Pau­li Pie­ti­läi­nen, kuka Raa­ma­tun hen­ki­lö oli­sit?

Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nan pap­pi ja Lah­den kan­sain­vä­li­sen ur­ku­vii­kon joh­ta­ja miet­tii vas­taus­taan pit­kään.

– Joo­se­fin ta­ri­na tun­tuu lä­hei­sel­tä, hän sa­noo.

Ku­ten lu­ki­jois­ta mo­net tie­tä­vät, Joo­sef oli Jaa­ko­bin po­jis­ta se, jon­ka ka­teel­li­set iso­vel­jet myi­vät or­jak­si Egyp­tiin. Se ei tai­da ol­la nyt Pie­ti­läi­sen point­ti.

– Joo­se­fin ta­ri­nas­sa Luo­ja kään­si vai­ke­an vai­heen lo­pul­ta hy­väk­si, hän pe­rus­te­lee.

Joo­sef oli nuo­res­ta saak­ka oman tien­sä kul­ki­ja, jon­ka elä­mäs­sä riit­ti kään­tei­tä. Sa­man­kal­tai­nen vai­ku­tel­ma syn­tyy Pie­ti­läi­ses­tä, kun hän ker­tai­lee vai­hei­taan Ris­tin­kir­kon hil­jai­ses­sa si­vu­huo­nees­sa.

Jos hä­nen elä­mään­sä tar­kas­tel­laan ta­ri­nal­li­sin kään­tein, en­sim­mäi­sen voi­si ot­si­koi­da näin: kou­lu­poi­ka koh­taa urut. Tämä ta­pah­tui Es­poos­sa, jos­sa Pie­ti­läi­nen vart­tui lap­suu­des­ta mie­huu­teen.

Sat­tui­pa niin, et­tä kar­ja­lai­sen isän ja sta­di­lai­sen äi­din esi­kois­poi­ka kiin­nos­tui säh­kö­u­ruis­ta, jot­ka isä oli os­ta­nut äi­dil­le kuo­ro­har­ras­tuk­sen tu­ek­si. Ala­kou­lui­käi­nen Pau­li al­koi ope­tel­la soit­ta­mis­ta niil­lä. Kym­men­vuo­ti­aa­na hän oli jo Es­poon mu­siik­ki­o­pis­tos­sa pe­reh­ty­mäs­sä pil­liur­ku­jen sa­lai­suuk­siin, opet­ta­ja­naan kant­to­ri Tau­no Sa­to­maa. Sama mies joh­ti Can­do­mi­no-kuo­roa, ja sen ri­vei­hin Pie­ti­läi­nen­kin liit­tyi.

Hä­nen kiin­nos­tuk­sen­sa ur­kui­hin ja klas­si­seen mu­siik­kiin oli luon­teel­taan si­sä­syn­tyis­tä ja oma­eh­tois­ta. Isän ja äi­din mu­siik­ki­ma­ku oli ke­vy­em­pää sort­tia, ei­kä ko­to­na mi­ten­kään pai­nos­tet­tu soit­to­tun­neil­le tai yl­ly­tet­ty poi­kaa kirk­ko­muu­si­kok­si. Lap­suu­den­per­heen suh­de kirk­koon oli etäi­nen, vaik­ka­kin ar­vos­ta­va.

Poi­ka kul­ki ai­van omia pol­ku­jaan. Ko­to­na ei voi­nut har­joi­tel­la kirk­kou­ruil­la, jo­ten Pie­ti­läi­nen ko­lu­si Es­poon kir­kois­sa ja kap­pe­leis­sa har­joit­te­le­mas­sa. Mu­siik­ki­ma­ku oli luul­ta­vas­ti hiu­kan eri­lai­nen kuin 1970-lu­vun kes­ki­ver­to­tei­nil­lä.

– Kuun­te­lin Bac­hia ja Mo­zar­tia, ja eri­tyi­ses­ti tie­tyt ur­ku­sä­vel­tä­jät nap­pa­si­vat, hän muis­te­lee.

Seu­raa­va ta­ri­nan kään­ne oli jo ovel­la, ja sen voi­si ot­si­koi­da näin: Ju­ma­la ko­put­taa ol­ka­pää­hän.

