”Nyt minä me­nen ja ajat­te­len”, saat­taa Mari Park­ki­nen to­kais­ta avi­o­mie­hel­leen kes­ken vii­kon­lo­pun kah­vit­te­lu­het­ken. Sil­loin siip­pa tie­tää sa­man tien, jo vuo­sien ko­ke­muk­ses­ta, mitä seu­raa­vak­si ta­pah­tuu: puo­li­so pois­tuu tyy­nes­ti pai­kal­ta ja siir­tyy is­tus­ke­le­maan si­vum­mal­le. Kiin­nit­tää kat­seen tai­vaan­ran­taan ja up­po­aa aja­tuk­siin­sa. Park­ki­ses­ta pie­net asi­at ovat ihan yh­tä kiin­nos­ta­via kuin maa­il­man suu­ret­kin ky­sy­myk­set. Elä­mä maa­pal­lol­la kieh­too sa­mal­la lail­la kuin se­kin, mi­ten muu­ra­hai­nen voi tie­tää reit­tin­sä ja osa­ta kul­kea juu­ri sin­ne, min­ne oli tar­koi­tus­kin men­nä.

Sa­no­taan­han lau­lus­sa­kin, et­tä maa­il­mas­sa mon­ta on ih­meel­lis­tä asi­aa, ja Park­ki­ses­ta se on suo­ras­taan sy­käh­dyt­tä­vää.

– Yh­den ker­ran aloi­tin aa­mu­pa­la­pöy­däs­sä pu­hu­maan mie­hel­le­ni maa­il­man alus­ta ja kai­ken luo­mi­ses­ta. Pu­hua pul­pu­tin ja mies sii­hen sit­ten huo­kai­si, et­tä jos en ihan heti aa­mul­la aloit­tai­si, kun hän ei ole vie­lä edes kun­nol­la eh­ti­nyt he­rä­tä, muis­te­lee Park­ki­nen nau­ra­en.

Haas­tat­te­lu­päi­vä­nä Park­ki­nen on he­rän­nyt ke­sä­mök­kin­sä rau­has­ta Mik­ke­lis­tä. On hä­nel­lä asun­to kau­pun­gin kes­kus­tas­sa­kin, mut­ta ai­na vä­lil­lä mie­li kai­paa ke­sä­mö­kin hil­jai­suut­ta ja rau­haa. Aa­mu­kah­vi­seu­ra­na ovat tänä aa­mu­na ol­leet puo­li­son si­jaan lä­hei­sen jär­ven lin­nut; kuik­ka on rä­pi­köi­nyt ran­ta­ve­des­sä ja kur­ki­par­vi huu­ta­nut val­mis­tau­tu­es­saan syk­syn muut­to­puu­hiin. Piis­pan töi­den vuok­si Park­ki­sen pa­ris­kun­ta asuu ny­ky­ään kah­ta ko­tia, ja Mik­ke­lin pääs­sä ke­sä­mök­ki on ol­lut hek­tis­ten työ­päi­vien jäl­keen suo­ra­nai­nen tur­va­sa­ta­ma.

 – Mö­kil­lä kau­niin luon­non kes­kel­lä tun­nen ole­va­ni hy­vin on­nel­li­nen, hän sum­maa.

Mari Park­ki­nen aloit­ti Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pa­na tar­kal­leen kak­si vuot­ta sit­ten. Tuol­loin hän en­si­töik­seen il­moit­ti ha­lu­a­van­sa tu­tus­tua hiip­pa­kun­tan­sa kaik­kiin seu­ra­kun­tiin. Tänä syk­sy­nä piis­pan epä­vi­ral­li­nen vie­rai­lu­kier­ros on vii­mein pa­ke­tis­sa, kun kaik­ki 36 seu­ra­kun­taa on kier­ret­ty. Park­ki­nen iloit­see kai­kis­ta koh­taa­mi­sis­ta ja sa­noo ole­van­sa var­sin otet­tu seu­ra­kun­nis­sa saa­mas­taan läm­pi­mäs­tä vas­taa­no­tos­ta.

