”Tämä ei ole pitkä tie, jos näin jatkan”, muistaa Joutjärven seurakunnan tuore kappalainen Topi Knihtilä nuorena päihteiden käyttäjänä ajatelleensa. Pimeys ja pelko sai kuitenkin väistyä, kun tilalle tuli valo ja toivo paremmasta.
– Tämähän on mukava tuoli, saa hyvät vauhdit, vitsailee Joutjärven seurakunnan vastavalittu kappalainen Topi Knihtilä istuutuessaan haastattelua varten nojatuoliin, jossa on renkaat alla. Tokaisunsa tueksi hän esittää potkaisevansa vauhtia muutamaan kertaan ja lähtevänsä nojatuolimatkalle ympäri huonetta.
He, ketkä Knihtilän tuntevat, tietävät, että nyt heittää mies läppää. Se onkin ilmeisen hyvä taito ihmisellä, jonka vastuulla on seurakunnan nuorten, ja tulevaisuudessa myös nuorten aikuisten työ.
Knihtilä uskaltaa sanoa olevansa nyt unelmatyössään, vaikka aiemmin pappisurallaan joskus ääneen julistikin tekevänsä mielellään kaikkea muuta paitsi nuoriso- ja rippikoulutyötä.
– Ajattelin, etten ikäni puolesta sovi joukkoon, etten ole samalla aaltopituudella nuorten kanssa, muistaa Knihtilä miettineensä.
Kunnes sitten selvisi, että onhan niitä yhteisiä asioita paljonkin, kuten nyt esimerkiksi tämä läpän heitto. Ripareiden sketsihetket saivat Knihtilästä nopeasti yhden osallistujan lisää ja nuoret tuntuivat aistivan, että tämä nuorisopastori ei olekaan mikään feikki tapaus vaan ihan oma aito itsensä.
– Sisko, joka on opettaja, kannusti minua hakeutumaan töihin nuorten pariin. Hän sanoi, että olen persoonana sellainen, että pärjäisin siinä hommassa.
Joutjärven nuorisotyöllä on pitkät perinteet. Knihtilä haluaa nostaa esille nuorisotyönohjaaja Lasse Simpasen, joka toimintaa on ansiokkaasti ja pitkään kehittänyt. Erityisen ylpeä Knihtilä on siitä, miten aktiivisia nuoret ovat, esimerkiksi tilaisuuksien järjestämisessä. He hoitavat itsenäisesti niin nuorteniltojen musiikit, tekniikan, tarjoilut kuin jaot, eli puheenvuorotkin.
– Välillä tuntuu, että jos olisin sairaana, he pärjäisivät hyvin ilman minuakin, hän nauraa.
Mutta eihän nuorten kanssa työskentely pelkkää kevyttä leikinlaskua ja hauskanpitoa ole. Yhtä lailla Knihtilä haluaa olla nuorille myös sellainen aikuinen, jolle voi puhua elämän nurjistakin puolista: huolista, ahdistuksesta, peloista, jopa hädästä. Sillä kyllä Knihtilä niistäkin tietää, ihan omakohtaisesti ja valitettavan paljon.
Topi Knihtilän elämä luiskahti sivuraiteelle kuusivuotiaana, kun hänen vanhempansa erosivat. Pian eron jälkeen äidin elämään astui uusi mies, joka teki heti varsin selväksi sen, ettei voinut sietää Topia ja hänen kahta vanhempaa veljeään. Huonotuulisuus, negatiivisuus, kateus ja jyrkkyys paistoivat uuden isäpuolen kaikista teoista. Väkivaltainen hän oli ennen kaikkea henkisesti, mutta joskus myös fyysisesti, ja erityisesti jo teini-ikään ehtineet Topin veljet mies koki uhkaksi. Nuorimmaisena Topi sai vähiten osumaa ja kun isäpuoli kävi käsiksi äitiin, riensi Topi usein väliin.
– Hän oli fyysisesti isokokoinen ja vahva ja taustalla oli vankilatuomiokin, joten aika pian opin, että pitää miellyttää, jotta mitään ei sattuisi.
