JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Mielipiteet

Helena Salakka: Ihmisen elämä on sitkeän hauras

6.3.2020
Helena Salakka

Muis­tan, kun ajoin au­tol­la­ni vuo­sia sit­ten sil­loi­seen työ­paik­kaa­ni. Usein sa­mas­sa koh­das­sa juu­ri en­nen työ­paik­kaa­ni eräs mum­mo sin­nit­te­li aa­mui­sin rol­laat­to­ril­laan ylä­mä­keen. Mil­loin hän oli vas­ta mäen juu­rel­la, mil­loin jo mel­kein mäen hui­pul­la. Hän ete­ni hi­taas­ti, mut­ta hän ete­ni. Hän piti mi­nul­le aa­mui­sin tie­tä­mät­tään mi­ni­saar­nan sii­tä, mi­ten ih­mi­nen on us­ko­mat­to­man sin­ni­käs ja kes­tä­vä.

Suo­mi on täyn­nä sit­kei­tä ih­mi­siä, jot­ka sel­vi­ä­vät ih­meel­li­ses­ti elä­mäs­sään eteen­päin. Naa­pu­rus­tos­sa­ni asuu so­kea pap­pa, joka käy it­sek­seen jopa hiih­tä­mäs­sä. Vä­lil­lä hän por­hal­taa pö­pe­lik­köön, mut­ta on ai­na sel­vin­nyt ta­kai­sin ko­tiin­sa. Ys­tä­vä­ni sai lap­sen, jol­la oli syn­ty­es­sään rei­kä sy­dä­mes­sä. Nyt mo­nen mon­ta leik­kaus­ta ja vuot­ta myö­hem­min tuo lap­si on ter­veen kir­jois­sa ole­va in­no­kas kou­lu­lai­nen. Tut­tu nel­jän lap­sen ko­ti­äi­ti pyö­rit­tää per­heen huus­hol­lia ja opis­ke­lee toi­sel­la paik­ka­kun­nal­la.

Sa­maan ai­kaan ih­mi­sen elä­mä on suun­nat­to­man hau­ras. Opis­ke­lu­ai­ka­na­ni eräs ys­tä­vä­ni oli pit­kään ala­ku­loi­nen, jopa ma­sen­tu­nut, mut­ta hä­nel­lä oli laa­ja ys­tä­vien ver­kos­to, mie­le­tön päi­vit­täi­nen tuki. Näyt­ti sil­tä, et­tä hä­nel­lä al­koi men­nä pa­rem­min. Näin nau­run päi­vit­täin hä­nen kas­voil­laan. Näin, mi­ten hä­nen opis­ke­lun­sa al­koi­vat jäl­leen ede­tä. Näin, mi­ten hän löy­si vie­rel­leen ih­mi­sen, joka sai hä­net heh­ku­maan rak­kau­des­ta. Kun­nes erää­nä päi­vä­nä kuu­lim­me, et­tä hän oli hy­pän­nyt kuu­den­nes­ta ker­rok­ses­ta opis­ke­lu­a­sun­ton­sa ik­ku­nas­ta.

Oma anop­pi­ni sai­ras­ti rin­ta­syö­vän kol­me ker­taa. Hän sai­ras­tui ja pa­ra­ni, sai­ras­tui ja pa­ra­ni. Kol­man­nel­la ker­ral­la­kin hän edel­leen us­koi ja toi­voi, et­tä pa­ran­tui­si. Hän us­koi pa­ran­tu­van­sa vie­lä sil­loin­kin, kun hä­net siir­ret­tiin saat­to­hoi­toon. Me muut pi­dim­me hän­tä kä­des­tä, si­li­tim­me, hy­myi­lim­me, mut­ta si­säl­läm­me tie­sim­me, et­tä em­me saa pi­tää hän­tä luo­nam­me enää kau­aa. Hä­nen ul­ko­muo­ton­sa oli muut­tu­nut hau­raak­si. Joka paik­kaan le­vin­nyt syö­pä näyt­ti voi­man­sa.

Mitä enem­män it­sel­le­ni tu­lee ikää, sitä vä­hem­män vä­lil­lä ym­mär­rän ih­mi­sen elä­mää. Se tun­tuu yhä enem­män mys­tee­ril­tä. Joku näyt­tää hau­raal­ta ja hei­kol­ta, mut­ta sel­vi­ää ja aut­taa jopa mui­ta. Toi­nen taas näyt­tää vah­val­ta, mut­ta huu­taa­kin si­sim­mäs­sään apua.

Mi­ten osa­ta ol­la se lä­him­mäi­nen, joka ei li­sää jo taa­koit­tu­neen taak­kaa? Mi­ten huo­ma­ta, kuka kai­paa roh­kai­sua, ys­tä­väl­lis­tä kat­set­ta tai yli­pään­sä apua?

En­tä mi­ten osa­ta ol­la ar­mol­li­nen it­sel­leen? Elä­mäs­sä kaik­ki kiin­nos­ta­va ei voi re­a­li­soi­tua sa­maan ai­kaan. Jos käy töis­sä ja ko­to­na on pie­niä lap­sia, sa­maan ai­kaan ei tar­vit­se ve­nyä te­ke­mään väi­tös­kir­jaa ja re­mon­toi­maan su­vun mök­kiä. Niin toki saa teh­dä, jos ha­lu­aa. It­se­kin olen yrit­tä­nyt ve­nyä. Opis­ke­lin esi­mer­kik­si pari vuot­ta niin, et­tä kun olin saa­nut lap­set il­lal­la nuk­ku­maan, aloin sen jäl­keen kir­joit­taa yö­myö­hään ko­neel­la­ni opis­ke­lu­teh­tä­viä. Näy­tin eh­kä sin­nik­kääl­tä, mut­ta jat­ku­va uni­va­je teki mi­nus­ta pik­ku­hil­jaa hau­raan. On­nek­si elä­mäs­sä voi py­säh­tyä ja pyy­tää apua.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja sekä kau­pun­gin­val­tuus­ton jä­sen.

Lue lisää aiheesta

Päivän psalmi

Luetuimmat

Digilehti

Epaper cover

Digilehti

Epaper cover