– Olen ko­ke­nut ole­va­ni piis­pan työn yti­mes­sä ta­va­tes­sa­ni seu­ra­kun­ta­lai­sia, luot­ta­mus­hen­ki­löi­tä ja seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jöi­tä. Eri­tyi­sen lii­kut­ta­va­na koen sen, et­tä seu­ra­kun­nis­sa ru­koil­laan piis­pan puo­les­ta. Se tun­tuu ää­rim­mäi­sen hy­väl­le, hän kiit­te­lee. 

Kun Park­kis­ta pyy­tää pa­laa­maan muis­tois­saan kah­den vuo­den ta­kai­siin het­kiin – siis ti­lan­tee­seen, jol­loin sel­vi­si, et­tä hä­net on va­lit­tu yh­teen kir­kon mer­kit­tä­vim­mis­tä vi­rois­ta – hil­je­nee hän het­kek­si. Hän poh­tii, muis­te­lee hil­jaa – ja her­kis­tyy sit­ten. Muis­tot ve­tä­vät edel­leen hil­jai­sek­si ja nöy­räk­si.

– Kun myö­hem­min kat­soin te­le­vi­si­os­ta piis­pak­si vih­ki­mis­mes­sua, näin sil­mis­sä­ni pait­si häm­men­nys­tä, myös pel­koa. Eh­kä ta­ju­sin sii­nä het­kes­sä, mi­ten mer­kit­tä­vään vir­kaan olen as­tu­mas­sa. Muis­tan kyl­lä, et­tä tun­sin ti­lan­tees­sa pal­jon iloa, mut­ta myös hai­keut­ta, sil­lä olin viih­ty­nyt teh­tä­väs­sä­ni Imat­ran kirk­ko­her­ra­na ja naut­ti­nut työs­tä­ni seu­ra­kun­ta­lais­ten pa­ris­sa.

Läm­min muis­to al­kaa lo­pul­ta myös nau­rat­taa. Park­ki­nen ker­too, mi­ten hie­no­tun­tei­ses­ti hän­tä ru­vet­tiin pik­ku­hil­jaa ”läm­mit­te­le­mään” piis­pan mah­dol­lis­ta teh­tä­vää var­ten. It­se hän ei ol­lut tul­lut edes aja­tel­leek­si, et­tä oli­si käy­tet­tä­vis­sä ky­sei­seen teh­tä­vään, ei en­nen kuin hän­tä sii­hen ta­sai­sin vä­li­a­join ryh­dyt­tiin ky­sy­mään. ”Oi­sit­kos sie val­mis käy­tet­tä­väk­si piis­pan teh­tä­vään?” oli ky­sy­mys, joka hy­myi­lyt­tää Park­kis­ta edel­leen.

– Olin häm­men­ty­nyt ja muis­tan vas­tan­nee­ni vain, et­tä kes­ki­tyn omaan työ­hö­ni, en­kä mie­ti nyt muu­ta. Sel­lai­nen olen ai­na ol­lut, et­tä kes­ki­tyn sen het­ki­seen teh­tä­vää­ni täy­sil­lä, tuol­loin väi­tös­kir­jaan­sa työs­tä­nyt Park­ki­nen muis­taa.

Kun sit­ten sil­loi­nen piis­pa Sep­po Häk­ki­nen il­moit­ti jää­vän­sä eläk­keel­le, ky­se­lyt Park­ki­sen suun­taan li­sään­tyi­vät. Ti­lan­net­ta piti ru­ve­ta pun­ta­roi­maan jo ihan to­sis­saan.

