JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Sirkku Pelkonen sanoo, että ihminen kaipaa läsnäoloa niin kirkossa kuin päiväkodissa. Hänen mielestään hyvä kohtaaminen voi syntyä kuitenkin myös satunnaisesta juttelusta, vaikkapa vastaantulijan kanssa koiralenkillä. Kuva: Markku Lehtinen

Sirkku Pelkonen sanoo, että ihminen kaipaa läsnäoloa niin kirkossa kuin päiväkodissa. Hänen mielestään hyvä kohtaaminen voi syntyä kuitenkin myös satunnaisesta juttelusta, vaikkapa vastaantulijan kanssa koiralenkillä. Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen

Vaih­tai­sitko alaa viisi­kymp­pi­senä? ”Haaveet pitää toteuttaa nyt”, sanoo papiksi opiskeleva lahtelainen lasten­tar­ha­no­pet­taja Sirkku Pelkonen

Sirk­ku Pel­ko­nen sa­noo, et­tä suu­ri elä­män­muu­tos vä­lil­lä "pe­lot­taa hir­vees­ti". Hän kui­ten­kin ko­kee, et­tä epä­mu­ka­vuu­sa­lu­een kaut­ta pää­see mu­ka­vuu­sa­lu­eel­le.

19.10.2021
Kaisa Hako

Hän muis­taa het­ken, jol­loin sa­noi sen en­si ker­taa ää­neen.

Se ta­pah­tui kym­me­nen vuot­ta sit­ten erää­nä ke­säi­se­nä het­ke­nä lap­suu­de­nys­tä­vän seu­ras­sa. Ys­tä­vyk­set oli­vat pu­hu­neet kai­kis­ta asi­ois­ta maan ja tai­vaan vä­lil­lä, ja sit­ten Sirk­ku Pel­ko­nen lip­saut­ti ikään kuin va­hin­gos­sa:

– Ha­lu­ai­sin ol­la pap­pi.

Hän oli tuol­loin ne­lis­sä­kym­me­nis­sä ja va­kaas­ti las­ten­tar­ha­no­pet­ta­jan työs­sä. Sii­hen am­mat­tiin hän oli nuo­re­na val­mis­tu­nut, ja sitä hän oli an­tau­muk­sel­la teh­nyt. Sil­ti aja­tus pa­pin työs­tä jo­ten­kin ku­tit­te­li miel­tä.

– Se on kul­ke­nut mu­ka­na mel­kein koko ikä­ni. Olen lap­ses­ta as­ti kan­ta­nut us­koa sy­dä­mes­sä­ni, mut­ta en voi­nut sil­ti ku­vi­tel­la, et­tä mi­nus­ta jos­kus to­del­la tu­li­si pap­pi, hän sa­noo.

Pel­ko­nen on is­tah­ta­nut isoon no­ja­tuo­liin lah­te­lai­sen oma­ko­ti­ta­lon olo­huo­nees­sa. Koi­rat Ar­mi ja Mart­ha pyö­ri­vät kiin­nos­tu­nei­na ym­pä­ril­lä, kun­nes aset­tu­vat aloil­leen. Rus­ka­vä­rit lois­ta­vat ik­ku­nois­ta si­sään.

On syk­syi­nen ar­ki­päi­vä, mut­ta nyt Pel­kos­ta ei näh­dä Sal­pa­kan­kaan päi­vä­ko­dis­sa pu­ke­mas­sa lap­sil­le ku­ra­hou­su­ja. Meil­lä on kak­si tun­tia ai­kaa ju­tel­la, en­nen kuin hä­nen on kii­reh­dit­tä­vä tie­to­ko­neen ää­reen la­ti­nan kie­len verk­ko­lu­en­nol­le. Klas­si­set kie­let la­ti­na, kreik­ka ja hep­rea ovat osa te­o­lo­gi­an mais­te­ri­o­pin­to­ja, jot­ka Pel­ko­nen aloit­ti tänä syk­sy­nä Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa.

Omat si­säi­set vas­ta­väit­teet ovat usein omi­aan nu­jer­ta­maan haa­vei­ta. Väit­teet oli­vat tut­tu­ja Pel­ko­sel­le­kin. ”Ei se on­nis­tu. Ei sii­tä tuu mi­tään. Olet lii­an van­ha”, si­säi­nen ää­ni ju­pi­si.

