Hol­lo­lan seu­ra­kun­nan joh­ta­va kant­to­ri Jus­si Kel­ta­kan­gas sa­noo ole­van­sa van­ha sie­lu, joka naut­tii työs­sään eri-ikäis­ten ih­mis­ten koh­taa­mi­ses­ta.

Yh­dis­tel­mä uut­ta ja van­haa on myös kant­to­rin työ­ym­pä­ris­tö. Kel­ta­kan­kaan työ­pöy­tä on Sal­pa­kan­kaal­la mo­der­nis­sa So­vi­tuk­sen­kir­kos­sa, mut­ta suu­res­sa seu­ra­kun­nas­sa riit­tää mo­nen­lais­ta mai­se­maa ja his­to­ri­al­lis­ta ker­ros­tu­maa Hol­lo­lan kes­ki­ai­kai­sen kir­kon mil­jöös­tä Kär­kö­lään ja Pa­das­jo­el­ta Kuh­moi­siin.

– Tääl­lä on edel­leen hyvä teh­dä töi­tä, vaik­ka seu­ra­kun­ta on­kin kas­va­nut var­sin­kin maan­tie­teel­li­ses­ti, hän sa­noo.

Niin, Kel­ta­kan­gas ei ole Hol­lo­las­sa en­sim­mäis­tä ker­taa. Hän eh­ti toi­mia tääl­lä pät­kän kant­to­rin si­jai­se­na vii­me vuo­si­kym­me­nen puo­li­vä­lis­sä en­nen kuin Hol­lo­la sai kap­pe­li­seu­ra­kun­tan­sa.

– Hy­vät ko­ke­muk­set en­sim­mäi­sel­tä ker­ral­ta ih­mi­sis­tä ja työ­ym­pä­ris­tö. Ne ovat syi­tä, mik­si pa­la­sin tän­ne.

Tar­jol­la oli myös uu­sia haas­tei­ta. Joh­ta­va­na kant­to­ri­na Kel­ta­kan­gas vas­taa Hol­lo­lan seu­ra­kun­nan mu­siik­ki­työ­a­las­ta. Hän on kuu­den kant­to­rin ja mu­siik­ki­tii­miin kuu­lu­van me­di­a­tuot­ta­jan pomo.

– Kant­to­rin työ on mi­nul­le ru­tii­nia, mut­ta lä­hie­si­mie­he­nä ole­mi­nen oli uut­ta ja on vaa­ti­nut pal­jon opet­te­lua.

Jus­si Kel­ta­kan­gas sa­noo, et­tei ole pääl­lik­kö­tyyp­piä luon­nos­taan.

– Jos jouk­ku­e­pe­li­ver­taus­ta käy­te­tään, olen lä­hem­pä­nä jouk­ku­een kap­tee­nia kuin val­men­ta­jaa. En ha­lua joh­taa ken­tän ul­ko­puo­lel­ta, vaan ol­la osa jouk­ku­et­ta. Joh­ta­mi­nen on mi­nul­le opis­ke­lua, ja joka päi­vä opin uut­ta.

Joh­ta­va kant­to­ri ja­kaa mu­siik­ki­tii­min työ­vuo­rot ja vas­taa työ­a­lan bud­je­tis­ta niin, et­tä raha riit­tää suun­ni­tel­tuun toi­min­taan ja bud­je­tis­sa py­sy­tään.

Kel­ta­kan­gas joh­taa kuo­roa So­vi­tuk­sen­kir­kol­la ja Ve­si­kan­sas­sa sekä hoi­taa siu­nauk­sia ja vih­ki­mi­siä mui­den kant­to­rei­den ta­paan.

– Ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia teen lä­hes yh­tä pal­jon kuin muut. Jos on mah­dol­lis­ta otan jos­kus sun­nun­tain va­paak­si, kos­ka työ­tä va­luu vii­kol­le.

Kon­sert­tien jär­jes­tä­mi­nen seu­ra­kun­nas­sa on mui­den kant­to­rien vas­tuul­la. 