Kodin ilmapiiri ajoi viettämään aikaa muualla, kavereiden luona ja harrastuksissa. Joskus Knihtilä erehtyi tuomaan kavereita kylään.
– Kerran katsoimme nyrkkeilyelokuvaa, mutta koska tämä mies piti television katsomista ajan haaskauksena, rupesi hän uhkailemaan kavereitani. Huusi vain että kun kerran he haluavat katsoa nyrkkeilyelokuvaa, niin hän laittaa jokaisen seinää vasten ja hakkaa. Ei tarvitse ihmetellä, miksi kaverit eivät enää halunneet tulla kylään, Knihtilä puuskahtaa.
Ajan saatossa jokapäiväiseen elämään kuuluva halveksunta, sättiminen ja kiusanteko alkoivat jättää jälkiään.
– Kun lapsi tarpeeksi monta kertaa kuulee olevansa mitätön ja pelkkä taakka, alkaa siihen lopulta myös itse uskoa. Rikkihän siinä menee.
Knihtilän ollessa 12-vuotias tapahtui onnettomuus, jonka seurauksena hänen jo kotoa muuttanut vanhin veljensä kuoli. Se pysäytti äidin ymmärtämään, missä perhehelvetissä hän lapsineen oli menneet vuodet elänyt. Niinpä, kun isäpuoli eräänä aamuna lähti töihin, alkoi armoton pakkaaminen. Avustamaan tuli liuta sukulaisia ja naapureita, jotka toimivat ”henkivartijoina” turvaamassa salaista muutto-operaatiota.
Erityisen surullista Knihtilän mielestä näin jälkikäteen ajateltuna tuossa ajassa oli se, ettei hänellä ollut ketään, kehen turvautua. Kaukana asuville sukulaisille oli tullut täytenä yllätyksenä perheen tilanne.
Siksi Knihtilä haluaa nyt luoda nuorille sitä turvaa, jota ilman itse aikoinaan jäi.
– Nykynuoret ovat taitavia puhumaan ja antavat tulla kaiken ulos. Siinä kohtaa, kun nuori uskoutuu minulle, tunnen, että työlläni on merkitystä, hän miettii.
Vaikka väkivaltainen isäpuoli jätti äidin ja pojat lopulta rauhaan, orastava toivo paremmasta jäi lyhytaikaiseksi. Pian perheeseen tuli uusi mies, joka tutustutti ennen täysin raittiin äidin viinanhuuruiseen elämään. Arki täyttyi jälleen huolesta ja ahdistuksesta. Jälkikäteen Knihtilä on päätellyt, että oli lukioaikana vakavasti masentunut.
– Olin totaalisen väsynyt kaikkeen, olo oli turta. Nukuin suurimman osan vuorokaudesta ja kävin lukiolla vain tekemässä kokeet. En ymmärrä, miten kukaan ei tarttunut jatkuviin poissaoloihini ja miten ihmeessä kuitenkin sain lukion suoritettua, hän miettii.
Armeija-aika tiukkoine sääntöineen ja ohjeistuksineen oli hyvää aikaa, mutta sen päätyttyä arki iski jälleen kasvoille. Ammottavaa tyhjyyttä ja epätoivoa Knihtilä ryhtyi täyttämään äitinsä esimerkin mukaisesti päihteillä, lähinnä alkoholilla. Ensin vähän maltillisemmin, sitten reilummalla otteella ja lopulta tilanne karkasi käsistä.
– Oli aika, jolloin minulla ei ollut edes asuntoa, mutta en minä siitä huolissani ollut. Sillä hetkellä suurin huoli oli aina se, mistä saa hankittua seuraavan annoksen alkoholia tai mitä tahansa, millä saa pään sekaisin.
Päihdekavereiden kanssa päivät ja yöt kuluivat milloin kenenkin nurkissa. Samalla porukalla myös rötösteltiin, olihan rahaa jostain saatava. Pelko oli elämässä jatkuvasti läsnä ja kavereita ympärillä kuoli niin väkivallan, yliannostuksen kuin itsemurhankin seurauksena.
