On vas­ta­lei­vot­tu lei­pä. On pal­le­roi­nen poi­ka­vau­va äi­tin­sä sy­lis­sä sekä kir­kas ke­väi­nen valo, joka tun­tuu lä­päi­se­vän koko ta­lon. ”Iha­na valo”, lu­kee olo­huo­neen si­sus­tus­va­lo­tau­lus­sa. No niin on.

– Mis­tä­hän mie sit­ten oi­kein pu­hui­sin, oli lah­te­lai­nen Eli­na Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen poh­ti­nut puo­li­sol­leen en­nen tätä haas­tat­te­lua.

– Jos pu­hui­sit fa­ri­seus­ten ha­pat­tees­ta, vit­sai­li puo­li­so Ol­li Jun­tu­nen.

Fa­ri­seuk­sia ei näy mis­sään, mut­ta ha­pa­tet­ta eli tai­ki­na­juur­ta kyl­lä on ha­vait­tu. Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen on ni­mit­täin äi­tiys­lo­mal­la vih­kiy­ty­nyt ha­pan­juu­ri­lei­von­nan sa­lai­suuk­siin. Seu­ra­kun­nal­lis­ten luot­ta­mus­teh­tä­vien­kin sa­lai­suuk­siin hän on vii­me ai­koi­na pe­reh­ty­nyt kirk­ko­val­tuus­tos­sa ja seu­ra­kun­ta­neu­vos­ton va­ra­pu­heen­joh­ta­ja­na.

Siir­räm­me luot­ta­mus­teh­tä­vä­rimp­su­ja nyt kui­ten­kin vä­hän si­vuun. Nii­den ta­kaa pal­jas­tuu nau­ra­vai­nen nai­nen, jon­ka pu­hees­sa kuu­luu kou­vo­la­lais­ta mie- ja sie-nuot­tia, lap­suu­den pe­ru­ja. Kol­men lap­sen äi­tiä ja mu­sii­ki­no­pet­ta­jaa on vii­me ai­koi­na pu­hu­tel­lut eten­kin Sa­mu­li Put­ron Sy­dän hak­kaa ah­nees­ti -lau­lu. Ko­ro­na­vuo­teen osu­nut äi­tiys­lo­ma on si­säl­tä­nyt mah­dol­li­suu­den hi­das­taa ora­van­pyö­rää ja py­säh­tyä pien­ten on­nen­het­kien ää­reen:

”Yl­hääl­tä kun kat­soo/ kaik­ki ta­lot näyt­tää pie­nil­tä/ ja su­loi­sil­ta on­nen pe­sil­tä./ Tie­dän, et­tä se ei oo/

koko to­tuus elä­mäs­tä/ mut­ta tun­tuu hy­väl­tä/ us­koa sii­hen het­ki.”

Vin­sent­ti-vau­va on siir­ty­nyt lat­ti­al­le te­ke­mään pun­ner­ruk­sia. Isom­mat lap­set ovat kou­lus­sa, puo­li­so töis­sä. Ber­nin­pai­men­koi­ra Syl­vi on lah­jot­tu hil­jai­sek­si suu­ren luun tur­vin, ja Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen poh­tii, mitä on ar­mo.

Syl­vi-koi­ra, joka tuol­la nyt puu­hai­lee luun­sa kans­sa, on opet­ta­nut emän­näl­leen jo­ta­kin olen­nais­ta ar­mos­ta.

”On se kum­ma, kun ih­mi­set ei­vät osaa kas­vat­taa koi­ri­aan”, ajat­te­li Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen en­nen, kun len­kil­lä tuli vas­taan räk­syt­tä­viä yk­si­löi­tä. Per­heen ai­em­pi ber­nin­pai­men­koi­ra Het­ta oli kai­kin puo­lin mal­li­kel­poi­nen lem­mik­ki.

He­tan jäl­keen per­hee­seen tul­lut Syl­vi pa­laut­ti emän­tän­sä maan pin­nal­le, sil­lä kas­va­tuk­ses­ta huo­li­mat­ta Syl­vil­tä läh­tee vä­lil­lä hom­ma la­pa­ses­ta. Tu­lee no­lo­ja ti­lan­tei­ta. Kas­vat­ta­jal­la ka­ri­se­vat luu­lot omas­ta eri­no­mai­suu­des­ta, ja ar­mo it­seä ja mui­ta koh­taan kas­vaa.