– Luo­tan hei­dän ar­vos­te­lu­ky­kyn­sä, mut­ta niis­tä yh­des­sä kes­kus­tel­laan ja koor­di­noi­daan, et­tei­vät kon­ser­tit mene esi­mer­kik­si pa­has­ti pääl­lek­käin tois­ten­sa kans­sa.

Kant­to­ri­na Kel­ta­kan­gas on sekä säi­lyt­tä­jä et­tä uu­dis­ta­ja. Kir­kois­sa käy yhä vä­hem­män vä­keä, ja suun­nan muut­ta­mi­ses­sa mu­sii­kil­la voi ol­la suu­ri mer­ki­tys, hän poh­tii.

– Tra­di­tio on val­ta­van tär­keä, mut­ta pe­rin­tei­den vaa­li­mi­sen ohes­sa pi­tää us­kal­taa ko­keil­la uu­sia jut­tu­ja. Evan­ke­liu­mi on muut­tu­ma­ton, mut­ta kuin­ka saa­daan ih­mi­set evan­ke­liu­min ää­rel­le. Sii­nä mu­sii­kil­la on tär­keä roo­li. Eri­lai­sil­la mu­sa­va­lin­noil­la kirk­koon saa­daan sel­lais­ta­kin po­ruk­kaa, mikä sin­ne ei muu­ten as­tui­si.

Kel­ta­kan­gas on tuo­nut kirk­koon muun mu­as­sa Kari Ta­pi­on esit­tä­miä lau­lu­ja.

– Ka­dun­mie­hen gos­pe­lia. Kol­mi­sen vuot­ta sit­ten Tuo­mas Heik­ki­län kans­sa hok­sa­sim­me, et­tä Kari Ta­pi­on tuo­tan­nos­sa on ai­ka pal­jon hen­gel­lis­tä mu­saa. Mie­tit­tiin, voi­si­ko nii­tä upot­taa mes­suun. Puo­len­kym­men­tä ker­taa niin on teh­ty ja tu­vat ovat ol­leet täy­siä.

Kel­ta­kan­gas (lau­lu, har­mo­nik­ka ja pi­a­no), Heik­ki­lä (lau­lu, alt­to­viu­lu ja pi­a­no) sekä ki­ta­ris­ti Joni Ra­ja­mä­ki, ba­sis­tit Ant­ti Ak­ka­nen ja Jo­han­nes Kor­te­lai­nen sekä rum­pa­lit Jari Sa­vo­lai­nen ja Jak­ke Saa­ri­nen ovat esit­tä­neet Kari Ta­pi­on oh­jel­mis­toa il­ta­mes­suis­sa Hol­lo­las­sa, Kuh­moi­sis­sa, Kär­kö­läs­sä, Hel­sin­gis­sä ja Van­taal­la.

– Ja li­sää teh­dään, kun se ih­mi­siä pu­hut­te­lee.

Kaik­ki ei­vät ole yh­tä in­nos­tu­nei­ta Kari Ta­pi­on tuo­mi­ses­ta kirk­koon kuin kant­to­ri.

– On ih­me­tel­ty, mik­si kir­kos­sa lau­le­taan mie­hen lau­lu­ja, joi­den te­ki­jä on pet­tä­nyt vai­mo­aan ja ryy­pän­nyt. Hän teki elä­mäs­sään vir­hei­tä, kär­si niis­tä ja ka­tui. Ris­tin ää­reen jo­kai­nen köm­pii ta­val­laan. Kari Ta­pi­on mu­sii­kin myö­tä joku voi aja­tel­la, et­tä mi­nä­kin kel­paan, vaik­ka olen vir­hei­tä teh­nyt.

Lii­an kau­an omin voi­min har­hai­lin / Elin, niin kuin mul ois val­ta kap­tee­nin / Mo­neen vää­rään vuo­noon pur­te­ni mun ui / Kun­nes ka­ri­kol­le yl­peys mu­ren­tui.