– Selvänä hetkenä tajusin kyllä, että tämä ei ole pitkä tie, jos näin jatkan. Oli päihdeporukoissa myös sellaisia, jotka kannustivat minua lopettamaan. Sanoivat, että minulla olisi mahdollisuus toisenlaiseen elämään ja että kannattaisi edes yrittää. En vain tiennyt, miten sellainen muutos tehdään.
Siinä missä Knihtilän elämä oli koko ajan luisumassa huonompaan, alkoi isoveljen käytöksessä tapahtua hämmentävää muutosta. Ennen ilkeä ja jopa ”gangsterimainen” isoveli toi nyt Knihtilälle ruokaa ja oli muutenkin avuksi. Muutos oli niin selkeä, että kun isoveli kertoi kokeneensa hengellisen heräämisen, alkoi Knihtilääkin kiinnostaa.
Uskonnolliset kysymykset eivät olleet aiemmin olleet elämässä läsnä, siitä olivat pitäneet huolen uskonnonvastaiset isäpuolet. Rippikoulun Knihtilä sentään kävi, vaikka asenne siihen olikin välinpitämätön.
– Jos rippipapille olisi silloin joku sanonut, että Topistapa tulee joskus vielä pappi, niin pyörtynyt hän varmaan olisi, Knihtilä nauraa.
Hengellisen heräämisen hän koki 24-vuotiaana. Eräänä iltana seurakunnan tilaisuudesta tultuaan etsi Knihtilä äidin asunnolla yksin ollessaan käsiinsä äidin ja isän vihkiraamatun. Vuorisaarna puhutteli vahvasti ja Knihtilä päätti rukoilla. Sanoja tehostaakseen hän laskeutui polvilleen.
– Jostakin olin nähnyt, että kristityillä on tämmöinen polvirukous. Ajattelin, että jospa näyttäisin siten nöyremmältä, muistelee hän huvittuneena.
Knihtilä rukoili muutosta elämäänsä. Hän kävi kauppaa Jumalan kanssa todeten, että vain täydellinen muutos saisi hänet vakuuttumaan Jumalan olemassaolosta. Että anna kaikki tai ei mitään.
–Maailmankuvani oli raadollinen ja ajattelin, että ihminen on vain sattumien tuotos, joka kuolee ja maatuu, eikä siinä ole mitään sen kummempaa. Siksi mikään muu kuin kunnon muutos ei olisi saanut minua vakuuttumaan.
Arvoitukseksi jäänee, näyttäytyikö polvirukous yläkertaan tarpeeksi nöyrältä vai oliko kaupankäynti tehnyt vaikutuksen, mutta Knihtilä sai mitä tilasi: kun hän nousi rukouksestaan, olo oli kuin muuttuneella miehellä.
– Tuntui kuin päälleni olisi kaadettu lämmintä vettä. En pysty sitä selittämään, kokemus oli niin voimakas. Tunsin vain suurta helpotusta ja kaikki se paha, mikä mieltäni painoi, oli poissa.
Knihtilä tietää, että osalle ihmisistä yliluonnolliset uskon kokemukset ovat vieraita ja niitä on vaikea uskoa. Hänelle tilanne oli kuitenkin hyvin aito, eikä hän sen vuoksi halua sitä pienentää tai peitellä.
– Ihmiselle, jolla on vuosia ollut aamulla ensimmäisenä ajatuksena se, mistä saa päivän päihdeannoksen, oli hyvin helpottavaa huomata, että se pakonomainen tarve oli kadonnut. Sen tilalle oli tullut tunne totaalisesta hyväksytyksi tulemisesta. Olin selkeästi saanut anteeksi kaikki ne väärät teot, joita olin elämässäni tehnyt, hän toteaa.
