Setämieshuttua – "Jumalan työhön tarvitaan sekä runoilijoita että ramboja"
Lahden seurakunnat
Esitelmöin taannoin miestenillassa aiheesta ”rohkeasti kristittynä miehenä”. Otsikko on nykymittapuussa lähes kerettiläinen, koska siinä korostetaan miehuutta. Siitä huolimatta uskaltaudun kirjoittamaan 2 500 merkkiä välilyönteineen taantumuksellista setämieshuttua.
Kerroin miestenillassa, että kristinuskolle on käynyt kuten hevoselle. Ennen länkkärit ratsastivat sillä, Zorro miekkaili sen satulasta ja sotapäälliköt johtivat sen selästä joukkoja. Nyt koulutytöt taluttavat sitä maneesia ympäri, sukivat vuorotellen sen karvaa ja laittavat kukkia sen harjaan. Vertaus saattaa olla provosoiva, mutta vaikeasti kiistettävissä. Kristinuskon evoluutio sinänsä vastenmielisestä ristiretkien ajasta nykyisiin askartelukerhoihin on ollut yhtä dramaattinen kuin pollen tie raivaaja esi-isien pelloilta Hevoshullun kanteen. Siinä tohinassa on raavas ja karski mies pudonnut koninsa selästä.
Kun latinofutaaja tekee maalin jälkeen ristinmerkin, ei kukaan kysy, onko hän joku nörde. Missä ovat meikäläiset Jumalan taisteluvarustuksen ylpeät kantajat? Eikö kirkkomme sanomassa ole tarpeeksi jytää? Eikö virrenveisuu ja vuororukous saa testosteronia kiehumaan? Hiljentymistä, pohdiskelua ja itsensä tutkimista piisaa. Mutta entä jos haluaa kylpeä koneöljyssä, ihailla hauiksia peilistä ja grillata leijonan sisäfilettä sadantuhannen scovillen kastikkeessa.
”Tarvitaan taas jotain uutta, joka potkua antaa. Kylmän kangistamiin kalkkunoihin, jotka nimeäs kantaa”, riimitteli gospelin ysäripoppoo Bass’n Helen. Uuden sijasta ihan vain kristinuskon juurille palaaminen saattaisi kuitenkin riittää. Se ei ollut nynnyjen hommaa, kun Jeesus servasi saddukeuksia ja Kastaja roustasi Herodeksen. Tai kun Paavali marssi Neron eteen ja Pietari käännytti centurion. Se oli cojonesia vaativaa äijätouhua parhaimmillaan.
En louskuta tässä sen takia, että kristityn miehen pitäisi olla kuin Iso-Arska tai Stallonen Syltty. Minutkin saa pillittämään pelkkä Nuuskamuikkusen lähtö syksyllä etelään. Kristikunta on kuitenkin tarvinnut ja tarvitsee edelleen myös alfauroksia. Niitä, joilla on karhunkaadon ja moottorisahaamisen armolahja. Niitä, jotka nielevät ehtoollisviinin pikareineen ja luuttuavat hiljaisuuden retriitillä lattiaa. Niitä, jotka olemme hukuttaneet syvällisyyteemme ja karkottaneet kauniilla metaforillamme.
Voi olla, että hevonen pitää enemmän silittämisestä kuin sotimisesta. Jumalan työhön tarvitaan kuitenkin sekä runoilijoita että ramboja. Onko kukaan muistanut katsoa, löytyykö seurakunnan tapahtumakalenterista jälkimmäisille mitään.
Kirjoittaja on kirkkovaltuutettu Nastolasta.