Kel­ta­kan­gas huo­maut­taa, et­tä Kari Ta­pi­on sa­noit­ta­mas­sa Myrs­kyn jäl­keen -kap­pa­lees­sa ol­laan kris­ti­nus­kon pe­ru­sa­si­oi­den ää­rel­lä, sa­moin kuin lau­lus­sa Va­loon päin. 

Va­loon päin nyt var­jois­ta kul­jen / Nöy­rin mie­lin oon päät­tä­nyt tään / Ja kun vii­mek­si sil­mä­ni sul­jen / Mä hä­nen suo­jaan­sa ai­ni­aaks jään.

– Ar­mon mu­kaan tääl­lä men­nään, ei omien an­si­oi­den. Se saa mu­sii­kis­ta­kin kuu­lua.

Kap­pa­lei­den ker­to­ja, ka­tu­va rent­tu, näyt­täi­si luot­ta­van koh­ta­lon­sa suu­rem­man voi­man hal­tuun. Luu­li­si hä­nen­lai­sil­leen kir­kos­sa ole­van si­jaa.

– Ei­vät ter­veet tar­vit­se pa­ran­ta­jaa, vaan sai­raat.

Kant­to­ri li­sää, et­tei kirk­ko­mu­sii­kin pää­teh­tä­vä ole miel­lyt­tää, vaan kos­ket­taa, ava­ta väy­lää hen­gel­li­syy­teen.

– Toi­sel­le väy­lä voi avau­tua ur­ku­kon­ser­tis­sa, toi­sel­le Tuo­mas­mes­sus­sa ja kol­man­nel­le Kari Ta­pi­on lau­lu­jen vä­li­tyk­sel­lä. 

Kel­ta­kan­kaal­le kirk­ko­mu­siik­ki voi ol­la pe­ri­aat­tees­sa mitä tyy­liä ta­han­sa, kun­han sil­lä kun­ni­oi­te­taan Kris­tus­ta. Sama kos­kee soit­ti­mia. Yk­si Kel­ta­kan­kaan lem­pi­soit­ti­mis­ta on har­mo­nik­ka, joka myös hai­ta­ri­na, ha­nu­ri­na, kurt­tu­na ja ve­to­pe­li­nä tun­ne­taan.

– Soi­tint­ra­di­ti­ol­la on paik­kan­sa, mut­ta kirk­ko­mu­siik­ki on mi­nul­le to­del­la laa­ja kä­si­te. Olen soit­ta­nut har­mo­ni­kal­la kir­kos­sa Bac­hin pi­a­no- ja ur­ku­te­ok­sia, jot­ka ovat kirk­ko­mu­sii­kin ydin­tä, mut­ta myös kan­san­mu­siik­kia ja Met­sä­kuk­kia-osas­toa. Har­mo­nik­ka on mai­net­taan huo­mat­ta­vas­ti mo­ni­puo­li­sem­pi soi­tin, vaik­ka se tans­si­la­vo­jen työ­ka­luk­si miel­le­tään­kin.

Har­mo­nik­kaa on sa­not­tu myös pi­run­keuh­kok­si. On­ko soit­ti­men mai­ne jo­ten­kin ar­ve­lut­ta­va kir­kol­li­sis­sa pii­reis­sä?

– Voi se joil­le­kin ol­la. Teet mitä teet, ai­na on joku, joka ei tyk­kää. Ym­mär­rän, et­tä voi nyp­piä, kun har­mo­ni­kal­la soi­te­taan is­kel­mää kir­kos­sa. Ar­vos­te­li­jal­la on oi­keus tuo­da se esiin. Te­ki­jä­nä olen­nais­ta on, et­tä pys­tyy sei­so­maan asi­an­sa ta­ka­na. Har­mo­nik­ka tuo mi­nus­ta tar­peel­lis­ta kont­ras­tia kirk­ko­mu­siik­kiin.