Kun Pel­ko­nen roh­kais­tui pu­hu­maan haa­vees­taan per­heel­leen ja ys­tä­vil­leen, re­ak­ti­ot oli­vat toi­sen­lai­sia, roh­kai­se­via: ”Se on just sun jut­tu!”

– Kun asi­an sa­noo ää­neen, sii­tä al­kaa tul­la tot­ta, Pel­ko­nen to­te­aa.

Vaik­ka pap­peus-sana lau­sut­tiin il­moil­le jo kym­me­nen vuot­ta sit­ten, muu­tos muhi vie­lä pit­kään pin­nan al­la. Pel­ko­nen, joka tun­nus­tau­tuu tur­val­li­suus­ha­kui­sek­si ih­mi­sek­si ja ta­sai­sen ar­jen ra­kas­ta­jak­si, sy­ven­tyi edel­leen päi­vä­ko­ti­työ­hön sekä kol­men po­jan äi­tiy­teen.

Seu­ra­kun­ta ei vie­lä kym­me­nen vuot­ta sit­ten ol­lut eri­tyi­sen suu­res­sa roo­lis­sa hä­nen elä­mäs­sään. Us­ko oli enem­män­kin yk­si­tyis­luon­tois­ta. Pel­ko­nen kui­ten­kin lau­loi Lah­den Gos­pel­kuo­ros­sa ja sa­noo, et­tä kuo­rol­la ja sen joh­ta­jal­la Mar­jaa­na Tu­ru­sel­la on ol­lut oma tär­keä osuu­ten­sa sii­nä, et­tä us­kal­lus muu­tok­seen al­koi kas­vaa. Mar­jaa­nan oh­jauk­ses­sa sai roh­keut­ta esiin­tyä, kas­vaa ja ku­kois­taa.

– Gos­pel­kuo­ron kaut­ta saan il­mais­ta iloa ja lau­laa sii­tä, mi­hin us­kon.

Vä­hi­tel­len Pel­ko­nen al­koi ha­keu­tua yhä use­am­min myös sun­nun­tai­mes­suun. Ei ol­lak­seen kun­non kris­tit­ty, vaan sik­si, et­tä mes­su tun­tui tar­jo­a­van ra­vin­toa sie­lul­le.

– Tyk­kään mes­sus­ta. Koen, et­tä sen tois­tu­va kaa­va rau­hoit­taa ja an­taa voi­mia viik­koo­ni. Ei ole syy­tä ol­la me­ne­mät­tä, hän sa­noo.

Mes­sun yh­tey­des­sä ta­pah­tui myös se, min­kä Pel­ko­nen soi­si ta­pah­tu­van seu­ra­kun­ta­lai­sil­le use­am­min­kin. Hän­tä pyy­det­tiin mu­kaan muu­hun­kin toi­min­taan, ku­ten raa­mat­tu­pii­riin, ai­kuis­rip­pi­kou­lu­työ­hön ja teks­tin­lu­ki­jak­si mes­suun. Ko­ro­na-ai­ka­na hän aut­toi myös mes­su­jen strii­maa­mi­ses­sa.

– Se, et­tä pyy­de­tään mu­kaan, on kuul­luk­si ja näh­dyk­si tu­le­mis­ta, hän sa­noo.

Pel­ko­nen muis­te­lee Joo­nas Nord­ma­nin luo­maa Pu­tous-hah­moa joka hoki: ”Kato mua, kato mua, kato mua!”

Hah­mo oli si­kä­li osu­va, et­tä jo­kai­nen ha­lu­aa tul­la näh­dyk­si ja kuul­luk­si. Se on ih­mi­syy­den sy­vim­piä tar­pei­ta, ja se il­me­nee niin kir­kos­sa kuin päi­vä­ko­dis­sa­kin.

Pel­ko­nen muis­te­lee, et­tä pa­ri­kymp­pi­se­nä vas­ta­val­mis­tu­nee­na las­ten­tar­ha­no­pet­ta­ja­na näi­tä tar­pei­ta ei eh­kä vie­lä niin tie­toi­ses­ti miet­ti­nyt. Ei ol­lut vie­lä omaa ta­paa teh­dä työ­tä.

– Sitä kat­soi mal­lia van­hem­mil­ta kol­le­goil­ta, vaik­kei mal­li ai­na oli­si ol­lut niin toi­mi­va, hän sa­noo.

