Pa­la­taan­pa ajas­sa vä­hän taak­se­päin. Olen ol­lut nuor­ten toi­min­nas­sa mu­ka­na pit­kään. Mi­nut kon­fir­moi­tiin Hol­lo­lan van­has­sa ki­vi­kir­kos­sa tun­nel­mal­li­sen mu­sii­kin tah­tiin vuon­na 2014.

Tuo­na syk­sy­nä aloi­tin­kin isos­kou­lu­tuk­sen So­vi­tuk­sen­kir­kon nuor­ten ti­las­sa. Olin ai­ka jän­nit­ty­nyt, kos­ka oli­han se jän­nä ti­lan­ne suh­teel­li­sen ujol­le 15-vuo­ti­aal­le nuo­rel­le. Sil­loin ajat­te­lin, et­ten iki­nä tule jää­mään sen pi­dem­mäk­si ai­kaa seu­ra­kun­nan toi­min­taan mu­kaan.

Sa­maan ai­kaan isos­toi­min­nan kans­sa al­koi myös nuor­te­nil­lois­sa käy­mi­nen. Oi­ke­as­taan me­nin nuor­te­nil­toi­hin aluk­si vain yk­sin, kos­ka ku­kaan ka­ve­ri­ni ei ol­lut kiin­nos­tu­nut nuor­ten toi­min­nas­ta. Ai­ka no­pe­as­ti huo­ma­sin, et­tä olin mu­ka­na kes­kus­te­luis­sa täy­sin en­nes­tään tun­te­mat­to­mien ih­mis­ten kans­sa. Näis­tä en­nes­tään tun­te­mat­to­mis­ta ih­mi­sis­tä on­kin tul­lut mi­nul­le rak­kai­ta ys­tä­viä, joi­den kans­sa edel­leen pi­dän yh­teyt­tä.

En ole var­mas­ti­kaan ai­noa, joka sa­noo nuor­te­nil­to­jen ole­van pie­ni hen­gäh­dys­tau­ko hek­ti­sen ar­jen kes­kel­lä ja sa­mal­la tur­va­paik­ka, jos­sa voi va­paas­ti ol­la oma it­sen­sä.

Nuor­te­nil­lois­sa ku­kaan ei jää yk­sin, vaan kai­kil­le on ole­mas­sa oma paik­kan­sa kes­kus­te­luis­sa, pe­leis­sä ja yh­tei­ses­sä toi­min­nas­sa. Usein ei voi vält­tyä rai­lak­kaal­ta nau­rul­ta ja iloi­sil­ta il­meil­tä.

Kos­ka on nau­rua, täy­tyy mu­kaan mah­tua myös it­kua ja su­rua. Juu­ri täl­lai­si­na het­ki­nä tun­tee ole­van­sa ar­vos­tet­tu, kun ih­mi­set ha­laa­vat läm­pi­mäs­ti ja ovat ver­tais­tu­ke­na toi­nen toi­sil­leen. Meil­lä on nuo­ri­so­työs­sä ih­mi­siä, jot­ka te­ke­vät töi­tä nuor­ten kans­sa suu­rel­la sy­dä­mel­lä.

Mikä oli­si­kaan pa­rem­pi nuo­ri­so­työn hui­pen­nus syk­syl­lä kuin jou­lu­lei­ri. Ko­koon­nu­taan yh­teen: syö­dään jou­lu­ruo­kaa, kuun­nel­laan jou­lu­lau­lu­ja ja fii­lis­tel­lään tu­le­vaa jou­lua sekä an­ne­taan ja saa­daan lah­jo­ja. It­sel­le jou­lu­lei­ri on ai­na­kin ol­lut jo­ka­vuo­ti­nen ko­ho­koh­ta ja niin var­mas­ti mo­nel­le muul­le­kin. Olem­me kaik­ki kool­la yh­des­sä kuin yk­si iso erot­ta­ma­ton per­he.

Muu­tin Jy­väs­ky­lään vuo­si sit­ten opis­to­jen pe­räs­sä, mut­ta So­vi­tuk­sen­kirk­ko ei iki­nä ka­toa mi­nus­ta, vaan kai­paan sin­ne ai­na uu­des­taan ja uu­des­taan koko sy­dä­me­ni poh­jas­ta. Sin­ne men­nes­sä tun­tuu ai­na sil­tä, kuin me­ni­si ko­tiin, jos­sa läm­pö, rak­kaus ja kai­puu toi­ses­ta ym­pä­röi­vät. Voin vih­doin­kin sa­noa, et­tä olen tul­lut ko­tiin.

Kir­joit­ta­ja on opis­ke­li­ja ja seu­ra­kun­ta­nuo­ri.