Har­mo­nik­kaa Kel­ta­kan­gas on soit­ta­nut ne­li­vuo­ti­aas­ta. Lap­suu­den har­ras­tuk­siin kuu­lui myös pi­a­non­soit­to ja kuo­ro­lau­lu. Kiin­nos­tus is­kel­mä­mu­siik­kiin on niin ikään lap­suu­den pe­ru­ja.

Kel­ta­kan­kaan isä Kei­jo Kel­ta­kan­gas (lau­lu ja säh­kö­bas­so) on en­ti­nen tans­si­muu­sik­ko, joka on sä­es­tä­nyt niin Ir­win Good­ma­nia, Pau­la Koi­vu­nie­meä kuin Kari Ta­pi­o­ta­kin.

– Siel­tä se kiin­nos­tus ko­ti­mai­seen is­kel­mään tu­lee. Eh­kä mi­nus­ta­kin oli­si tul­lut keik­ka­muu­sik­ko, el­lei kirk­ko oli­si mi­nua sil­tä pe­las­ta­nut. Keik­ka­muu­si­kon ar­ki on ko­vaa. Pi­dän seu­ra­kun­taa it­sel­le­ni miel­lyt­tä­väm­pä­nä työ­ym­pä­ris­tö­nä kuin la­vo­ja ja ra­vin­to­loi­ta, jois­sa työ­päi­vät voi­vat ve­nyä hy­vin­kin myö­hään.

Kir­kos­sa ja tans­si­ra­vin­to­lois­sa ele­tään eri­lais­ta elä­mää, mut­ta se ei tar­koi­ta sitä, et­tei­vät maa­il­mat voi­si koh­da­ta. Kant­to­ri toi­voo, et­tei­vät ih­mi­set pi­täi­si kir­kon tu­le­mi­sen kyn­nys­tä lii­an kor­ke­a­na.

– Voit tul­la juu­ri sel­lai­se­na kuin olet. Ei kir­kos­sa tar­vit­se yh­tään pa­rem­paa esit­tää.

Ur­ku­ja Kel­ta­kan­gas sa­noo ko­keil­leen­sa en­sim­mäi­sen ker­ran kou­lui­käi­se­nä.

Kai­kis­sa Hol­lo­lan seu­ra­kun­nan kir­kois­sa sekä Pa­das­jo­en ja Kuh­mois­ten siu­naus­kap­pe­leis­sa on urut. Var­sin­kin So­vi­tuk­sen­kir­kon urut ovat kant­to­rin mie­leen.

– To­del­la mie­len­kiin­toi­nen Ur­ku­ra­ken­ta­mo Veik­ko Vir­ta­sen ra­ken­ta­ma soi­tin. Kau­nis soin­ti. Tyk­kään työ­ka­lu­na tosi pal­jon. Sii­tä saa pal­jon eri­lais­ta ir­ti.

Soin­nil­taan So­vi­tuk­sen­kir­kon urut edus­ta­vat poh­jois­mais­ta ro­man­tiik­kaa. Hol­lo­lan kes­ki­ai­kai­sen ki­vi­kir­kon, jos­sa haas­tat­te­lu teh­dään, urut edus­ta­vat soin­nil­taan enem­män ba­rok­ki­a­jan tyy­liä.

– Ne ovat kes­ke­nään ihan eri­tyy­li­siä. Jo­kai­nen ur­ku­yk­si­lö on eri­lai­nen, ää­ni­ker­rat ovat eri­lai­sia. Jo­kai­nen soi­tin vaa­tii vä­hin­tään pie­nen etu­kä­teis­tu­tus­tu­mi­sen en­nen kuin nii­tä voi soit­taa.

Kel­ta­kan­gas tun­nus­taa, et­tei ole ur­ku­ri­na mes­ta­ri­luok­kaa. 

– Kun opis­ke­lin mu­siik­kia (Si­be­lius-Aka­te­mi­as­sa), pää­ai­nee­ni oli lau­lu. Pi­dän ur­ku­jen soit­ta­mi­ses­ta, ja oli­si kiva op­pia enem­män­kin, jos vain oli­si ai­kaa tree­na­ta.