Vuo­sien myö­tä hän op­pi te­ke­mään työ­tä omal­la ta­val­laan, si­ten kuin sy­dä­mes­sä tun­tui oi­ke­al­ta. Sii­hen kuu­lui pal­jon sy­lis­sä pi­tä­mis­tä ja läs­nä ole­mis­ta.

– Lap­set kai­paa­vat en­nen kaik­kea ai­kuis­ta, jon­ka sy­liin saa tul­la, hän sa­noo.

Vas­ta­lah­jak­si voi saa­da rie­muk­kai­ta to­kai­su­ja ja oi­val­luk­sia.

”Sä oot tol­la­nen tyt­tö­mum­mo”, sa­noi muu­an kol­me­vuo­ti­as ker­ran Pel­ko­sel­le. Ni­mi­tys nau­rat­ti, mut­ta sii­nä tun­tui ole­van to­tuu­den sie­men. Toi­saal­ta hä­nel­lä oli ta­ka­naan jo niin pit­kä työ­u­ra, et­tä päi­vä­ko­ti­las­ten van­hem­mat al­koi­vat ol­la sa­ma­ni­käi­siä kuin omat po­jat. Oli kart­tu­nut pal­jon elä­män­ko­ke­mus­ta, jota ja­kaa.

Toi­saal­ta tyt­tö­mum­mol­ta löy­tyi kui­ten­kin lo­pul­ta kant­tia heit­täy­tyä uu­del­leen vas­ta-al­ka­jak­si yh­des­sä pa­ri­kymp­pis­ten opis­ke­lu­ka­ve­rei­den kans­sa.

– Mi­nun piti elää 53-vuo­ti­aak­si, et­tä olin val­mis tä­hän vai­hee­seen, Pel­ko­nen sa­noo.

”Opinnot ovat avanneet minulle kristinuskon pitkää jatkumoa ja avartaneet maailmankuvaani. Päivähoidossa käytetään termiä ’kasvatuskumppanuus’. Samanlaisen rinnallakulkijan työotteen haluaisin säilyttää pappinakin”, sanoo teologiaa opiskeleva Sirkku Pelkonen. Kuva: Markku Lehtinen

”Opinnot ovat avanneet minulle kristinuskon pitkää jatkumoa ja avartaneet maailmankuvaani. Päivähoidossa käytetään termiä ’kasvatuskumppanuus’. Samanlaisen rinnallakulkijan työotteen haluaisin säilyttää pappinakin”, sanoo teologiaa opiskeleva Sirkku Pelkonen. Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen

Kun aja­tus te­o­lo­gi­an opis­ke­lus­ta tuli yhä to­del­li­sem­mak­si, Pel­ko­nen ajat­te­li suo­rit­ta­van­sa opin­to­ja ”niin kuin kaik­ki muut­kin”, avoi­mes­sa yli­o­pis­tos­sa työn ohes­sa. Mut­ta kun hän il­tai­sin töis­tä vä­sy­nee­nä ava­si kir­jan tai läp­pä­rin, hän lä­hin­nä tor­kah­te­li.

– Mi­nun piti hy­väk­syä, et­tä en ole mul­ti­tas­kaa­ja, hän sa­noo.

Niin­pä hän jäi vuo­si sit­ten opin­to­va­paal­le ja opis­ke­li vuo­den ver­ran avoi­mes­sa yli­o­pis­tos­sa en­nen kuin tuli hy­väk­sy­tyk­si te­o­lo­gi­seen tie­de­kun­taan. Ai­em­mat kor­ke­a­kou­luo­pin­not ja työ­ko­ke­mus täy­den­si­vät pot­tia niin, et­tä paik­ka mais­te­ri­o­pin­nois­sa hel­ti­si.

Opin­to­va­paa päät­tyy mar­ras­kuus­sa, mut­ta Pel­ko­nen on jo päät­tä­nyt, et­tei enää pa­laa päi­vä­ko­tiin.

Täs­tä kuul­les­saan esi­mies sa­noi hä­nel­le lii­kut­ta­van kau­niis­ti: ”Sirk­ku, olet jät­tä­nyt kau­niin jäl­jen päi­vä­hoi­toon.”

Vie­lä on ar­voi­tus, mi­ten toi­meen­tu­lo jär­jes­tyy sen jäl­keen, kun ai­kui­so­pin­to­tu­ki lop­puu.

– Kun mi­nua on tä­hän as­ti kan­net­tu, niin kan­ne­taan täs­tä eteen­päin­kin, Pel­ko­nen sa­noo luot­ta­vai­se­na.

