"Ju­han­nus on kes­ki­ke­sän juh­la, jo­hon ylei­ses­ti lii­te­tään ren­to mei­nin­ki ja lo­ma­fii­lis. Ju­han­nu­saat­to­na oli juh­la. Sen oh­jel­mas­sa oli en­sin li­pun­nos­to pi­hal­la, jos­sa pap­pi sa­noi­si muu­ta­man sa­nan ja kant­to­rin oli mää­rä soit­taa har­mo­nik­kaa. Kel­lo lä­he­ni so­vit­tua al­ka­mi­sai­kaa, mut­ta si­jai­se­na toi­mi­vaa kant­to­ria ei vain nä­ky­nyt. Lo­pul­ta noin vart­tia vail­le al­ku­het­keä kant­to­ri il­mes­tyy pai­kal­le ja jär­kyt­tyi sil­min näh­den. Kant­to­ri sai sät­kyn, kun huo­ma­si ylei­sön pu­keu­tu­neen juh­laan, kun taas hä­nel­lä oli lä­hin­nä ke­sä­mök­ki­ve­ti­met, eli jon­kin sor­tin ur­hei­lu­a­su ja ja­las­saan ku­mi­saap­paat. Kant­to­ri huo­ka­si mi­nul­le, et­tei hän mi­ten­kään voi men­nä esiin­ty­mään täs­sä asus­sa. Mitä nyt teh­dään? Muis­tin, et­tä va­paa­päi­vään viet­tä­vä kol­le­ga­ni on mel­ko sa­man­ko­koi­nen mies kuin kant­to­ri­kin. Niin­pä me­nim­me hä­nen vaa­te­kaa­pil­leen, jos­ta löy­tyi­kin tum­ma puku, val­koi­nen pai­ta ja ken­gät. Sii­nä tun­sin it­se­ni het­ken pe­las­ta­vak­si en­ke­lik­si, kun kant­to­ri as­te­li juh­la­y­lei­sön eteen lai­na­vaat­teis­saan."