Soit­ta­mi­sen li­säk­si kant­to­rit huo­leh­ti­vat sii­tä, et­tä urut py­sy­vät soit­to­kun­nos­sa.

– Ne ovat kal­lii­ta soit­ti­mia. Oi­kein hy­vää huol­ta pi­de­tään, vi­ri­te­tään ja pie­niä huol­to­ja teh­dään it­se. 

Har­mo­ni­kan, pi­a­non ja ur­ku­jen li­säk­si Kel­ta­kan­gas soit­taa ki­ta­raa ja säh­kö­bas­soa.

– Bas­sos­sa en ole lä­hel­lä­kään am­mat­ti­lais­ta­soa, mut­ta kyl­lä se­kin su­juu. Opet­te­lin lap­se­na soit­ta­maan pi­a­noa kor­va­kuu­lol­la. Soit­te­lin kaik­kea mitä kuu­lin ra­di­os­ta ja le­vyil­tä. Sa­mal­la ke­hit­tyi har­mo­ni­an­ta­ju, jos­ta on ol­lut apua bas­so­lin­jo­jen hah­mot­ta­mi­ses­sa ja kant­to­rin työs­sä.

Nuo­tit lyö­tiin eteen mu­siik­ki­o­pis­tos­sa.

– Sil­loin oli pak­ko ope­tel­la soit­ta­maan klas­sis­ta mu­siik­kia nuo­teis­ta. Se tun­tui tur­haut­ta­val­ta, mut­ta nyt osaan jo ol­la kii­tol­li­nen, et­tä nuo­tit tuli ope­tel­tua.

Kirk­ko­muu­si­kon po­lul­le Kel­ta­kan­gas ajau­tui vä­hän kuin va­hin­gos­sa.

– Äi­ti sa­noi, et­tä Pir­kan­maan am­mat­ti­kor­ke­a­kou­lus­sa on al­ka­mas­sa C-kant­to­rin kou­lu­tus. En ol­lut kos­kaan aja­tel­lut opis­kel­la kirk­ko­muu­si­kok­si, mut­ta hain ja pää­sin si­sään. Jat­koin Si­be­lius-Aka­te­mi­aan, jos­ta val­mis­tuin 2014. Jo opis­ke­lu­ai­ka­na sain hy­vän kä­si­tyk­sen kant­to­rin työs­tä, kun olin Jy­väs­ky­läs­sä ke­sä­kant­to­ri­na.

Kel­ta­kan­kaas­sa on myös rock­puo­li. Vii­meis­tään lu­ki­os­sa bän­di­soit­ta­mi­nen ja rock syr­jäyt­ti­vät har­mo­ni­kan.

– Har­mo­nik­ka ei ol­lut sii­nä het­kes­sä ko­vin cool jut­tu. Bän­di­soit­ti­met al­koi­vat kiin­nos­taa, eni­ten kos­ket­ti­met. Ei mi­tään gos­pel-hom­maa. Suo­mi­rok­kia, Me­tal­li­caa ja Deep Purp­lea soi­tet­tiin, omi­a­kin bii­se­jä­kin teh­tiin.

Is­kel­mä­mu­siik­ki kul­ki rin­nal­la.

– Olin sii­nä suh­tees­sa vä­hän eri­lai­nen nuo­ri. Topi Sor­sa­kos­ki ja Agents ja Ola­vi Vir­ta kiin­nos­ti­vat ai­dos­ti.

Rock­bän­diä Kel­ta­kan­kaal­la ei täl­lä het­kel­lä ole. Bän­di­soit­to­tar­peen­sa hän tyy­dyt­tää Kan­sal­li­soop­pe­ras­sa lau­la­van Mat­ti Tu­ru­sen Jam­ming C -yh­ty­ees­sä.