– Vaik­ka piis­pan teh­tä­väs­sä on pal­jon hy­vää ja mie­len­kiin­tois­ta, tie­dos­tin sen, et­tä se on jul­ki­nen teh­tä­vä ja ajoit­tain ras­kas ja vä­syt­tä­vä. Ym­mär­sin myös, et­tä va­lin­ta­ni vai­kut­tai­si mer­kit­tä­väs­ti oman elä­mä­ni li­säk­si myös per­hee­see­ni. Poh­din jopa sitä, mi­ten eh­ti­sin enää leik­kiä las­ten­las­te­ni kans­sa. Pää­tös suos­tua eh­dol­le piis­pan teh­tä­vään ei siis ol­lut mi­ten­kään yk­sin­ker­tai­nen, Park­ki­nen muis­taa.

Nyt kun piis­pan työ­ko­ke­mus­ta on ta­ka­na pari vuot­ta, on uu­den­lai­nen ar­ki al­ka­nut löy­tää uo­man­sa. Syys­kuun ai­ka­na on Mik­ke­lis­sä edes­sä muut­to vir­ka-asun­toon, kun ke­sän ai­ka­na teh­ty ke­vyt pin­ta­re­mont­ti val­mis­tuu. Va­paa­päi­vi­nä Park­ki­nen saat­taa ajaa joko mö­kil­le tai Imat­ral­le, jos­sa per­heen koti si­jait­see. Lap­sen­lap­sil­le­kin on uu­des­sa ar­jes­sa on­nek­si riit­tä­nyt ai­kaa.

En­sim­mäi­sis­tä vuo­sis­taan piis­pa­na hän ker­too saa­neen­sa pää­sään­töi­ses­ti hy­vää pa­lau­tet­ta. Toki myös kri­tiik­kiä on tul­lut ja Park­ki­nen hy­väk­syy sen täy­sin, jul­ki­ses­sa vi­ras­sa kun ol­laan. Sitä hän ei ym­mär­rä, et­tä edel­leen osa kri­tii­kis­tä liit­tyy hä­nen su­ku­puo­leen­sa.

– Ai­ka­na, jol­loin su­ku­puo­len ei pi­täi­si kir­kos­sam­me ol­la enää mi­kään kyn­nys­ky­sy­mys.

Täl­lä het­kel­lä kri­tiik­kiä tu­lee myös kir­kon avi­o­liit­to­kä­si­tyk­ses­tä sekä piis­po­jen ke­sä­kuus­sa an­ta­mas­ta pas­to­raa­li­ses­ta oh­jees­ta, jos­sa oh­jeis­te­taan pi­dät­täy­ty­mään seu­rauk­sis­ta, kun seu­ra­kun­nis­sa vi­hi­tään sa­maa su­ku­puol­ta ole­via pa­re­ja. Näis­sä koh­din kri­tiik­ki ei to­sin koh­dis­tu suo­raan Park­ki­sel­le, vaan piis­poil­le yleen­sä.

– Olen kui­ten­kin iloi­nen sii­tä, et­tä ti­lan­teis­sa on yl­lä­pi­det­ty kun­ni­oit­ta­vaa kes­kus­te­lua, vaik­ka eri miel­tä asi­ois­ta ol­tai­siin­kin, hän kiit­tää.

Park­ki­nen on kat­so­nut maa­il­maa tut­ki­van kiin­nos­tu­nees­ti jo lap­suu­des­ta saak­ka. Kou­lua hän ra­kas­ti, sil­lä siel­lä sai kuul­la ja lu­kea maa­il­mas­ta jat­ku­vas­ti uut­ta. Lu­ki­on jäl­keen Park­ki­nen ha­lu­si kir­jois­ta lu­et­tu­jen tie­to­jen li­säk­si myös näh­dä maa­il­maa, jo­ten hän suun­ta­si nuo­ri­so­vaih­don kaut­ta Hon­du­ra­siin sai­raa­laan töi­hin. Park­ki­nen ku­vaa, mi­ten vaa­le­an­pu­nai­set la­sit pääs­sä seik­kai­lua et­si­mään läh­te­neel­le nuo­rel­le maa­il­man epä­oi­keu­den­mu­kai­suus löi kas­voil­le no­pe­as­ti ja lu­jaa. Hän ym­mär­si pian, mil­lais­ta elä­mä to­taa­li­sen niuk­kuu­den kes­kel­lä voi­kaan ol­la: kun ei ole edes vä­li­nei­tä, joil­la hoi­taa sai­raa­laan tuo­tu­ja lap­sia.