Kir­kot oli­vat jo tul­leet nuo­rel­le ur­ku­ril­le tu­tuik­si, mut­ta Ju­ma­laa hän tuli tar­kem­min aja­tel­leek­si vas­ta lu­ki­oi­käi­se­nä kie­li­kurs­sil­la Eng­lan­nis­sa. Siel­lä pai­kal­li­set bap­tis­tit pi­ti­vät kah­vi­tu­paa ja vai­kut­ti­vat mu­ka­vil­ta, kut­sui­vat ko­tiin­sa­kin ky­läi­le­mään. Hei­dän ys­tä­väl­li­syy­ten­sä teki nuo­reen vai­ku­tuk­sen. Ju­ma­las­ta­kin vaih­det­tiin jo­ku­nen sana.

Ko­to­na Es­poos­sa Pie­ti­läi­nen meni omin päin ti­lai­suu­teen, jon­ka oli bon­gan­nut seu­ra­kun­nan leh­des­tä. Hän jut­te­li ti­lai­suu­den jär­jes­tä­jien kans­sa elä­män suu­ris­ta ky­sy­myk­sis­tä, jot­ka kai­her­si­vat sy­dän­tä.

– He ot­ti­vat mi­nut va­ka­vas­ti ja on­nit­te­li­vat, et­tä on se iha­naa, kun saa an­taa elä­män­sä jo nuo­re­na Ju­ma­lal­le. Hy­myi­lin kuin lam­mas en­kä ym­mär­tä­nyt mis­tään mi­tään. On­nek­si oh­ja­si­vat mi­nut raa­mat­tu­pii­riin op­pi­maan li­sää, Pie­ti­läi­nen muis­te­lee.

Myös raa­mat­tu­pii­ris­sä hän­tä pu­hut­te­li sa­man­kal­tai­nen il­miö kuin ai­em­min Eng­lan­nis­sa.

– Sain ko­kea hy­väk­syn­tää ja rak­kaut­ta. Se tun­tui läm­pi­mäl­tä ja hy­väl­tä, hän sa­noo.

Kun nyt sekä urut et­tä Ju­ma­la oli­vat tul­leet elä­mäs­sä kes­kei­sik­si, kirk­ko­muu­si­kon ura al­koi näyt­tää enem­män kuin to­den­nä­köi­sel­tä. Heti lu­ki­on jäl­keen Pie­ti­läi­nen pyr­ki ja pää­si Si­be­lius-Aka­te­mi­an kirk­ko­mu­siik­ki­o­sas­tol­le. Kiih­kei­siin opis­ke­lu­vuo­siin si­säl­tyi mu­sii­kin ohel­la myös avi­o­lii­ton sol­mi­mi­nen sekä toi­mi­mis­ta Hel­sin­gin opis­ke­li­ja­lä­he­tyk­ses­sä.

26-vuo­ti­aa­na, kun tut­kin­to oli jo tas­kus­sa ja Pie­ti­läi­nen kävi ar­mei­jaa, syn­tyi per­heen esi­koi­nen. Kant­to­ri-ur­ku­ria al­koi jo tuol­loin kut­ku­tel­la myös aja­tus te­o­lo­gi­an opis­ke­lus­ta.

– Pää­sin läpi pää­sy­ko­keis­ta ja aloi­tin­kin opin­not, mut­ta suu­ri rak­kaus mu­siik­kiin voit­ti. Huo­ma­sin, et­tä ha­lu­an sit­ten­kin soit­taa. Jäin vä­hi­tel­len pois lu­en­noil­ta ja siir­ryin työ­e­lä­mään.

Jos elä­män seu­ra­vaa vai­het­ta ku­vai­si kol­mel­la sa­nal­la, ne oli­si­vat: per­hee­ni­sä, kant­to­ri ja la­va­lei­jo­na. Per­hee­seen syn­tyi kak­si las­ta li­sää. Työ vei Pie­ti­läi­sen per­hei­neen en­sin Hä­meen­lin­naan ja sit­ten Lah­teen, jos­sa hän pää­tyi mai­neik­kaan ur­ku­tai­tei­li­ja Ka­le­vi Ki­vi­nie­men si­jai­sek­si, Ris­tin­kir­kon pää­ur­ku­rik­si.