Ihmeellisen kokemuksen jälkeen elämä alkoi pikkuhiljaa rakentua uusiksi. Konkreettisimmillaan uuden rakentaminen oli sitä, että Knihtilä opetteli nukkumaan öisin ja valvomaan päivisin. Hän opetteli elämään ilman päihteitä, siivoamaan asuntonsa ja huolehtimaan raha-asioistaan. Hän opetteli käsittelemään menneisyyttään ja ymmärtämään, ettei se määritä omaa tulevaisuutta. Hän opetteli käymään töissä ja laittamaan rahaa säästöön. Hän istui luennoilla ja opiskeli tavoitteellisesti.
Välillä tuli takapakkia ja uskonkriisejä, mutta sitkeästi Knihtilä jatkoi elämänsä rakentamista, pala palalta. Siinä auttoivat seurakunnan uudet ystävät ja isoveli ja lopulta myöhemmässä elämänvaiheessa äitikin, joka hänkin sai lopulta elämänsä raiteilleen.
– Minulle oli hyvin selvää, että olin saanut uuden mahdollisuuden, enkä voi heittää sitä menemään, siihen on tartuttava, Knihtilä miettii.
Ajatukset menneestä kelautuvat nopeasti takaisin nykypäivään, kun pöydällä oleva puhelin pirahtaa. Luurin toisessa päässä on lapsi, joka pyytää isää tulemaan koulusta vastaan. Knihtilä lupaa lähteä matkaan saman tien ja ohjaa lastaan lempeällä äänellä kävelemään ennalta tuttuun kohtaamispaikkaan.
Tulee kiire tehdä viimeinen kysymys, ennen kuin Knihtilä katoaa tärkeämpien asioiden äärelle: millainen isä hän itse on nyt, kaiken kokemansa jälkeen?
Isona osana isyyttään Knihtilä pitää kristillistä kasvatustyötä: iltaisin perheessä pidetään pieni raamattu- ja rukoushetki yhdessä lasten kanssa.
Hän pyrkii myös olemaan ennen kaikkea läsnäoleva isä.
– Olen omistautuva, jopa siinä määrin, että vaimo on joskus sanonut, että välillä saisin mennä yksinkin tekemään omia juttujani. Valitsen kuulemma ostoskeskuksenkin sen mukaan, missä on lapsille paras leikkipaikka, hän nauraa.
Knihtilä kuvailee itseään myös leppoisaksi isäksi, sellaiseksi, joka haluaa nauraa lastensa kanssa – heittää siis läppää. Leppoisuus ei tarkoita kuitenkaan sitä, etteikö olisi rajoja, ohjeita ja sääntöjä.
– Me vaimon kanssa opastamme yhdessä lapsiamme, mutta se tapahtuu pehmeästi ja sillä tavalla, että lapsi tietää koko ajan olevansa rakastettu ja arvostettu. Jokainen lapsi ansaitsee sellaisen kohtelun – minä jos kuka sen tiedän.
Myöhäisherännyt pappi
Topi Knihtilä tuli mukaan Joutjärven seurakunnan nuorisotyöhön kolmisen vuotta sitten. Hän on kotoisin Kuusankoskelta. Knihtilä asuu Lahdessa vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa. Hän on aktiivinen New Wine -verkostossa.
1 Knihtilä kertoo, että kotikeittiössä ruuanlaitossa häärii useammin vaimo. “Vaikka kyllä minäkin teen ruokaa säännöllisesti. Eräs bravuurini on ruokasalaatti, joka tuntuu maistuvan kaikille oikein hyvin!”
2 Lähi-idän matkat ovat tulleet Knihtilälle vuosien saatossa varsin tutuiksi. “Olen käynyt Israelissa ja Jordaniassa useammin kuin Tallinnassa - ja Tallinnassakin olen käynyt monta kertaa.”
3 Knihtilä on kaksinkertainen maisteri: ensimmäiseltä koulutukseltaan hän on yhteiskuntatieteilijä. “Olen myöhäisherännyt pappi. Suoritin teologian opinnot valmiiksi koronavuosina ja pappisvihkimyksen sain noin neljä vuotta sitten.”