tärkeänä.
Kirjoittaja on Hollolan kirkkovaltuutettu Kuhmoisista.