– Jou­lun al­la as­kar­te­lin las­ten kans­sa jou­lu­ko­ris­tei­ta. Nii­tä var­ten kä­vin os­ta­mas­sa pum­pu­lia, mut­ta pian huo­ma­sin, et­tä val­miis­ta jou­lu­ko­ris­teis­ta oli re­vit­ty kaik­ki pum­pu­lit ir­ti. Sain kuul­la, et­tä sai­raa­lal­la ei ole va­raa os­taa pum­pu­lia, ja sik­si ne oli otet­tu ko­ris­teis­ta pa­rem­paan käyt­töön.

Sai­raa­la­työs­tä on jää­nyt mie­leen myös muis­to pie­nes­tä po­jas­ta, joka tuo­tiin sai­raa­laan hy­vin ali­ra­vit­tu­na ja huo­nos­sa kun­nos­sa. Kun lää­kä­rit ei­vät enää pys­ty­neet aut­ta­maan las­ta, vaan val­mis­tau­tui­vat sii­hen, et­tä lap­si me­neh­tyy, pyy­si­vät he Park­kis­ta py­sy­mään po­jan lä­hel­lä. Niin is­tui nuo­ri Mari pie­nen po­jan sän­gyn lai­dal­la, si­lit­te­li pien­tä pää­tä päi­väs­tä toi­seen ja lau­loi suo­ma­lai­sia las­ten­lau­lu­ja. Kuin ih­meen kau­pal­la poi­ka kaik­kien odo­tus­ten vas­tai­ses­ti vir­ko­si.

– Kun poi­ka lo­pul­ta he­rä­si, tun­nis­ti hän ää­ne­ni ja kut­sui mi­nua en­ke­lik­seen, muis­te­lee Park­ki­nen läm­pi­mäs­ti. 

”Mik­si sinä ai­na uit vas­ta­vir­taan?” ky­syi eräs ys­tä­vä ker­ran. Ky­sy­mys ih­me­tyt­ti, sil­lä Park­ki­nen on it­se ko­ke­nut me­ne­vän­sä elä­mäs­sään juu­ri sin­ne, min­ne vir­ta kul­jet­taa. Kun hän 2000-lu­vun alus­sa osal­lis­tui ke­hi­ty­syh­teis­työp­ro­jek­tiin Väli-Ame­ri­kan Be­li­zes­sä, myi per­he maal­li­sen omai­suu­ten­sa Suo­mes­sa ja läh­ti in­nol­la mat­kaan. Muu­tos oli mul­lis­ta­va, mut­ta Park­ki­nen ajat­te­lee, et­tä sii­hen koh­taa elä­mää var­sin osu­va. Vuon­na 2014 as­ke­leet puo­les­taan suun­ta­si­vat Suo­men Lä­he­tys­seu­ran ni­mis­sä Je­ru­sa­le­miin, jos­sa jäl­leen ker­ran ko­et­tiin elä­män­vai­he, jos­ta hän on jäl­ki­kä­teen ol­lut hy­vin kii­tol­li­nen.

Park­ki­nen on ha­lun­nut an­taa elä­mäs­sään mah­dol­li­suu­den muu­tok­sil­le, ei­kä ora­van­pyö­räs­tä ir­tau­tu­mi­nen ole kos­kaan ol­lut vain seik­kai­lun­ha­lun tyy­dyt­tä­mis­tä. Ky­sees­sä on ol­lut ai­na myös sel­keä kut­su­mus, jota hän on ha­lun­nut läh­teä to­teut­ta­maan.