– Mat­ti on pit­kä­ai­kai­nen ys­tä­vä. Olim­me kurs­si­ka­ve­rei­ta Si­be­lius-Aka­te­mi­as­sa ja vuo­sien var­rel­la olem­me teh­neet pal­jon yh­teis­työ­tä. Kah­des­taan olem­me teh­neet sa­man­tyyp­pi­siä keik­ko­ja, mitä oop­pe­ra­lau­la­ja Jaak­ko Ry­hä­nen ja Sep­po Hovi te­ki­vät yh­des­sä ai­ka­naan.

Van­han rock­mu­san kuun­te­lu on tär­ke­ää vas­ta­pai­noa työl­le seu­ra­kun­nas­sa.

– Saan rock­mu­sii­kis­ta pal­jon. En lau­la vir­siä ko­to­na. Ko­ro­na-ai­ka­na in­nos­tuin mu­sa­e­lä­mä­ker­rois­ta. Luin Bruce Springs­tee­nis­ta, Ian Gil­la­nis­ta ja Deep Purp­les­ta, Jimi Hend­ri­xis­tä ja Eric Clap­to­nis­ta.

Kei­koil­la­kin kant­to­ri käy.

– Deep Purp­le on suu­ri suo­sik­ki­ni. Vii­me ke­sä­nä kä­vin kuu­le­mas­sa Purp­lea ja To­toa. Vii­mek­si olin Exi­tin ja Gos­pel Po­we­rin kei­kal­la Si­be­lius­ta­los­sa.

Exit ja Gos­pel Po­wer ovat suo­mi­gos­pe­lia. Mo­lem­mat bän­dit aloit­ti­vat jo 1980-lu­vul­la.

– Gos­pel ei nuo­rem­pa­na pu­hu­tel­lut, mut­ta tein pro­se­mi­naa­ri­työn suo­mi­gos­pe­lis­ta. Löy­sin ai­ka­moi­sen sil­li­sa­laa­tin. Siel­lä on myös näi­tä suu­ren ylei­sön tun­te­mia hah­mo­ja, ku­ten Kum­me­li-tv-sar­jan Heik­ki Hela (Gos­pel Po­wer) ja Heik­ki Sil­ven­noi­nen (Q.Stone) sekä Mik­ko Kuus­to­nen (Q.Stone).

Us­kos­sa Kel­ta­kan­gas on ol­lut pik­ku­po­jas­ta.

– Se on tun­tu­nut hy­väl­tä. Kas­voin sii­hen. Us­ko on mi­nul­le elä­män pe­rus­ta. Elä­mäs­sä sa­taa ja pais­taa, mut­ta us­koon tur­vaan. Raa­mat­tua luen lii­an vä­hän, mut­ta on ol­lut se­kin vai­he, et­tä olen lu­ke­nut enem­män. Ru­kou­se­lä­mä­ni on vi­re­äm­pää. Us­kon joh­da­tuk­seen, jota tu­lee ru­koil­la. Sy­dä­mel­lä­ni us­kon ja suul­la­ni sen tun­nus­tan.

Kel­ta­kan­gas sa­noo ole­van­sa läh­tö­jään ”kar­va­hat­tuk­ris­tit­ty”.

– Isäl­lä ja isän isäl­lä on hel­lun­tai­seu­ra­kun­ta­taus­ta. Per­heem­me kuu­lui evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­seen kirk­koon. Ko­to­na kris­til­li­set ar­vot oli­vat ar­vos­saan, mut­ta mi­tään ei tu­pu­tet­tu. Sain us­kon­nol­li­ses­ti va­paan kas­va­tuk­sen. Ihan it­se sain poh­dis­kel­la, mi­hin us­kon.

Kel­ta­kan­kaal­le on tär­ke­ää, et­tä ih­mi­nen saa teh­dä us­kon­rat­kai­sun­sa it­se­näi­ses­ti il­man pai­nos­tus­ta. 

– Jos mi­nul­la on jos­kus lap­sia, py­rin kas­vat­ta­maan hei­tä tuos­sa asi­as­sa sa­mal­la ta­val­la kuin van­hem­pa­ni mi­nua, hän sa­noo.