Is­tum­me jän­nit­ty­nei­nä pie­nen pöy­dän ää­res­sä. Van­ha pöy­tä on pei­tet­ty pu­nai­sel­la jou­lu­lii­nal­la ja kol­mi­haa­rai­nen kynt­te­lik­kö va­lai­see tu­paa. Kes­kim­mäi­nen kynt­ti­lä pu­dot­te­lee ste­a­rii­nia, sen ver­ran ik­ku­nois­ta ve­tää. Olem­me pu­keu­tu­neet läm­pi­mäs­ti tä­hän en­sim­mäi­seen jou­luum­me mö­kil­lä. Isä on viet­tä­nyt tääl­lä vii­mek­si jou­lua yli 40 vuot­ta sit­ten en­nen kuin muut­ti äi­tin­sä kans­sa Val­ke­a­laan. Si­ni­nen het­ki on jo ohi, ja odo­tan nä­ke­vä­ni ik­ku­nas­ta täh­ti­tai­vaan. Pak­kas­lu­mi ki­mal­te­lee, mut­ta kor­kei­den kuu­sien ta­kaa täh­tiä ei näy. No, kirk­ko­mat­kal­la eh­tii ihail­la tai­vas­ta.

Isä leik­kaa kin­kus­ta pak­su­ja sii­vu­ja. Odo­tan, et­tä kaik­ki ovat ot­ta­neet pa­lan­sa ja leik­kaan vai­vih­kaa it­sel­le­ni muu­ta­man ohu­en vii­pa­leen, sil­lä sel­lai­se­na kink­ku on mie­les­tä­ni pa­ras­ta. Olim­me so­pi­neet, et­tä tuom­me jou­lu­pöy­tään muu­ta­man ”pa­kol­li­sen” her­kun. Lau­ta­sel­la­ni on vain ro­sol­lia, sie­ni­sa­laat­tia, graa­vi­loh­ta, loi­mu­loh­ta, pe­ru­na-, lant­tu- ja pork­ka­laa­tik­koa, kol­mea eri­lais­ta mak­sa­pa­tee­ta, kar­ja­lan­pii­ra­koi­ta, mu­na­voi­ta, jou­lu­limp­pua, nel­jää eri­lais­ta juus­toa… Jäl­ki­ruo­an sääs­täm­me suo­si­ol­la myö­hem­mäk­si. Pin­ke­ä­vat­sai­si­na ah­tau­dum­me vel­je­ni au­toon. Pi­me­äl­lä tiel­lä ei näy mui­ta kul­ki­joi­ta, mut­ta täh­ti­tai­vas avau­tuu kirk­kaa­na pel­to­au­ke­an koh­dal­la. Vaik­ka kir­kol­le on mat­kaa yli 20 ki­lo­met­riä, mat­ka tait­tuu no­pe­as­ti. San­ka­ri­hau­doil­la on jo pal­jon kynt­ti­löi­tä ja viem­me omam­me pa­pan hau­dal­le. Pa­pan kah­den vel­jen hau­taa em­me nyt eh­di et­siä, sil­lä kirk­ko al­kaa täyt­tyä ai­em­min kuin luu­lim­me.

”Ja ta­pah­tui nii­nä päi­vi­nä.” Syn­ty­män ih­me, pai­me­net, en­ke­li ja Ma­ri­an sy­dä­men kät­kö. Niin kuin joka jou­lu. Maa on niin kau­nis, ja kat­som­me äi­din kans­sa hy­myil­len toi­si­am­me. Hy­myt vaih­tu­vat häm­men­nyk­seen ja sit­ten kyy­ne­liin, kun va­lot sam­mu­vat ja vir­si kai­kuu sie­lus­ta sie­luun. Jou­lu on täs­sä.

On Ta­pa­nin­päi­vä ja is­tum­me mie­he­ni ja vel­jen ty­tön kans­sa sa­man pöy­dän ää­res­sä. Tu­tun kynt­te­li­kön liek­ki pa­laa rau­hal­li­se­na ja tak­ka läm­mit­tää niin, et­tei vil­la­pai­taa tar­vi­ta. Pin­ko­pah­vit ovat vaih­tu­neet sei­nä­pa­nee­liin, kaa­su­jää­kaap­pi säh­köi­seen ja he­te­kat kun­non sän­kyi­hin. Äi­ti ja isä ovat täh­ti­nä tai­vaal­la, ol­leet jo mon­ta vuot­ta.

Meil­lä on näl­kä ja pää­täm­me läh­teä ky­län huol­to­a­se­mal­le syö­mään. Lu­miuk­ko vil­kut­taa meil­le mö­kin pi­has­sa. Tont­tu­lak­ki­nen vel­jen tyt­tö pää­see etu­pen­kil­le. Sa­taa hil­jal­leen lun­ta. Huol­to­a­se­mal­la on tut­tu­ja ky­lä­läi­siä, joil­le nyök­kääm­me jou­lut. Otam­me kaik­ki herk­ku­ham­pu­ri­lai­set, jos­ta on tul­lut mei­dän va­ki­o­herk­kum­me, kun se muu­ta­ma vuo­si sit­ten tuli pai­kan lis­tal­le. Tont­tu­tyt­tö hy­myi­lee on­nel­li­se­na: "tää on pa­ras hamp­pa­ri iki­nä!" Mi­nua nau­rat­taa sie­luun as­ti. Jou­lu on täs­sä.

Kir­joit­ta­ja on joh­ta­va di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä Lah­den seu­ra­kun­nil­la.