Ar­mon kä­sit­tee­seen Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen pa­laa use­as­ti haas­tat­te­lun ai­ka­na. Se tai­taa ol­la tä­män ju­tun tai­ki­na­juu­ri.

Ar­mo ki­tey­tyy Tam­mi­leh­to-Jun­tu­sen mu­kaan sii­nä, et­tä kirk­koon ja us­koon ja elä­mään yli­pää­tään kuu­lu­vat olen­nai­ses­ti epä­täy­del­li­syys ja roso. Juu­ri näil­lä omi­nai­suuk­sil­la va­rus­tet­tu­na tu­li­si saa­da ko­kea ole­van­sa ter­ve­tul­lut kirk­koon. Ei tar­vit­se ol­la ak­tii­vi tai kuu­lua si­sä­pii­riin.

– Voi vie­dä lap­sen ker­hoon ja käy­dä kir­kos­sa jou­lu­na ja pää­si­äi­se­nä. Se on ihan fine. En mi­nä­kään koe, et­tä oli­sin jo­ten­kin eri­tyi­sen ”ines­sä”, hän sa­noo.

Per­he tyk­kää käy­dä sun­nun­tai­mes­sus­sa sekä Ki­pi­nä­mes­sus­sa, jos­sa on ke­vy­em­pi ra­ken­ne. Usein ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen jäl­keen on tar­jol­la keit­to­lou­nas­ta, ja per­he­ar­jes­sa se tun­tuu iha­nal­ta kä­de­no­jen­nuk­sel­ta.

– Lap­set­kin tyk­kää­vät tul­la mu­kaan, kos­ka kir­kos­sa saa syö­tä­vää ja ki­vo­ja vä­ri­tys­ku­via. Et­tä sem­moi­set mo­tii­vit mei­dän per­heel­lä, Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen nau­res­ke­lee.

Väl­jä ja ren­to Ki­pi­nä­mes­su on kiva, mut­ta jos­kus tun­tuu hy­väl­tä myös se ta­val­li­nen, ”so­pi­van jäyk­kä” mes­su. Per­hee­näi­ti muis­taa hii­pi­neen­sä jos­kus kuor­mit­tu­nees­sa olo­ti­las­sa yk­sin kir­kon ta­ka­penk­kiin toi­vo­en, et­tei ku­kaan tu­li­si jut­te­le­maan. Hie­man tyl­säh­kö ja jäy­käh­kö ja en­nal­ta-ar­vat­ta­van tur­val­li­nen ju­ma­lan­pal­ve­lus tar­jo­si sil­loin sitä, mitä mo­nes­ti lap­si­per­hees­sä ja­no­taan: hen­gäh­dyk­sen.

– Ol­li sa­noo, et­tä on kak­si paik­kaa, joi­hin saa men­nä ole­maan yk­sin. Ne ovat kir­jas­to ja kirk­ko, Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen sa­noo.

Toki täs­sä­kin per­hees­sä tun­ne­taan kä­si­te ”ves­sa­ret­riit­ti”. Se on yh­tä kuin sul­keu­tua kän­ny­kän kera ves­saan, jot­ta sai­si ol­la edes het­ken it­sek­seen.

Keit­to­lou­nas, vä­ri­tys­ku­va. Suh­de seu­ra­kun­taan voi jos­kus kul­mi­noi­tua ar­ki­sen ai­neel­li­siin asi­oi­hin. Oli­ko­han en­ke­li­suk­laal­la vai­ku­tus­ta sii­hen, et­tä Tam­mi­leh­to-Jun­tu­sen seu­ra­kun­ta­suh­de ei kat­ken­nut ko­ko­naan, vaik­ka niin oli­si voi­nut käy­dä?

No­pea leik­kaus lap­suu­den Kou­vo­laan, erää­seen jou­lu­aa­muun. Eli­na ja hä­nen sis­kon­sa lau­la­vat seu­ra­kun­nan lap­si­kuo­ros­sa.

– Joku oli vii­sau­des­saan päät­tä­nyt lait­taa lap­si­kuo­ron esiin­ty­mään kir­kos­sa jou­lu­aa­mu­na kel­lo kuu­si, Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen muis­te­lee hu­vit­tu­nee­na.