Ir­rot­tau­tu­mi­nen ai­em­mas­ta uras­ta on ol­lut iso hen­ki­nen pai­ni, mut­ta kun pää­tös oli teh­ty, kaik­ki hel­pot­tui. Aja­tuk­set va­pau­tui­vat ai­van uu­sil­le rei­teil­le. It­se­luot­ta­muk­sel­le teki hy­vää huo­ma­ta, et­tä ai­kui­se­na­kin pys­tyy op­pi­maan uut­ta.

– Vai­kein­ta on pää­tök­sen te­ke­mi­nen. Sen jäl­keen on enää toi­mit­ta­va pää­tök­sen mu­kaan. En täl­lä het­kel­lä niin­kään ajat­te­le pää­mää­rää, vaan mat­kaa. Up­pou­dun ja nau­tin.

Pel­ko­nen sa­noo, et­tä jäl­ki­kä­teen kat­sel­len elä­män kaik­ki kään­teet tun­tu­vat kul­jet­ta­neen hän­tä ny­kyi­seen suun­taan. Lap­suu­den ja nuo­ruu­den py­hä­kou­lut, ri­pa­rit ja isos­ko­ke­muk­set muo­dos­ti­vat sil­le poh­jan.

– Ju­ma­lan va­los­sa py­sy­mi­nen on ol­lut mi­nul­le il­maa, jota hen­gi­tän, hän ku­vai­lee, ja tar­ken­taa:

– Mi­nul­le Ju­ma­la on au­rin­ko, joka an­taa va­loa ja läm­pöä. Kun olen hän­tä lä­hel­lä ja valo osuu, alan it­se­kin hei­jas­taa sitä. Ei niin, et­tä it­se oli­sin sen va­lon läh­de.

Jos taas ko­et­taa toi­mia niin kuin valo ja vii­saus oli­si­vat vain omis­ta voi­ma­va­rois­ta läh­töi­sin, tu­lee­kin on­gel­mia. Tai it­se asi­as­sa: mis­tään ei tule mi­tään, ku­ten Pel­ko­nen asi­an il­mai­see. Tä­män hän on kan­ta­pään kaut­ta ko­ke­nut, sil­lä erääs­sä vai­hees­sa hä­nel­lä oli tar­ve täyt­tää ka­len­te­ri hy­vil­lä te­oil­la sen li­säk­si, et­tä päi­vä­työ oli kii­reis­tä ja uu­vut­ta­vaa.

Va­paa­eh­tois­työ pal­kit­si. Mui­den aut­ta­mi­ses­ta tuli hyvä mie­li. Kos­ka omat lap­set oli­vat jo iso­ja, Pel­ko­nen ajat­te­li, et­tä mik­si­pä hän ei läh­ti­si tu­ki­hen­ki­lök­si Di­lan Sä­rö­per­heil­le. Ja va­paa­eh­toi­seen van­hus­työ­hön pit­kä­ai­kai­so­sas­tol­le. Ja vam­mai­syk­sik­köön.

– Olin hir­ve­än in­no­kas. Mi­nul­la oli ihan lii­kaa aloit­tei­ta. Aut­ta­mi­ses­ta tuli niin maa­il­mo­ja sy­lei­le­vä olo, hän ku­vai­lee.

Lo­pul­ta aut­ta­ja it­se oli kuin tyh­jä pus­si. Ei ol­lut enää mi­tään an­net­ta­vaa. Pel­ko­sen mie­les­sä on yhä kirk­kaa­na se het­ki, kun oli otet­ta­va kän­nyk­kä kau­nii­seen kä­teen ja ryh­dyt­tä­vä lä­het­tä­mään vies­te­jä: en voi jat­kaa enää. Aut­ta­jan oli opit­ta­va vaa­li­maan omia si­säi­siä voi­ma­va­ro­jaan.

– Kä­vin sie­lun­hoi­dol­li­sen kes­kus­te­lun erään vii­saan, iäk­kään seu­ra­kun­ta­lai­sen kans­sa. Hän sa­noi iha­nan isäl­li­ses­ti, et­tä mie­ti tär­keys­jär­jes­tys­tä. Tär­keim­mik­si nou­si­vat oma per­he ja iäk­käät van­hem­mat sekä luot­ta­mus­teh­tä­vä kirk­ko­val­tuu­tet­tu­na, kos­ka mi­nut on sii­hen vaa­leil­la va­lit­tu, Pel­ko­nen ker­too.

