“Olen syn­ty­nyt per­hee­seen, jos­sa ei kuu­lut­tu evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­seen kirk­koon. Mi­nua ei siis ole lap­se­na kas­tet­tu, mut­ta muu­ten olen ol­lut seu­ra­kun­nan toi­min­nas­sa mu­ka­na. Kun muut (nuo­ret) läh­ti­vät rip­pi­kou­luun, en pi­tä­nyt sitä vaih­to­eh­to­na, kos­ka mi­nua ei ol­tu kas­tet­tu. Ajat­te­lin, et­tä muut me­ne­vät ja minä en. Jäl­keen­päin sitä hir­ve­äs­ti ka­duin – oli­sin kui­ten­kin ha­lun­nut ri­pa­rin­kin ko­kea. Jo kym­me­nen vuot­ta sit­ten mie­tin, et­tä ha­lu­ai­sin kuu­lua jo­hon­kin, ja kai­puu on kas­va­nut vuo­sien var­rel­la. Kään­teen­te­ke­vä asia oli, kun lii­tyin tam­mi­kuus­sa Lah­den Gos­pel­kuo­roon. Kuo­ro esiin­tyy hy­vin pal­jon seu­ra­kun­nan ti­lai­suuk­sis­sa ja olen myös lau­la­nut te­le­vi­si­os­sa Ju­ma­las­ta. Kas­te tun­tui luon­te­val­ta ta­pah­tua juu­ri nyt. Kun tuli mah­dol­li­suus ai­kuis­rip­pi­kou­luun, ajat­te­lin, et­tä jip­pii, pää­sen vii­mein­kin ri­pa­ril­le. Jon­kin­lai­nen us­ko mi­nul­la on ol­lut ai­na. Nuo­re­na tun­sin ole­va­ni vä­hän eri po­ruk­kaa, kun mel­kein kaik­ki kuu­lui­vat kirk­koon. Kun elä­mäs­sä on ol­lut vai­keuk­sia, olen ai­na ha­ke­nut apua Ju­ma­lal­ta. Tosi kova tun­ne sii­tä, et­tä ha­lu­an kuu­lua jo­hon­kin, on ol­lut läpi elä­män. Nyt sain liit­tyä seu­ra­kun­taan, kun tun­sin, et­tä olen kyp­sä tä­hän. Ih­mi­set ei­vät eh­kä tie­dä, et­tä rip­pi­kou­lu on mah­dol­lis­ta käy­dä ai­kui­se­na­kin. Tämä oli ai­van iha­na ko­ke­mus. Ai­kuis­rip­pi­kou­lus­sa ei pän­tä­tä ul­koa. Jos us­kon­tun­nus­tus ei ihan suju, voi pee­sa­ta – ku­kaan ei vah­di, me­nee­kö se sa­nas­ta sa­naan oi­kein. Mi­nul­le tämä oli tar­peel­li­nen rau­hoit­tu­mi­nen ja ar­jen kat­kai­su. Suo­sit­te­len ai­kuis­rip­pi­kou­lua eh­dot­to­mas­ti, jos vä­hää­kään on kai­paus­ta liit­tyä seu­ra­kun­taan tai har­mit­taa, et­tä rip­pi­kou­lu on ai­ka­naan jää­nyt käy­mät­tä.”

Mar­jo Grön­holm, Lah­ti