Aa­mul­la pai­kal­le oli­vat jak­sa­neet he­rä­tä ai­no­as­taan Tam­mi­leh­don sis­kok­set, jot­ka äi­ti oli tun­nol­li­ses­ti täl­län­nyt vek­ki­ha­mei­siin ja la­ke­ri­ken­kiin. He esiin­tyi­vät kah­des­taan ja sai­vat ja­kaa kes­ke­nään en­ke­li­suk­laat, jot­ka kant­to­ri oli va­ran­nut koko kuo­rol­le. Ko­ko­nai­nen pus­si kum­mal­le­kin.

– Ajat­te­lim­me, et­tä kyl­lä­pä kävi mäi­hä, sa­noo Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen ja nau­raa ve­det sil­mis­sä.

Suk­laan mer­ki­tys­tä ko­ko­nai­suu­des­sa voi vain ar­vail­la, mut­ta mu­sii­kin mer­ki­tys läm­pi­män seu­ra­kun­ta­suh­teen muo­dos­tu­mi­ses­sa ai­na­kin on kiis­ta­ton. Mu­siik­kia ra­kas­ta­va lap­si sai lau­laa ja esiin­tyä kir­kos­sa sy­dä­men­sä kyl­lyy­des­tä.

– Ta­ju­sin, et­tä mu­siik­ki voi­si ol­la mi­nun jut­tu­ni.

Lap­suu­den mu­siik­kie­lä­mä si­säl­si myös pi­a­no­tun­te­ja sekä Te­na­va­täh­tien ja is­kel­mä­täh­tien ihai­lua.

– Meil­lä ei ol­lut ko­to­na laa­jas­ti le­vy­jä, mut­ta kat­soim­me äi­din ja isän kans­sa kaik­ki te­le­vi­si­on mu­siik­ki­oh­jel­mat, Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen ker­too.

Var­hais­tei­ni­nä tyt­tö löy­si kir­jas­ton le­vy­o­sas­ton. Hän ei oi­kein tien­nyt, mitä et­siä, jo­ten hän lai­nai­li le­vy­jä pa­lau­te­tut-hyl­lys­tä. Ker­ran kä­siin osui Qu­ee­nin levy. Tyt­tö kuun­te­li Bo­he­mi­an Rhap­so­dyn sil­mät ta­pil­laan: voi­ko mu­siik­ki ol­la täl­lais­ta­kin? Täs­sä­hän on kaik­ki!

– Soi­tan sitä usein op­pi­lail­le­ni ker­to­es­sa­ni, mi­ten eri­lais­ta mi­nun lap­suu­des­sa­ni oli et­siä mu­siik­kia kuun­nel­ta­vak­si. Hei­dän on vai­kea sitä ym­mär­tää, sil­lä maa­il­man kaik­ki mu­siik­ki on heil­lä kän­ny­käs­sä.

Tam­mi­leh­to-Jun­tu­sen eri elä­män­vai­hei­den soit­to­lis­tois­ta voi­si ve­tää kyt­kök­siä myös hen­gel­li­siin olo­ti­loi­hin. Tei­ni-ikä oli Nuo­ren seu­ra­kun­nan vei­sut -lau­lu­kir­jaa ja ysä­ri­gos­pel­bän­de­jä.

– Olin ak­tii­vi­nen seu­ra­kun­ta­nuo­ris­sa, mut­ta se ai­ka ei ol­lut help­poa. Kou­vo­las­sa oli ai­ka an­ka­raa se sil­loi­nen nuo­ri­so­työ. Oli vä­hän lii­an sel­vää, mikä on oi­kein ja vää­rin, hän to­te­aa.

Esiin­tyi hur­mos­hen­ki­syyt­tä ja maa­il­man­lo­pul­la pe­lot­te­lua – maal­lik­ko­saar­naa­ja en­nus­ti, et­tä lop­pu tu­lee, kun vuo­si­tu­hat vaih­tuu. Oli ti­lai­suuk­sia, jois­sa pyy­det­tiin nou­se­maan sei­so­maan, jos ha­lu­aa seu­ra­ta Jee­sus­ta, ja ti­lan­teen prob­le­ma­tiik­ka kiu­sa­si seu­ra­kun­ta­nuor­ta.