– Vas­ta kun vauh­ti py­säh­tyy, nä­kee kai­ken rim­pui­lun ja sän­täi­lyn pai­kas­ta toi­seen.

Nyt Pel­ko­nen ajat­te­lee, et­tä hy­vää voi teh­dä suo­rit­ta­mat­ta­kin. Ti­lan­teet voi­vat tul­la eteen luon­te­vas­ti ar­jes­sa.

– Hyvä koh­taa­mi­nen voi syn­tyä vaik­ka­pa sa­tun­nai­ses­ta jut­te­lus­ta vas­taan­tu­li­jan kans­sa koi­ra­len­kil­lä.

Kun Pel­ko­nen ai­ka­naan vi­hi­tään pa­pik­si, hän on vas­ta-al­ka­ja – ja kui­ten­kaan ei. Elä­män­ko­ke­mus ja työ­e­lä­mä­tai­dot ei­vät ka­toa mi­hin­kään. Eri­tyi­ses­ti vuo­ro­vai­ku­tus­tai­dot ovat mit­taa­mat­to­man tär­kei­tä uu­des­sa­kin työs­sä. Pel­ko­nen voi­si hy­vin­kin näh­dä it­sen­sä vaik­ka­pa kas­va­tus­työn pap­pi­na tai di­a­ko­ni­a­työs­sä van­hus­ten pa­ris­sa.

Nä­ke­mi­sen ja sy­liin ot­ta­mi­sen kyky pä­tee seu­ra­kun­nas­sa­kin.

– Se voi­si il­me­tä niin­kin, et­tä oli­si ai­kaa jää­dä jut­te­le­maan, Pel­ko­nen sa­noo.

Hän to­te­aa, et­tei ih­mi­nen ai­na ha­keu­du seu­ra­kun­taan sil­loin, kun on hätä. Sik­si kai­ken­lai­set epä­muo­dol­li­set­kin koh­taa­mi­set ovat kai­vat­tu­ja. Pel­kos­ta ihas­tut­taa aja­tus sii­tä, mi­ten seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jät usein ha­ra­voin­nin lo­mas­sa jut­te­le­vat omais­ten kans­sa hau­taus­maal­la.

Kun opis­ke­lee vii­si­kymp­pi­se­nä uu­teen am­mat­tiin, on myös ka­ris­sut ar­kuus, jota pa­ri­kymp­pi­nen eh­kä ko­ki­si. Oma nä­ke­mys on jo elä­män var­rel­la hi­ou­tu­nut.

– Mi­nul­la on li­be­raa­li ja su­vait­se­vai­nen maa­il­man­ku­va, sa­noo Pel­ko­nen.

Hän ko­et­taa pi­tää kirk­kaa­na mie­les­sä Jee­suk­sen rak­kau­den käs­kyn, joka me­nee ohi kai­ken muun.

– Oli­si­ko Jee­sus sa­no­nut ho­moil­le, et­tä men­kää en­sin ehey­ty­mään ja tul­kaa vas­ta sit­ten? Oli­si­ko hän lait­ta­nut kir­kon ovet luk­koon? Ih­mi­set ha­lu­a­vat ko­vas­ti muut­taa toi­si­aan ja ko­kea pa­rem­muut­ta, mut­ta Mic­ha­el Jack­so­nin lau­lua lai­na­ten voi­si sa­noa: "I´m star­ting with the man in the mir­ror."

Ajat­te­lun ava­ruut­ta edis­tää se­kin, et­tä Pel­kos­ten koti on eku­mee­ni­nen. Mark­ku-puo­li­so on or­to­dok­si.

– Meil­lä ei kiis­tel­lä opeis­ta. Mar­kun mu­ka­na pää­sen or­to­dok­si­seen mes­suun, joka an­taa elä­myk­siä kai­kil­le ais­teil­le. Pää­si­äi­syön mes­sus­sa kier­re­tään kirk­koa, ja pap­pi huu­taa: ”Kris­tus on ylös­nous­sut!” Seu­raa­va­na aa­mu­na lu­te­ri­lai­ses­sa mes­sus­sa iloi­taan va­ro­vai­sem­min, Pel­ko­nen sa­noo ja nau­raa.