Kant­to­rin työn­ku­va ei ole­kaan mi­kään help­po nak­ki.

– Pi­täi­si osa­ta lau­laa, soit­taa, joh­taa kuo­roa, ol­la rip­pi­kou­lun opet­ta­ja ja hyvä tyyp­pi muu­ten­kin, Pie­ti­läi­nen lis­taa.

Yh­teen­sä pa­rin­kym­me­nen vuo­den ajan hän toi­mi kant­to­ri­na, mut­ta ke­sä­lo­mat hän vii­let­ti ky­syt­ty­nä esiin­ty­vä­nä tai­tei­li­ja­na pit­kin Kes­ki-Eu­roop­paa.

Hän sa­noo tun­nis­ta­neen­sa it­ses­sään la­va­lei­jo­nan, joka ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen­kin pää­tös­kap­pa­lees­sa saat­toi imp­ro­vi­soi­da kirk­ko­kan­san hal­ti­oi­tu­nei­siin ap­lo­dei­hin.

– Tie­sin, mi­ten ap­lo­dit saa­daan, mut­ta it­se­ä­ni se ru­pe­si kiu­saa­maan. Tun­tui, et­tä se ta­pah­tui vää­räs­sä yh­tey­des­sä. Niin­pä aloin teh­dä päin­vas­toin, päät­tää kap­pa­leen ta­hal­li­sen hil­li­tys­ti.

Ta­ri­nas­sa lä­hes­tym­me nyt tum­mem­pia kään­tei­tä. Pie­ti­läi­sen nuo­ruu­den avi­o­liit­to päät­tyi eroon 1990-lu­vun lo­pus­sa.

– Yh­teis­ten suun­ni­tel­mien sor­tu­mi­nen on ol­lut elä­mä­ni ras­kain vai­he, hän sa­noo.

Ura kirk­ko­muu­sik­ko­na näyt­ti nou­se­van huip­puun­sa, kun Pie­ti­läi­nen vuon­na 2000 va­lit­tiin Tu­run tuo­mi­o­kir­kon pää­ur­ku­rik­si. Sen piti ol­la am­ma­til­li­sen on­nen hui­pen­tu­ma, mut­ta toi­sin kävi. Työ­yh­tei­sös­sä oli on­gel­mia. Pie­ti­läi­nen sin­nit­te­li Tu­rus­sa vii­si vuot­ta ja pa­la­si sit­ten Lah­teen.

En­sim­mäi­nen työ­teh­tä­vä Lah­des­sa oli soit­taa Le­von per­he­kap­pe­lin pie­nel­lä pol­ku­har­mo­nil­la. Kont­ras­ti oli hu­vit­ta­van suu­ri. Tä­hän on tul­tu, kant­to­ri tuu­mi it­sek­seen.

– Mie­luum­min olen pie­nes­sä kir­kos­sa on­nel­li­nen kuin suu­res­sa ka­ted­raa­lis­sa on­ne­ton, Pie­ti­läi­nen sa­noo.

Näin jäl­ki­kä­teen hän osaa kat­soa vas­toin­käy­mis­ten ai­kaa ajan tuo­mal­la vii­sau­del­la:

– On eh­kä hy­vä­kin, et­tä myös seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jä jou­tuu vä­lil­lä kont­taa­maan pol­vet ve­ril­lä. Kun ko­kee vas­toin­käy­mi­siä ja epä­on­nis­tu­mi­sia, op­pii ar­mah­ta­vai­suut­ta mui­ta kont­taa­jia koh­taan.

Täs­sä koh­taa saa­vum­me ta­ri­nan joo­sef­mai­seen vai­hee­seen, jos­sa paha kään­tyy lo­pul­ta hy­väk­si. Jos Pie­ti­läi­nen ei oli­si ol­lut on­ne­ton ja jou­tu­nut muut­ta­maan ta­kai­sin Lah­teen, hän ei oli­si löy­tä­nyt va­hin­gos­sa van­haa yli­o­pis­ton opin­to­kir­jaan­sa ja al­ka­nut miet­tiä, vie­lä­kö te­o­lo­gi­nen tie­de­kun­ta huo­li­si hä­net ta­kai­sin.