– Ajat­te­lin, et­tä jos nou­sen ylös, luu­le­vat­ko muut, et­ten ole ol­lut­kaan us­kos­sa. Tai et­tä jos en nou­se, mitä se sit­ten ker­too mi­nus­ta.

Nyt ai­kui­se­na kirk­ko­val­tuu­tet­tu­na Tam­mi­leh­to tun­nus­taa in­ho­a­van­sa ter­miä ”ol­la us­kos­sa”. Hän ko­kee, et­tä ter­miin on si­sään­ra­ken­net­tu eri­ar­voi­suus.

– Et­tä ul­ko­puo­lel­la on toi­sia, jot­ka ovat jo­ten­kin vää­räs­sä ja vä­hem­pi­ar­voi­sia. Sel­lai­nen an­ka­ruus on omi­aan li­sää­mään kel­paa­mat­to­muu­den tun­net­ta, hän sa­noo.

Moni nuo­ruu­den seu­ra­kun­ta­ka­ve­reis­ta ei tah­to­nut ai­kui­se­na enää ol­la kir­kon kans­sa te­ke­mi­sis­sä.

– Sil­loin työ on ta­val­laan epä­on­nis­tu­nut, vaik­ka tar­koi­tus on ol­lut hyvä, Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen miet­tii.

Opis­ke­lu­ai­ko­jen mu­sii­kil­li­nen koti oli jy­väs­ky­lä­läi­nen Tu­lus-gos­pel­kuo­ro, ja ajan­jak­soon si­säl­tyy po­si­tii­vi­nen la­taus. Kuo­ros­sa lau­loi myös muu­an Ol­li, jon­ka Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen oli ta­van­nut jo en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä yli­o­pis­tol­la ja teks­tan­nut ka­ve­ril­leen: ”Kä­vin yhen ki­van po­jan kans kir­jas­tos­sa.” Se ei ol­lut sa­la­ma­ra­kas­tu­mi­nen, mut­ta pari heis­tä sit­tem­min tuli.

Tu­luk­ses­sa teh­tiin mu­siik­kia ko­kei­le­vas­ti ja kun­ni­an­hi­moi­ses­ti.

– Kuo­ro teki it­se bii­sit, ei-pe­rin­teis­tä mu­siik­kia ison bän­din kans­sa. Sa­noi­tuk­sis­sa oli pie­nen ih­mi­sen poh­din­taa ja haus­ko­ja kie­li­ku­via, Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen ku­vai­lee.

Tu­lus loi yh­tey­den seu­ra­kun­taan, mut­ta val­mis­tu­mi­sen jäl­keen yh­teys kui­vui. Pa­ris­kun­ta oli val­mis­tu­nut ja muut­ta­nut Rii­hi­mä­el­le, jos­sa he oli­vat töis­sä mu­siik­ki­luok­kien opet­ta­ji­na.

– Rik­sus­sa huo­ma­sin, mikä on kir­kon on­gel­ma. Nuo­ri­na ai­kui­si­na em­me oi­kein löy­tä­neet siel­tä mi­tään. Ei tun­tu­nut luon­te­val­ta men­nä kirk­koon.

Hyp­päys tä­hän päi­vään. Kol­men lap­sen äi­din soit­to­lis­tal­la soi pal­jon ja mo­nen­lais­ta Ca­ro­le Kin­gis­tä El­li­noo­raan. Usein soi myös Ant­ti Tuis­kun al­bu­mi Va­lit­tu kan­sa.

– Mi­nua ihas­tut­taa se, mi­ten ar­tis­ti, jol­la ei ole pe­rin­teis­tä hen­gel­lis­tä kon­teks­tia, tuo esiin haa­voit­tu­vuut­taan, pel­ko­jaan ja kes­ke­ne­räi­siä aja­tuk­si­aan, hän sa­noo.

Elä­män soit­to­lis­ta on saa­nut pal­jon li­sää sä­vy­jä ja jo­ta­kin on täs­sä vä­lis­sä ta­pah­tu­nut myös seu­ra­kun­ta­suh­teel­le. Kym­me­ni­sen vuot­ta sit­ten ta­pah­tui muut­to Lah­teen, ja pa­ris­kun­nal­le juo­lah­ti mie­leen läh­teä Vir­taa vä­lil­läm­me -pa­ri­suh­de­lei­ril­le. Siel­tä voi­si löy­tyä sa­man­hen­ki­siä ka­ve­rei­ta, he toi­voi­vat tuo­rei­na lah­te­lai­si­na.

