Ai­van kuin ihan äs­ket­täin oli­sin is­tu­nut murs­kaus­ko­neen hoi­ta­ja­na ja kat­sel­lut sitä ym­pä­röi­vää so­ra­kuop­paa. Sil­ti sii­tä het­kes­tä on ku­lu­nut jo puo­li vuo­si­sa­taa.

Mie­tin sii­nä is­tu­es­sa­ni kah­vi­tau­on ti­lan­net­ta, jos­sa mi­nul­le tun­te­ma­ton nuo­ri mies al­koi mui­na mie­hi­nä ker­toa jo­tain Raa­ma­tus­ta ja sii­tä mitä hän tuos­ta teks­tis­tä ajat­te­li. Hän söi sa­mal­la evään­sä ja meni sit­ten omiin teh­tä­viin­sä.

Hä­nen pois­tut­tu­aan tuli hil­jai­suus ja sen rik­koi yk­si van­hem­pi mies mu­rah­ta­en kuin it­sek­seen: ”Se on us­ko­vai­nen.” Sii­tä ei pu­hut­tu sen enem­pää. Ko­neen pääl­le pa­lat­tu­a­ni tark­kai­lin, kuin­ka ki­vet vie­räh­te­li­vät liu­ku­hih­nal­ta murs­kai­meen ja mie­tin, et­tei tämä elä­mä­ni täm­möi­se­nä ko­vin kum­mois­ta ole. Pää­tin läh­teä sun­nun­tai­na kirk­koon.

Sen ke­säi­sen päi­vän ta­pah­tu­mat piir­tyi­vät läh­te­mät­tö­mäs­ti mie­lee­ni sa­moin kuin kir­kos­sa eh­tool­li­nen, jos­sa sain us­koa syn­ti­ni an­teek­si ja koko elä­mä­ni Jee­suk­sen kä­siin. En ar­van­nut sil­loin, mi­ten pal­jon hy­vää tuo pää­tök­se­ni tu­li­si elä­mää­ni vai­kut­ta­maan. Kir­kon­me­no­jen jäl­keen ky­syin nuo­ri­so­pa­pil­tam­me Lep­pä­sen Lau­ril­ta, oli­si­ko nuo­ril­le jo­tain ta­pah­tu­mia. Sain tie­tää, et­tä seu­raa­va­na vii­kon­lop­pu­na ke­sä­te­o­lo­gi Heik­ki Rek­ki vie moot­to­ri­ve­neel­lään nuo­ret uu­teen lei­ri­kes­kuk­seen Ku­ren­nie­meen.

Sii­hen ve­nee­seen as­tu­es­sa­ni al­koi tu­tus­tu­mi­nen seu­ra­kun­nan nuo­riin. Mo­nen koh­dal­la ys­tä­vyys on säi­ly­nyt läm­pi­mä­nä kaik­ki nämä vuo­det, yh­den koh­dal­la eri­tyi­ses­ti. Hä­nes­tä tuli puo­li­so­ni muu­ta­mia vuo­sia myö­hem­min. Sil­loin sii­tä ei ol­lut mi­tään aa­vis­tus­ta­kaan. Aloim­me vain kul­kea yh­des­sä nuor­te­nil­toi­hin, kos­ka asuim­me sa­mal­la suun­nal­la. Sii­nä vain ju­tel­tiin ka­ve­rei­na. Ei sen enem­pää.

Sit­ten yh­te­nä ta­val­li­se­na il­ta­na kat­se­lin, kun hän is­tus­ke­li Kal­li­o­poh­jan lei­ri­kes­kuk­sen rap­pu­sil­la ja ihas­tuin hä­neen. Vuo­sien sin­nik­kään pii­ri­tyk­sen jäl­keen saim­me viet­tää häi­tä ko­ti­kir­kos­sam­me.

Puo­let elä­mäs­täm­me olem­me asu­neet muu­al­la, ja kun taas oli edes­sä paik­ka­kun­nan vaih­to, niin juu­ri tä­män seu­ra­kun­nan rak­kaat ih­mi­set oli­vat yk­si tär­keim­mis­tä syis­tä sii­hen, et­tä pää­tim­me pa­la­ta jo kol­man­nen ker­ran ta­kai­sin Hei­no­laan.

Näin tuo yk­si pää­tös läh­teä kirk­koon on kan­ta­nut mo­nien vai­hei­den läpi ja tuo­nut mu­ka­naan suu­ren ys­tä­vien jou­kon.

Kir­joit­ta­ja on seu­ra­kun­ta­lai­nen Hei­no­las­ta.