–”Täs­sä olen, lä­he­tä mi­nut”, sa­no­taan Raa­ma­tus­sa. Tuo lau­se on vah­vas­ti sy­dä­mes­sä­ni ja jos syys­tä tai toi­ses­ta mi­nua kut­su­taan jon­ne­kin muu­al­le, minä läh­den.

Park­ki­nen us­koo merk­kei­hin, joi­ta meil­le elä­män var­rel­le ri­po­tel­laan. Vä­lil­lä mer­kit ovat var­sin sel­kei­tä ja nii­hin ha­vah­tuu heti, vä­lil­lä vas­ta jäl­ki­kä­teen. Hän an­taa esi­mer­kin: kun hän ala­kou­lui­äs­sä kuun­te­li kou­luun­sa saa­pu­nut­ta lä­he­tys­työn­te­ki­jää, joka esit­te­li työ­tään Am­bo­maal­la, oli hän vie­rai­li­jan pu­heis­ta niin vai­kut­tu­nut, et­tä päät­ti ryh­tyä it­se­kin iso­na lä­he­tys­työn­te­ki­jäk­si.

– Ajat­te­len, et­tä Ju­ma­la aset­taa sy­dä­mel­lem­me pie­niä oras­ta­via aja­tuk­sia, jot­ka sit­ten jos­sain vai­hees­sa elä­mää to­teu­tu­vat. Mi­nun­kin piti elää 40 vuot­ta, en­nen kuin haa­ve lä­he­tys­työs­tä konk­re­ti­soi­tui, Park­ki­nen to­te­aa ja viit­taa ai­kaan Je­ru­sa­le­mis­sa, jos­sa hän teki lä­he­tys­työ­tä kol­me vuot­ta.

Kuin­ka pit­kän lin­jan me­dia-alan am­mat­ti­lai­nen lo­pul­ta pää­tyi sit­ten piis­pak­si? Park­ki­nen ker­too, et­tä en­nen te­o­lo­gi­an opin­to­ja eh­ti hän työs­ken­nel­lä rei­lut 15 vuot­ta toi­mit­ta­ja­na. Hän piti työs­tään ko­vas­ti, sai­han toi­mit­ta­ja­na työs­ken­nel­lä yh­teis­kun­nal­li­ses­ti tär­kei­den asi­oi­den pa­ris­sa. Elä­mä oli kai­kin puo­lin hy­vää, mut­ta sil­ti tun­tui, et­tä jo­tain puut­tui.

– Mi­nul­la oli mer­ki­tyk­sel­li­nen työ, oli puo­li­so ja lap­set, oli oma­ko­ti­ta­lo ja kak­si au­toa. Sil­ti sie­lus­ta kai­ver­si, ja mie­tin vain, et­tä mikä täs­sä nyt mät­tää. Sie­lu kai­pa­si yh­teyt­tä Ju­ma­laan.

Te­o­lo­gi­an opin­toi­hin Park­ki­nen su­kel­si val­ta­val­la in­nol­la. Hän tu­tus­tui kris­til­li­syy­teen mo­nel­ta eri kan­til­ta, tut­ki eri­lai­sia nä­ke­myk­siä ja kat­san­to­kan­to­ja. Hän kier­si Yh­dys­val­lois­sa tu­tus­tu­mas­sa isoi­hin seu­ra­kun­tiin ja sel­vit­ti, mi­ten esi­mer­kik­si toi­mi­vat eri­lai­set luos­ta­rit. Te­o­lo­gi­an opin­to­jen al­ku­vai­hee­seen ajoit­tuu myös hen­gel­li­nen he­rää­mi­nen. Kris­ti­nus­kon li­säk­si myös eri­lai­siin us­kon­to­kun­tiin tu­tus­tu­neen maa­il­man­mat­kaa­jan hen­gel­li­nen koti löy­tyi tu­tus­ta lu­te­ri­lai­suu­des­ta.

