JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Mari Parkkinen on toiminut Mikkelin hiippakunnan piispana nyt kaksi vuotta. Elokuussa Parkkinen piipahti Lahdessa Medialähetys Sanansaattajien kesäjuhlassa. Kuva: Jani Mahkonen.

Mari Parkkinen on toiminut Mikkelin hiippakunnan piispana nyt kaksi vuotta. Elokuussa Parkkinen piipahti Lahdessa Medialähetys Sanansaattajien kesäjuhlassa. Kuva: Jani Mahkonen.

Jani Mahkonen

Seinät leveällä, katto korkealla ja armoa mahtuu - piispa Mari Parkkinen lähti aikoinaan opis­ke­le­maan teologiaa valtavalla innolla. Hengellinen koti löytyi tutusta lute­ri­lai­suu­desta.

15.9.2025
Jaana Kosunen

”Nyt minä me­nen ja ajat­te­len”, saat­taa Mari Park­ki­nen to­kais­ta avi­o­mie­hel­leen kes­ken vii­kon­lo­pun kah­vit­te­lu­het­ken. Sil­loin siip­pa tie­tää sa­man tien, jo vuo­sien ko­ke­muk­ses­ta, mitä seu­raa­vak­si ta­pah­tuu: puo­li­so pois­tuu tyy­nes­ti pai­kal­ta ja siir­tyy is­tus­ke­le­maan si­vum­mal­le. Kiin­nit­tää kat­seen tai­vaan­ran­taan ja up­po­aa aja­tuk­siin­sa. Park­ki­ses­ta pie­net asi­at ovat ihan yh­tä kiin­nos­ta­via kuin maa­il­man suu­ret­kin ky­sy­myk­set. Elä­mä maa­pal­lol­la kieh­too sa­mal­la lail­la kuin se­kin, mi­ten muu­ra­hai­nen voi tie­tää reit­tin­sä ja osa­ta kul­kea juu­ri sin­ne, min­ne oli tar­koi­tus­kin men­nä.

Sa­no­taan­han lau­lus­sa­kin, et­tä maa­il­mas­sa mon­ta on ih­meel­lis­tä asi­aa, ja Park­ki­ses­ta se on suo­ras­taan sy­käh­dyt­tä­vää.

– Yh­den ker­ran aloi­tin aa­mu­pa­la­pöy­däs­sä pu­hu­maan mie­hel­le­ni maa­il­man alus­ta ja kai­ken luo­mi­ses­ta. Pu­hua pul­pu­tin ja mies sii­hen sit­ten huo­kai­si, et­tä jos en ihan heti aa­mul­la aloit­tai­si, kun hän ei ole vie­lä edes kun­nol­la eh­ti­nyt he­rä­tä, muis­te­lee Park­ki­nen nau­ra­en.

Haas­tat­te­lu­päi­vä­nä Park­ki­nen on he­rän­nyt ke­sä­mök­kin­sä rau­has­ta Mik­ke­lis­tä. On hä­nel­lä asun­to kau­pun­gin kes­kus­tas­sa­kin, mut­ta ai­na vä­lil­lä mie­li kai­paa ke­sä­mö­kin hil­jai­suut­ta ja rau­haa. Aa­mu­kah­vi­seu­ra­na ovat tänä aa­mu­na ol­leet puo­li­son si­jaan lä­hei­sen jär­ven lin­nut; kuik­ka on rä­pi­köi­nyt ran­ta­ve­des­sä ja kur­ki­par­vi huu­ta­nut val­mis­tau­tu­es­saan syk­syn muut­to­puu­hiin. Piis­pan töi­den vuok­si Park­ki­sen pa­ris­kun­ta asuu ny­ky­ään kah­ta ko­tia, ja Mik­ke­lin pääs­sä ke­sä­mök­ki on ol­lut hek­tis­ten työ­päi­vien jäl­keen suo­ra­nai­nen tur­va­sa­ta­ma.

 – Mö­kil­lä kau­niin luon­non kes­kel­lä tun­nen ole­va­ni hy­vin on­nel­li­nen, hän sum­maa.

Mari Park­ki­nen aloit­ti Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pa­na tar­kal­leen kak­si vuot­ta sit­ten. Tuol­loin hän en­si­töik­seen il­moit­ti ha­lu­a­van­sa tu­tus­tua hiip­pa­kun­tan­sa kaik­kiin seu­ra­kun­tiin. Tänä syk­sy­nä piis­pan epä­vi­ral­li­nen vie­rai­lu­kier­ros on vii­mein pa­ke­tis­sa, kun kaik­ki 36 seu­ra­kun­taa on kier­ret­ty. Park­ki­nen iloit­see kai­kis­ta koh­taa­mi­sis­ta ja sa­noo ole­van­sa var­sin otet­tu seu­ra­kun­nis­sa saa­mas­taan läm­pi­mäs­tä vas­taa­no­tos­ta.

