"Pyhä mer­kit­see mi­nul­le sekä mie­len­ti­laa et­tä konk­reet­ti­sia paik­ko­ja. Kum­pi­kin tapa ta­voit­taa py­hän tun­ne an­taa tur­vaa ja toi­voa.

Kir­kos­sa käyn har­vak­sel­taan. Ad­ven­tin Hoo­si­an­na-kirk­ko kuu­lui elä­mää­ni vuo­si­kau­det yh­des­sä naa­pu­ri­ni kans­sa. Vii­me ad­vent­ti oli en­sim­mäi­nen hä­nen kuo­le­man­sa jäl­keen. Olin sil­loin Le­vil­lä, ja me­nim­me Ma­ri­an kap­pe­lil­le, jos­sa saa­toin lau­laa Hoo­si­an­naa ja muis­tel­la ys­tä­vää­ni. Tänä vuon­na ad­vent­ti­kirk­ko jää­nee vä­liin ra­joi­tus­ten vuok­si.

Vuo­den toi­nen var­ma kirk­ko­käyn­ti­ni on ko­ti­seu­ra­kun­ta­ni kii­ras­tors­tain il­ta­mes­su, jos­ta on vuo­sien mit­taan tul­lut yhä tär­ke­äm­pi. Joka ker­ta lap­suu­des­ta tut­tu vir­si Käy yrt­ti­tar­has­sa pol­ku kos­ket­taa sy­väl­tä.

Kirk­ko­jen li­säk­si hau­taus­maa ja siel­lä omais­ten ja lä­heis­ten hau­dat ovat py­hiä paik­ko­ja. Va­jaan vuo­den si­säl­lä sekä mie­he­ni et­tä minä me­ne­tim­me mo­lem­mat van­hem­pam­me ja lap­sem­me kaik­ki iso­van­hem­pan­sa. Hau­dal­la käy­des­sä­ni on läs­nä kai­paus ja suru, mut­ta myös toi­vo, loh­tu ja yh­tey­den tun­ne pois­läh­te­nei­siin."

Jaa­na Eh­ru­kai­nen, Lah­ti