– Sei­nät ovat le­ve­äl­lä ja kat­to kor­ke­al­la ja ar­moa mah­tuu. Se on mi­nul­le luo­vut­ta­ma­ton­ta.

Luot­ta­mus Ju­ma­laan ei ole pap­pi­su­ral­la Park­ki­sel­la ra­koil­lut, mut­ta toki elä­mäs­sä on tul­lut vas­taan het­kiä, kun us­koa on ko­e­tel­tu ihan to­sis­saan. Kun hyvä ys­tä­vä me­neh­tyi, Park­ki­nen ei osan­nut muu­ta kuin ol­la kiuk­kui­nen Ju­ma­lal­le. Se­li­tys­tä sil­le, mik­si ys­tä­vän piti kuol­la, ei piis­pan­kaan tit­te­lil­lä pys­ty­nyt ym­mär­tä­mään.

Myös so­tai­sia ti­lan­tei­ta maa­il­mal­la Park­ki­nen seu­raa sy­dän täyn­nä su­rua. Je­ru­sa­le­mis­sa asu­nee­na Is­ra­e­lin ja Ga­zan ti­lan­ne tu­lee eri­tyi­sen lä­hel­le.

Vaik­ka piis­pa­kaan ei kaik­kea maa­il­man pa­huut­ta osaa se­lit­tää, sen hän tie­tää, et­tä so­ta­ti­lan­teis­ta on ihan tur­ha ol­la kiuk­kui­nen Ju­ma­lal­le. Ne ei­vät ole Ju­ma­lan syy.

– Ju­ma­la on an­ta­nut ihan sel­ke­ät oh­jeet, mi­ten mei­dän kuu­lui­si elää. Meil­lä on rak­kau­den kak­sois­käs­ky ja on kym­me­nen käs­kyä. Sil­ti syy­täm­me her­käs­ti Ju­ma­laa kai­kes­ta pa­has­ta, vaik­ka so­ta­ti­lan­teis­sa syy­pää pa­huu­teen on vain ja ai­no­as­taan ih­mi­nen.

Kun piis­pa pol­kee kiuk­ku­päis­sään jal­kaa, mi­ten Ju­ma­la hä­nel­le vas­taa? Park­ki­nen hy­myi­lee ky­sy­myk­sel­le ja si­tee­raa Raa­mat­tua eng­lan­nik­si:

Be still and know that I am God. (Ps. 46:11)

– Ju­ma­la ei ha­lua hil­jen­tää kiuk­ku­am­me, mut­ta hän ha­lu­aa, et­tä ym­mär­räm­me, et­tä sii­nä pet­ty­myk­sen­kin kes­kel­lä meil­lä saa ol­la Hä­neen täy­si luot­ta­mus.

Park­ki­sen pe­rus­po­si­tii­vi­nen luon­ne ha­keu­tuu maa­il­man pa­huu­den­kin kes­kel­lä lo­pul­ta ai­na hy­vään. Juu­ri nyt on­nea tuo­vat pie­net ja ar­ki­set asi­at: se, et­tä au­rin­ko pais­taa ja se, et­tä luon­non ih­mei­tä ja sen kau­neut­ta voi ihas­tel­la las­ten­las­ten kans­sa yh­des­sä. Myös kirk­ko saa sy­dä­men syk­ki­mään on­nes­ta.

– Tyk­kään kir­kos­tam­me ihan to­sis­saan. Kun ajat­te­len sitä, et­tä kai­kis­ta sä­röis­tä ja ri­suis­ta huo­li­mat­ta ko­koon­num­me sil­ti yh­teen ja ylis­täm­me Ju­ma­laa – sii­nä on jo­tain sel­lais­ta ole­muk­sel­lis­ta on­nel­li­suut­ta, et­tä se tun­tuu vat­san poh­jas­sa saak­ka.

