"Mik­si mu­reh­dit mi­nun sie­lu­ni, ja mik­si olet mi­nus­sa niin le­vo­ton. Odo­ta Ju­ma­laa! Sil­lä vie­lä minä saan kiit­tää hän­tä, mi­nun kas­vo­je­ni apua, mi­nun Ju­ma­laa­ni." (Ps. 42.)

Mi­nul­le on ai­na mer­kin­nyt tä­män koh­dan ää­rel­lä se, et­tä elä­män le­vot­to­mi­na ai­koi­na, kun mi­kään omas­sa ole­muk­ses­sa ei ole koh­dal­laan – voin tä­män pe­rus­teel­la luot­taa sii­hen, et­tä olen kas­vok­kain Ju­ma­lan edes­sä. Hän kat­soo mi­nuun. Hän nä­kee ko­ko­nai­suu­den, jota en edes it­se pys­ty hah­mot­ta­maan. Si­säi­ses­sä tus­kas­sa on pak­ko hy­väk­syä odot­ta­mi­nen. Mut­ta kos­ka Ju­ma­la nä­kee ja luo­tan (hy­vin hei­kos­ti tuol­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa) Hä­neen, tu­lee ai­ka, jol­loin saan Hän­tä kiit­tää avus­ta.

"Kään­nä kas­vo­si mei­dän puo­leem­me ja an­na meil­le rau­ha." Siu­naus­ru­kous, jo­hon jo­kai­nen kris­til­li­nen ju­ma­lan­pal­ve­lus päät­tyy. Mi­ten mon­ta ker­taa mi­nä­kin olen sen Asik­ka­lan alt­ta­reil­ta saa­nut lau­sua.

Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa ei näh­dä Ju­ma­lan kas­vo­ja. Je­ru­sa­le­min temp­pe­lis­sä ei ole Ju­ma­las­ta ku­vaa, on vain kaik­kein py­hin, jos­sa hän il­mes­tyy. Ju­ma­lan kas­vo­ja ei voi kat­soa. Mut­ta mi­nun kas­vo­ni ovat hä­nel­le tu­tut ja nä­ky­vis­sä.

Kun ajat­te­len Van­haa tes­ta­ment­tia ju­ma­la­suh­teen ku­vauk­se­na, tu­lee mie­lee­ni ver­taus­ku­val­li­nen hen­gel­li­nen maa­laus, kuin tau­lu, mut­ta sa­noil­la piir­ret­ty. Tä­hän mie­li­ku­va­tau­luun on tai­ta­vas­ti ja tar­kas­ti maa­lat­tu mai­se­ma, reu­na-alu­eet ja mu­ka­na ole­vat ih­mi­set, mut­ta kes­kus­hen­ki­löä ei ole vie­lä ku­vat­tu. Kun hä­nen kas­vo­jaan ei ole näh­ty, hän­tä ei voi piir­tää. Hän on ar­voi­tus. Hän on kui­ten­kin koko ajan mu­ka­na vai­kut­ta­mas­sa ko­ko­nai­suu­teen. Tut­ki­ma­ton kol­miyh­tei­nen Ju­ma­la.

Uu­des­sa tes­ta­men­tis­sa on Ju­ma­lan kas­vot. Jee­sus. Me nä­em­me Ju­ma­lan kas­vot Hä­nes­sä. Muis­tiin­mer­kit­ty ta­pah­tu­ma­sar­ja hä­nen elä­mäs­tään, kuo­le­mas­taan ja ylös­nou­se­muk­ses­taan on luo­tet­ta­va kuva ja riit­tä­vä tie­to Ju­ma­lan kas­vois­ta. Hä­nen ole­muk­sen­sa on täyn­nä ar­moa ja to­tuut­ta. Ja mei­dän elä­mäm­me hä­nen kat­seen­sa al­la on ase­tet­tu ian­kaik­ki­seen ko­ko­nai­suu­teen.

Jee­sus on us­kon kes­kus. Nä­em­me hä­nes­sä riit­tä­väs­ti Ju­ma­las­ta. Kun tun­tee Jee­suk­sen, tun­tee Ju­ma­lan. Kyl­lä! Us­kon ian­kaik­ki­seen elä­mään, jo­hon syn­ti­nen ih­mi­nen on kut­sut­tu. Ja sii­tä saan kiit­tää vain " kas­vo­je­ni apua" , mi­nua kat­so­vaa Jee­sus­ta. Mi­nun kirk­ko­ni. Siel­lä mis­sä Jee­sus.

Kir­joit­ta­ja on Asik­ka­lan ro­vas­ti.