– Olen ko­ke­nut ole­va­ni piis­pan työn yti­mes­sä ta­va­tes­sa­ni seu­ra­kun­ta­lai­sia, luot­ta­mus­hen­ki­löi­tä ja seu­ra­kun­nan työn­te­ki­jöi­tä. Eri­tyi­sen lii­kut­ta­va­na koen sen, et­tä seu­ra­kun­nis­sa ru­koil­laan piis­pan puo­les­ta. Se tun­tuu ää­rim­mäi­sen hy­väl­le, hän kiit­te­lee. 

Kun Park­kis­ta pyy­tää pa­laa­maan muis­tois­saan kah­den vuo­den ta­kai­siin het­kiin – siis ti­lan­tee­seen, jol­loin sel­vi­si, et­tä hä­net on va­lit­tu yh­teen kir­kon mer­kit­tä­vim­mis­tä vi­rois­ta – hil­je­nee hän het­kek­si. Hän poh­tii, muis­te­lee hil­jaa – ja her­kis­tyy sit­ten. Muis­tot ve­tä­vät edel­leen hil­jai­sek­si ja nöy­räk­si.

– Kun myö­hem­min kat­soin te­le­vi­si­os­ta piis­pak­si vih­ki­mis­mes­sua, näin sil­mis­sä­ni pait­si häm­men­nys­tä, myös pel­koa. Eh­kä ta­ju­sin sii­nä het­kes­sä, mi­ten mer­kit­tä­vään vir­kaan olen as­tu­mas­sa. Muis­tan kyl­lä, et­tä tun­sin ti­lan­tees­sa pal­jon iloa, mut­ta myös hai­keut­ta, sil­lä olin viih­ty­nyt teh­tä­väs­sä­ni Imat­ran kirk­ko­her­ra­na ja naut­ti­nut työs­tä­ni seu­ra­kun­ta­lais­ten pa­ris­sa.

Läm­min muis­to al­kaa lo­pul­ta myös nau­rat­taa. Park­ki­nen ker­too, mi­ten hie­no­tun­tei­ses­ti hän­tä ru­vet­tiin pik­ku­hil­jaa ”läm­mit­te­le­mään” piis­pan mah­dol­lis­ta teh­tä­vää var­ten. It­se hän ei ol­lut tul­lut edes aja­tel­leek­si, et­tä oli­si käy­tet­tä­vis­sä ky­sei­seen teh­tä­vään, ei en­nen kuin hän­tä sii­hen ta­sai­sin vä­li­a­join ryh­dyt­tiin ky­sy­mään. ”Oi­sit­kos sie val­mis käy­tet­tä­väk­si piis­pan teh­tä­vään?” oli ky­sy­mys, joka hy­myi­lyt­tää Park­kis­ta edel­leen.

– Olin häm­men­ty­nyt ja muis­tan vas­tan­nee­ni vain, et­tä kes­ki­tyn omaan työ­hö­ni, en­kä mie­ti nyt muu­ta. Sel­lai­nen olen ai­na ol­lut, et­tä kes­ki­tyn sen het­ki­seen teh­tä­vää­ni täy­sil­lä, tuol­loin väi­tös­kir­jaan­sa työs­tä­nyt Park­ki­nen muis­taa.

Kun sit­ten sil­loi­nen piis­pa Sep­po Häk­ki­nen il­moit­ti jää­vän­sä eläk­keel­le, ky­se­lyt Park­ki­sen suun­taan li­sään­tyi­vät. Ti­lan­net­ta piti ru­ve­ta pun­ta­roi­maan jo ihan to­sis­saan.

– Vaik­ka piis­pan teh­tä­väs­sä on pal­jon hy­vää ja mie­len­kiin­tois­ta, tie­dos­tin sen, et­tä se on jul­ki­nen teh­tä­vä ja ajoit­tain ras­kas ja vä­syt­tä­vä. Ym­mär­sin myös, et­tä va­lin­ta­ni vai­kut­tai­si mer­kit­tä­väs­ti oman elä­mä­ni li­säk­si myös per­hee­see­ni. Poh­din jopa sitä, mi­ten eh­ti­sin enää leik­kiä las­ten­las­te­ni kans­sa. Pää­tös suos­tua eh­dol­le piis­pan teh­tä­vään ei siis ol­lut mi­ten­kään yk­sin­ker­tai­nen, Park­ki­nen muis­taa.