Lah­des­sa elä­mään al­koi tih­kua on­nea eri ta­voin. Pie­ti­läi­nen sol­mi uu­den avi­o­lii­ton vuon­na 2005. Myös työ Ris­tin­kir­kon pää­ur­ku­ri­na syn­nyt­ti sy­vää kii­tol­li­suut­ta.

– Jo­kai­sen ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen jäl­keen kat­se­lin kirk­koa ja ajat­te­lin, et­tä on mah­ta­vaa saa­da ol­la töis­sä tääl­lä, hän ku­vai­lee.

Ur­ku­pen­kil­lä is­tu­es­saan kant­to­ri kuun­te­li usein tar­kas­ti pap­pien saar­no­ja ja tuli ute­li­aak­si. Mik­si­kö­hän pap­pi noin sa­noi? Mitä pu­heen taus­tal­la on?

Hel­sin­gin yli­o­pis­to myön­si te­o­lo­gi­sis­ta poh­din­nois­ta kiin­nos­tu­neel­le opin­to-oi­keu­den, ja Pie­ti­läi­nen al­koi työn ohes­sa ah­mia kurs­se­ja in­nois­saan. Kut­su­mus al­koi vi­ri­tä.

Niin sii­nä kävi, et­tä vuon­na 2014, 53-vuo­ti­aa­na, Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nan kant­to­ri vi­hit­tiin pa­pik­si Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­taan.

– Aluk­si tein mo­lem­pia töi­tä rin­nak­kain, mut­ta vä­hi­tel­len siir­ryin ko­ko­naan pa­pik­si. Nyt kun en enää it­se ole kant­to­rin työs­sä, ym­mär­rän mu­sii­kin mer­ki­tyk­sen ja ar­von kir­kos­sa vie­lä en­tis­tä­kin pa­rem­min. Se on yh­tä tär­ke­äs­sä osas­sa kuin pu­hut­tu an­ti, hän sa­noo.

Pie­ti­läi­nen to­te­aa liik­ku­neen­sa eri ikä­vai­heis­sa eri­lais­ten kris­til­lis­ten yh­tei­sö­jen vai­ku­tus­pii­reis­sä. Nuo­ruu­sai­ka­na lä­hei­sin­tä oli vii­des­läi­sen he­rä­tys­liik­keen ja Kan­san­lä­he­tyk­sen toi­min­ta. Myö­hem­min hän ot­ti nii­hin etäi­syyt­tä ja koki ole­van­sa kan­san­kirk­ko­lai­nen il­man sen kum­mem­pia etu­liit­tei­tä.

– Mut­ta kun ikää tu­lee li­sää, ei pant­te­ri pil­kuis­taan pää­se. Voin ar­vos­taa hen­gel­li­siä juu­ri­a­ni, vaik­kei mi­nun tar­vit­se kaik­kia piir­tei­tä pu­re­mat­ta niel­lä. Mi­nul­le on tär­ke­ää säi­lyt­tää yh­teys he­rä­tys­liik­kei­siin. Ne ovat tär­kei­tä ja ar­vok­kai­ta, hän sa­noo.

Sama hen­gen palo, joka syt­tyi lu­ki­oi­käi­se­nä, roi­hu­aa edel­leen ja saa mie­hen hui­te­le­maan vä­lil­lä ai­ka kor­keis­sa­kin sfää­reis­sä.

– On­nek­si vai­mo­ni on hyvä ve­tä­mään mi­nut maan pin­nal­le, hän nau­res­ke­lee.

Pie­ti­läi­sen mie­les­tä on tär­ke­ää, et­tei kris­til­li­syys ole vain pään tie­toa, vaan jo­ta­kin, joka yl­tää sy­dä­men ta­sol­le as­ti. Hän ku­vai­lee Ju­ma­laa elä­väk­si to­del­li­suu­dek­si ja ru­kous­ta hen­git­tä­mi­sen kal­tai­sek­si olo­ti­lak­si täs­sä to­del­li­suu­des­sa.