Lei­rin lop­pu­tu­los oli, et­tä pa­ris­kun­ta läh­ti Vir­taa vä­lil­läm­me -toi­min­nan oh­jaa­ja­po­ruk­kaan.

– Se on työ­tä, jos­ta olen tosi on­nel­li­nen. Siel­lä koh­da­taan pal­jon per­hei­tä, jot­ka ei­vät kos­kaan muu­ten käy seu­ra­kun­nas­sa. Se on en­nal­ta­eh­käi­se­vää pa­ri­suh­de­työ­tä, jos­sa käy­dään yh­des­sä läpi eri­lai­sia tee­mo­ja. Va­paa­eh­toi­si­na pu­hum­me avoi­mes­ti omis­ta on­gel­mis­tam­me ja sel­viy­ty­mis­kei­nois­tam­me, Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen ker­too.

Jäl­leen pu­hees­sa kup­lii ar­mon tai­ki­na­juu­ri:

– On hie­noa, et­tä pa­ris­kun­nat koh­taa­vat siel­lä seu­ra­kun­nan va­paa­eh­toi­sia, jot­ka ei­vät edus­ta mi­tään täy­del­lis­tä on­nis­tu­nei­suut­ta.

Vir­taa vä­lil­läm­me -lei­ril­lä ovat mu­ka­na per­hei­den lap­set­kin, ja Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen ku­vai­lee tätä win-win-ti­lan­teek­si koko per­heel­le.

Hän to­te­aa, et­tä per­heen pe­rus­ta­mi­nen on yli­pää­tään mo­nel­le otol­li­nen het­ki löy­tää seu­ra­kun­nan yh­tey­teen.

– Mi­nul­la oli lap­se­na hyvä suh­de kirk­koon. Ha­lu­ai­sin omien las­te­ni saa­van ko­kea sa­man­lais­ta tur­vaa kuin it­se sain, hän sa­noo. Kar­si­noi­val­ta us­kon­nol­ta hän kui­ten­kin tah­toi­si hei­tä suo­jel­la.

– Van­has­sa py­hä­kou­lu­lau­lus­sa lau­le­taan, et­tä ”älä sil­mä pie­ni kat­so mi­hin vain”. Se on mi­nus­ta hir­veä lau­lu, jos­sa Tai­vaan isä kyt­tää lap­sen te­ke­mi­siä. Ha­lu­ai­sin opet­taa jo­ta­kin täy­sin vas­tak­kais­ta. Et­tä kat­so, ko­kei­le, tee ja et­si, sil­lä olet tur­vas­sa.

”Mitä hit­sii mie tääl­lä teen”, kävi Tam­mi­leh­to-Jun­tu­sen mie­les­sä, kun hän tuo­ree­na val­tuu­tet­tu­na osal­lis­tui en­si ker­taa yh­tei­sen kirk­ko­val­tuus­ton ko­kouk­seen. Ou­tou­den tun­ne kui­ten­kin haih­tui pian. Tun­tui hy­väl­tä saa­da edus­taa sitä suur­ta ”ihan ta­val­lis­ten” jouk­koa, jon­ka ää­ni ei Tam­mi­leh­to-Jun­tu­sen mie­les­tä ole ai­na kuu­lu­nut kir­kos­sa ko­vin sel­väs­ti.

– Ha­lu­an edis­tää sitä, mikä on tär­kein­tä. Et­tä au­te­taan sor­ret­tu­ja ja ol­laan nii­den kans­sa, jois­ta ku­kaan ei vä­li­tä. Ha­lu­ai­sin ra­ken­taa ilon ja ren­tou­den kirk­koa, hän sa­noo, kat­taa pöy­dän ja nos­taa lei­po­man­sa lei­vän pöy­tään.

Fa­ri­seuk­sia ei tääl­lä edel­leen­kään näy, mut­ta ha­pa­te eli tai­ki­na­juu­ri on teh­nyt teh­tä­vän­sä, ko­hot­ta­nut lei­vän kau­niik­si. Tam­mi­leh­to-Jun­tu­nen leik­kaa sen.

Le­vi­ää iha­na tuok­su.