"Peh­men­ty­mis­tä on ha­vait­ta­vis­sa"

Te­o­lo­gi­an toh­to­ri Mari Jo­han­na Park­ki­nen vi­hit­tiin Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pak­si syys­kuus­sa 2023 Imat­ran seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ran pai­kal­ta. Sitä en­nen hän oli toi­mi­nut muun mu­as­sa Suo­men Lä­he­tys­seu­ran pal­ve­luk­ses­sa Je­ru­sa­le­mis­sa sekä Mik­ke­lin tuo­mi­o­kirk­ko­seu­ra­kun­nan pap­pi­na. 

En­nen te­o­lo­gi­an opin­to­ja Park­ki­nen työs­ken­te­li ra­di­o­toi­mit­ta­ja­na muun mu­as­sa Kiss FM -ka­na­val­la, Ylel­lä ja MTV:llä. Hän toi­mi myös va­paa­eh­toi­se­na ke­hi­ty­syh­teis­työs­sä.

Park­ki­nen on kah­den jo ai­kui­sen lap­sen äi­ti ja kah­den lap­sen­lap­sen mum­mi.

1. Park­ki­sen lem­pi­paik­ka on ke­sä­mö­kin pi­ha­pii­ris­sä ole­va riip­pu­mat­to. Sii­nä on hyvä köl­lö­tel­lä, tor­kah­del­la, lu­kea ja aja­tel­la. Tänä ke­sä­nä Park­ki­nen luki riip­pu­ma­tos­sa yh­tä lail­la ke­pe­ää kuin hen­gel­lis­tä­kin kir­jal­li­suut­ta. ”Luin esi­mer­kik­si Pir­jo Tuo­mi­sen Kaa­ri­na Han­nun­tyt­tä­res­tä ker­to­van kir­jan. Se kiin­nos­ti, kos­ka Kaa­ri­na Han­nun­ty­tär ja Kaa­ri­na Mau­nun­ty­tär ovat asu­neet Kan­ga­sal­la, jos­sa olen käy­nyt kou­lu­ni. Wilf­rid Sti­nis­se­nin Sy­dän täyn­nä ru­kous­ta on puo­les­taan kir­ja, jo­hon pa­laan yhä uu­del­leen. Sitä luen mie­tis­kel­len, las­ken vä­lil­lä kir­jan sy­lii­ni ja poh­din lu­ke­maa­ni sa­mal­la, kun kat­se­len riip­pu­ma­tos­ta jär­vel­le.”

2. Sil­loin kun Park­ki­nen pää­see osal­lis­tu­maan ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen seu­ra­kun­ta­lai­se­na, jät­täy­tyy hän kir­kos­sa ta­kim­mai­sil­le ri­veil­le. Hän is­tuu mie­lel­lään hil­jaa, kuun­te­lee, osal­lis­tuu ru­kouk­seen ja vei­saa. Vir­si 289 pu­hut­te­lee sy­väs­ti: jos luok­se­si en pää­se voit­ta­ja­na, saan tap­pi­o­ni tuo­da kui­ten­kin. ”Tun­tuu hy­väl­tä, et­tä ai­na ei tar­vit­se huu­taa omaa mie­li­pi­det­tä, vaan saa oi­ke­as­ti ol­la pie­ne­nä ih­mi­se­nä suu­ren Ju­ma­lan läs­nä­o­los­sa.”

3. Park­ki­nen sa­noo, et­tä iso­van­hem­muus on suu­ri lah­ja. ”Sel­ke­äs­ti an­nan lap­sen­lap­sil­le­ni enem­män pe­rik­si kuin omil­le lap­sil­le­ni ai­koi­naan, peh­men­ty­mis­tä on ha­vait­ta­vis­sa. Las­ten­las­ten myö­tä ajan ku­lu­mi­sen ta­ju­aa eri ta­val­la. Mum­mi­na myös py­säh­dyn lap­sen ää­rel­le eri lail­la, mitä omien las­ten kans­sa ai­koi­naan.