Pelkosten koti on ekumeeninen. Kotona on myös ortodoksinen kotialttari. Takan päällä olevan Kristus-veistoksen on tehnyt  kuvanveistäjä Toivo Pelkonen, joka on Sirkku Pelkosen miehen isä. Kuva: Markku Lehtinen

Pelkosten koti on ekumeeninen. Kotona on myös ortodoksinen kotialttari. Takan päällä olevan Kristus-veistoksen on tehnyt kuvanveistäjä Toivo Pelkonen, joka on Sirkku Pelkosen miehen isä. Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen

Roh­keus ei tar­koi­ta sitä, et­tä ei pel­kää. Pel­ko­nen sa­noo suo­raan, et­tä kyl­lä suu­ri elä­män­muu­tos vä­lil­lä "pe­lot­taa hir­vees­ti".

– Sil­ti teen sen, kos­ka koen, et­tä tämä on se jut­tu.

Epä­mu­ka­vuu­sa­lu­eel­le me­ne­mi­nen tun­tuu – no, epä­mu­ka­val­ta. Mut­ta vain sen kaut­ta pää­see mu­ka­vuu­sa­lu­eel­le.

Päi­vä­ko­ti­maa­il­mas­ta Pel­ko­nen toi­voo voi­van­sa säi­lyt­tää py­sy­väs­ti erään tär­ke­än asi­an: lap­sen ute­li­ai­suu­den ja het­keen tart­tu­mi­sen ky­vyn.

– Me ai­kui­set olem­me sit­ku-ih­mi­siä. Odo­tam­me haa­vei­nem­me ke­sää, vii­kon­lop­pua tai eläk­keel­le jää­mis­tä. Oli­pa ky­sees­sä iso tai pie­ni haa­ve, kan­nus­tan to­teut­ta­maan sen nyt.

4 asi­aa, joi­ta et tien­nyt Sir­kus­ta

Sirk­ku Pel­ko­nen syn­tyi vuon­na 1968 Pie­tar­saa­res­sa, mut­ta vart­tui Lah­des­sa. Hän opis­ke­li las­ten­tar­ha­no­pet­ta­jak­si Sa­von­lin­nas­sa ja asui siel­lä kaik­ki­aan 15 vuot­ta en­nen kuin muut­ti per­hei­neen ta­kai­sin Lah­teen vuon­na 2005. Per­hee­seen kuu­lu­vat Mark­ku-puo­li­so sekä 28-, 25- ja 19-vuo­ti­aat po­jat.

Pel­ko­nen lau­laa Lah­den Gos­pel­kuo­ros­sa ja toi­mii kirk­ko­väär­ti­nä eli maal­lik­ko­a­vus­ta­ja­na Sal­paus­se­län seu­ra­kun­nas­sa. Hän on myös en­sim­mäis­tä kaut­taan kirk­ko­val­tuu­tet­tu­na Tul­kaa kaik­ki -ryh­män jä­se­ne­nä. Pel­ko­nen opis­ke­lee par­hail­laan te­o­lo­gi­aa Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä tätä:

1 ”Aa­mu­virk­ku-Sirk­ku” he­rää ai­na il­man he­rä­tys­kel­loa vii­den ja kuu­den vä­lil­lä ja naut­tii aa­mu­jen hil­jai­suu­des­ta mui­den vie­lä nuk­ku­es­sa.

2 Pel­kos­ten per­hees­sä on ai­na ol­lut koi­ria. Enim­mil­lään nii­tä on ol­lut nel­jä, par­hail­laan nii­tä on kak­si: kah­dek­san­vuo­ti­as ir­lan­nin­set­te­ri Ar­mi ja vii­si­kui­nen ai­re­da­len­ter­rie­ri Mart­ha.

3 Sirk­ku Pel­ko­nen la­taa ak­ku­jaan met­säs­sä koi­rien kans­sa. Useim­mi­ten hän suun­taa met­sä­ret­kil­lään Ta­pa­ni­lan maas­toi­hin.

4 Per­hee­näi­din suun­ta­vais­to pet­tää her­käs­ti, ja hän ek­syy vä­lil­lä na­vi­gaat­to­ris­ta huo­li­mat­ta. Hel­sin­gin-reis­suil­la Pel­ko­sen on jos­kus täy­ty­nyt ot­taa tak­si, kun hän on huo­man­nut kä­vel­leen­sä pit­kän mat­kaa vää­rään suun­taan.

Lue lisää aiheesta