Kirk­ko saa­te­taan her­käs­ti hah­mot­taa etäi­se­nä, vi­ras­to­mai­se­na ins­ti­tuu­ti­o­na, jos­ta ei ai­na en­sim­mäi­sek­si tule mie­leen elä­vä hen­git­tä­vyys. Pie­ti­läi­sen mie­les­tä on sik­si toi­vot­ta­vaa, et­tä kir­kon si­säl­le muo­dos­tui­si pie­nem­piä, va­paa­muo­toi­sia yh­tei­sö­jä, jois­sa par­haim­mas­sa ta­pauk­ses­sa seu­ra­kun­ta­lai­nen voi löy­tää oman paik­kan­sa ja yh­tey­den toi­siin.

– Luo­jan tar­koi­tuk­se­na on yh­teys. Har­va meis­tä on erak­ko, hän huo­maut­taa.

Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nas­sa tämä aja­tus on Pie­ti­läi­sen oh­jauk­ses­sa ki­tey­ty­nyt kai­kil­le avoi­mek­si Credo-yh­tei­sök­si, jos­sa seu­ra­kun­ta­lai­set to­teut­ta­vat ide­oi­taan va­paa­muo­toi­ses­ti yh­des­sä pa­pin kans­sa.

– Saar­naa­ja Ka­le­vi Leh­ti­nen on sa­no­nut, et­tä kir­kon toi­min­ta muis­tut­taa usein jal­ka­pal­lo-ot­te­lua, jos­sa yk­si­tois­ta pe­laa ja kym­me­nen­tu­hat­ta kan­nus­taa. Jos kaik­ki kym­me­nen­tu­hat­ta oli­si­vat mu­ka­na pe­laa­mas­sa, mikä vauh­ti meil­lä oli­si, Pie­ti­läi­nen sa­noo. Hän luon­neh­tii it­se­ään pap­pi­na ”kris­ti­tyn kut­su­muk­sen mah­dol­lis­ta­jak­si”, joka ha­lu­ai­si aut­taa seu­ra­kun­ta­lai­sia löy­tä­mään it­sel­leen so­pi­van ta­van ol­la mu­ka­na.

– Credo on tuo­nut työ­hö­ni uu­den ulot­tu­vuu­den. Ihan­teel­lis­ta oli­si, et­tei pap­pi oli­si vain lii­de­ri ja oh­jel­man kek­si­jä, vaan mah­dol­lis­ta­ja. Osa tii­miä.

Pie­ti­läi­nen sa­noo, et­tä Lah­den-vuo­det ovat ol­leet on­nel­li­sia. Elä­mä on ta­sa­pai­nos­sa.

La­va­lei­jo­nan vir­tuo­o­si­suus on an­ta­nut ti­laa toi­sen­lai­sel­le kut­su­muk­sel­le, mut­ta kon­tak­ti mu­siik­kiin on py­sy­nyt elä­vä­nä Lah­den kan­sain­vä­li­sen ur­ku­vii­kon joh­to­teh­tä­vis­sä. Pie­ti­läi­nen on ol­lut ur­ku­vii­kon joh­ta­ja vuo­des­ta 2017.

– Se on kiva lisä pa­pin työ­hön. Suun­nit­te­len oh­jel­mis­ton ja vas­taan tie­do­tuk­ses­ta yh­des­sä tuot­ta­jan kans­sa, hän ker­too.

Tänä vuon­na oh­jel­mis­to on eri­tyi­sen juh­la­va, sil­lä ur­ku­viik­koa vie­te­tään 50. ker­taa. Pie­ti­läi­nen ko­et­taa eh­tiä jo­kai­seen kon­sert­tiin.

– Ei ole vä­liä, mis­sä tyy­lis­sä ur­ku­ri soit­taa – kun­han te­kee vai­ku­tuk­sen, hän my­häi­lee.

Tämä ta­ri­na al­koi raa­ma­tul­li­sel­la ky­sy­myk­sel­lä, mut­ta pää­tet­tä­köön se ur­ku­mu­siik­ki­ai­hei­seen ky­sy­myk­seen:

Pau­li Pie­ti­läi­nen, mil­lai­nen ur­ku­sä­vel­lys oli­sit?

Pie­ti­läi­nen miet­tii jäl­leen pit­kään en­nen kuin vas­taa.

– Pel­käs­tään pin­nal­lis­ta tai viih­dyt­tä­vää se ei voi­si ol­la. Jo­ta­kin sy­väl­lis­tä ja ra­vit­se­vaa.