JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.

Pieni ja hento ote – "Hapuiluumme vastataan joka kerta, vaikka joka päivä"

15.1.2021
Lauri Westerlund

Vas­ta­syn­ty­neil­lä on mo­nen­lai­sia ref­lek­se­jä.

Ken­ties tun­ne­tuin niis­tä on se, kun pie­ni vau­va osaa tart­tua ai­kui­sen sor­meen, jos sen tuo hä­nen kä­ten­sä ulot­tu­vil­le. Tuo ote voi ol­la yl­lät­tä­vän voi­ma­kas. Pie­ni ih­mi­nen on muu­ten heik­ko ja avu­ton, mut­ta ai­kui­sen kä­teen hän tar­rau­tuu kai­kel­la voi­mal­laan. Ai­van kuin sa­no­ak­seen: pidä mi­nus­ta kiin­ni, pidä mi­nus­ta huol­ta.

Kun lap­si kas­vaa, tuo ote muut­tuu tah­do­na­lai­sek­si ja sa­mal­la yhä har­vi­nai­sem­mak­si. Voi tul­la päi­vä, jol­loin hän ei an­na enää pi­tää kä­des­tä kiin­ni. Ai­kui­sen haas­te on osa­ta hel­lit­tää otet­ta il­man, et­tä pääs­tää ir­ti ja oh­ja­ta il­man, et­tä tu­kah­dut­taa.

Kun ih­mi­nen kas­vaa, hä­nen ot­teen­sa Ju­ma­lan kä­des­tä on myös her­kem­pi ir­to­a­maan. Lap­sen us­ko vaih­tuu uh­mak­si ja ka­pi­nak­si. Ai­kui­se­na­kin tar­vit­sem­me elä­määm­me kiin­to­pis­tei­tä, joi­hin tar­rau­tua, mut­ta löy­däm­me nii­tä kai­kes­ta muus­ta kuin Ju­ma­las­ta.

Ju­ma­la ei kui­ten­kaan pääs­tä ir­ti. Ih­mis­ten vä­li­sis­sä suh­teis­sa on mah­dol­lis­ta polt­taa sil­tan­sa niin pe­rus­teel­li­ses­ti, et­tä ta­kai­sin ei ole me­ne­mis­tä, mut­ta Ju­ma­lan kans­sa se on mah­do­ton­ta. Hän on kas­tees­sa ot­ta­nut mei­dät omik­seen, ja sa­no­nut: sinä olet mi­nun. Kas­te on kuin hä­nen vas­ta­ot­teen­sa meis­tä, ja se ote ei lip­su.

Jos­kus tuo ote voi ol­la lem­pe­än voi­ma­kas, vah­va joh­da­tuk­sen ja var­je­luk­sen tun­ne. Jos­kus taas sen kos­ke­tus on ke­vyt kuin tuu­len hen­käys, pelk­kä aa­vis­tus.

Luu­len, et­tä Ju­ma­la osaa mi­toit­taa sen jo­kai­sel­le so­pi­vak­si, vaik­ka ih­mi­sel­lä­kin oli­si var­mas­ti oma mie­li­pi­teen­sä asi­aan.

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta ih­mi­sel­le lie­nee ref­lek­si­no­mais­ta ha­puil­la tuo­ta Ju­ma­lan otet­ta ai­ka ajoin. Ih­mi­nen te­kee sitä tie­toi­ses­ti ja tie­dos­ta­mat­ta, jos­kus jopa sa­maan ai­kaan aja­tel­len, et­tä ei täs­sä mi­tään Ju­ma­laa tar­vi­ta.

On­kin so­pi­vaa, et­tä kas­te­ti­lai­suu­des­sa lu­e­taan ai­na Jee­suk­sen lu­paus: minä olen tei­dän kans­san­ne kaik­ki päi­vät maa­il­man lop­puun as­ti. Se tar­koit­taa, et­tä kun mei­dät on ker­ran Ju­ma­lan lap­sik­si kas­tet­tu, niin tuo­hon ha­pui­luun vas­ta­taan joka ker­ta. Se löy­tää ai­na vas­ta­ot­teen­sa. Niin kuin ih­mis­lap­si on ai­na ter­ve­tul­lut ko­tiin, niin saa Ju­ma­lan lap­si ker­ta toi­sen­sa jäl­keen pa­la­ta tuon ot­teen va­raan – vaik­ka joka päi­vä.

Kir­joit­ta­ja on nuo­ri­so- ja rip­pi­kou­lu­pas­to­ri.

Lue lisää aiheesta