Sat­tui­ko Vins­kil­le va­hin­ko? Heit­ti­kö hän nä­ky­mät­tö­myys­pul­ve­ria il­maan? Lei­jai­li­ko pul­ve­ri sin­ne tän­ne pu­do­ten sat­tu­man­va­rai­ses­ti ih­mis­ten har­ti­oil­le muut­ta­en hei­dät nä­ky­mät­tö­mäk­si? Sat­tui­ko pai­kal­le ikäih­mis­ten jouk­ko, pie­ni kou­lu­lai­nen, tei­ni, di­ag­noo­sin myö­tä po­ti­las sta­tuk­sen saa­nut tai lai­ta­puo­len kul­ki­ja tai hän, jol­la ei ole ra­haa asun­toon hy­väl­tä alu­eel­ta? Oli­ko jou­kos­sa ko­ko­nai­nen am­mat­ti­ryh­mä lou­naal­ta tu­los­sa tai eh­kä vain joku sa­tun­nai­nen ohi­kul­ki­ja?

Nä­ky­mät­tö­myys­pul­ve­ri voi lei­jail­la ke­nen ta­han­sa ol­ka­pääl­le ai­van tie­tä­mät­tä. Sit­ten vain huo­maa jo­ta­kin ta­pah­tu­neen. Huo­me­nen toi­vo­tuk­seen ei tule vas­taus­ta. Ku­kaan ei py­säh­dy jut­te­le­maan. Kut­su syn­ty­mä­päi­vä­kah­veil­le tu­lee ka­ve­ril­le, mut­tei satu omal­le koh­dal­le. Ih­mis­vi­li­nän kes­kel­lä saa is­tua yk­sin hy­vin pit­kään, kos­ka pen­kis­tä ei pää­se ylös ja ih­mi­set vain kul­ke­vat ohi. In­nok­kaa­na ja ai­van val­mii­na oli­si läh­te­mään töi­hin, mut­ta ku­kaan ei tar­vit­se työ­pa­nos­ta.  

Muu­mi­ta­ri­nas­sa ker­ro­taan Nin­nis­tä, joka oli nä­ky­mä­tön ja hy­vin ujo. Nin­ni oli haa­lis­tu­nut ja haa­lis­tu­nut, kun­nes hä­vi­si nä­ky­vis­tä ko­ko­naan. Nin­nis­tä nä­kyi vain tiu­ku hä­nen kau­las­saan. Sii­tä tie­si, et­tä hän oli. Rak­kau­det­to­muus, ko­vuus ja eh­kä myös huo­mi­ot­ta jät­tä­mi­nen oli­vat saa­neet sen ai­kai­sek­si.

Mis­tä apu? On­ko nä­ky­mät­tö­myy­teen lää­ket­tä?

Muu­mi­mam­man iso­äi­din re­sep­ti­kir­jaan oli kir­joi­tet­tu pa­ran­nus­kei­no sil­tä va­ral­ta, jos joku al­kaa tul­la su­mui­sek­si ja vai­ke­as­ti näh­tä­väk­si. Muu­mi­mam­man lääk­kees­tä ei kui­ten­kaan ol­lut Nin­nil­le apua.

Tar­vit­tiin lem­pe­ää huo­mi­oi­mis­ta ja pie­niä ys­tä­väl­li­siä te­ko­ja. Näin Nin­nin luot­ta­mus kans­sa­kul­ki­joi­hin al­koi pa­lau­tua pik­ku­riik­ki­sen ker­ral­laan. En­sin tu­li­vat nä­ky­vik­si ken­gät, sit­ten ja­lat ja mek­ko. Ai­van vii­mei­sek­si nä­ky­vik­si tu­li­vat myös Nin­nin kas­vot. Muu­mi­per­heen eh­do­ton ys­tä­väl­li­syys sai Nin­nin taas nä­ky­väk­si. Se oli pa­ras­ta, mitä Nin­nil­le oli ta­pah­tu­nut.

Olen­ko minä nä­ky­vä si­nul­le? En­tä olet­ko sinä mi­nul­le?

On häm­men­tä­vää ja jos­kus tus­kal­li­sen ki­pe­ää, kun ei tule huo­ma­tuk­si, vas­taa­no­te­tuk­si, ar­vos­te­tuk­si tai kuul­luk­si sel­lai­se­na kuin on. Suu­ren­mois­ta on, kun joku kat­soo koh­ti, hy­myi­lee ja ky­syy oi­ke­as­ti, mitä kuu­luu.

Pie­nel­lä ohi­kii­tä­väl­lä het­kel­lä on suu­ri mer­ki­tys. Tais­te­lu su­mui­suut­ta ja nä­ky­mät­tö­myyt­tä vas­taan käy­dään pie­nil­lä ys­tä­väl­li­sil­lä eleil­lä ja toi­sen huo­mi­oi­mi­sel­la. Nuo pie­net het­ket saa­vat nä­ky­mät­tö­myys­pul­ve­rin tai­an rau­ke­a­maan.

On­nek­si kes­kel­läm­me on muu­mi­mam­mo­ja, muu­mi­pap­po­ja, muu­mi­peik­ko­ja ja Niis­ku­nei­te­jä – hei­tä, jot­ka kat­so­vat koh­ti ja hy­myi­le­vät.

Kir­joit­ta­ja on sai­raa­la­pas­to­ri.