Nyt kun piis­pan työ­ko­ke­mus­ta on ta­ka­na pari vuot­ta, on uu­den­lai­nen ar­ki al­ka­nut löy­tää uo­man­sa. Syys­kuun ai­ka­na on Mik­ke­lis­sä edes­sä muut­to vir­ka-asun­toon, kun ke­sän ai­ka­na teh­ty ke­vyt pin­ta­re­mont­ti val­mis­tuu. Va­paa­päi­vi­nä Park­ki­nen saat­taa ajaa joko mö­kil­le tai Imat­ral­le, jos­sa per­heen koti si­jait­see. Lap­sen­lap­sil­le­kin on uu­des­sa ar­jes­sa on­nek­si riit­tä­nyt ai­kaa.

En­sim­mäi­sis­tä vuo­sis­taan piis­pa­na hän ker­too saa­neen­sa pää­sään­töi­ses­ti hy­vää pa­lau­tet­ta. Toki myös kri­tiik­kiä on tul­lut ja Park­ki­nen hy­väk­syy sen täy­sin, jul­ki­ses­sa vi­ras­sa kun ol­laan. Sitä hän ei ym­mär­rä, et­tä edel­leen osa kri­tii­kis­tä liit­tyy hä­nen su­ku­puo­leen­sa.

– Ai­ka­na, jol­loin su­ku­puo­len ei pi­täi­si kir­kos­sam­me ol­la enää mi­kään kyn­nys­ky­sy­mys.

Täl­lä het­kel­lä kri­tiik­kiä tu­lee myös kir­kon avi­o­liit­to­kä­si­tyk­ses­tä sekä piis­po­jen ke­sä­kuus­sa an­ta­mas­ta pas­to­raa­li­ses­ta oh­jees­ta, jos­sa oh­jeis­te­taan pi­dät­täy­ty­mään seu­rauk­sis­ta, kun seu­ra­kun­nis­sa vi­hi­tään sa­maa su­ku­puol­ta ole­via pa­re­ja. Näis­sä koh­din kri­tiik­ki ei to­sin koh­dis­tu suo­raan Park­ki­sel­le, vaan piis­poil­le yleen­sä.

– Olen kui­ten­kin iloi­nen sii­tä, et­tä ti­lan­teis­sa on yl­lä­pi­det­ty kun­ni­oit­ta­vaa kes­kus­te­lua, vaik­ka eri miel­tä asi­ois­ta ol­tai­siin­kin, hän kiit­tää.

Park­ki­nen on kat­so­nut maa­il­maa tut­ki­van kiin­nos­tu­nees­ti jo lap­suu­des­ta saak­ka. Kou­lua hän ra­kas­ti, sil­lä siel­lä sai kuul­la ja lu­kea maa­il­mas­ta jat­ku­vas­ti uut­ta. Lu­ki­on jäl­keen Park­ki­nen ha­lu­si kir­jois­ta lu­et­tu­jen tie­to­jen li­säk­si myös näh­dä maa­il­maa, jo­ten hän suun­ta­si nuo­ri­so­vaih­don kaut­ta Hon­du­ra­siin sai­raa­laan töi­hin. Park­ki­nen ku­vaa, mi­ten vaa­le­an­pu­nai­set la­sit pääs­sä seik­kai­lua et­si­mään läh­te­neel­le nuo­rel­le maa­il­man epä­oi­keu­den­mu­kai­suus löi kas­voil­le no­pe­as­ti ja lu­jaa. Hän ym­mär­si pian, mil­lais­ta elä­mä to­taa­li­sen niuk­kuu­den kes­kel­lä voi­kaan ol­la: kun ei ole edes vä­li­nei­tä, joil­la hoi­taa sai­raa­laan tuo­tu­ja lap­sia.

– Jou­lun al­la as­kar­te­lin las­ten kans­sa jou­lu­ko­ris­tei­ta. Nii­tä var­ten kä­vin os­ta­mas­sa pum­pu­lia, mut­ta pian huo­ma­sin, et­tä val­miis­ta jou­lu­ko­ris­teis­ta oli re­vit­ty kaik­ki pum­pu­lit ir­ti. Sain kuul­la, et­tä sai­raa­lal­la ei ole va­raa os­taa pum­pu­lia, ja sik­si ne oli otet­tu ko­ris­teis­ta pa­rem­paan käyt­töön.

Sai­raa­la­työs­tä on jää­nyt mie­leen myös muis­to pie­nes­tä po­jas­ta, joka tuo­tiin sai­raa­laan hy­vin ali­ra­vit­tu­na ja huo­nos­sa kun­nos­sa. Kun lää­kä­rit ei­vät enää pys­ty­neet aut­ta­maan las­ta, vaan val­mis­tau­tui­vat sii­hen, et­tä lap­si me­neh­tyy, pyy­si­vät he Park­kis­ta py­sy­mään po­jan lä­hel­lä. Niin is­tui nuo­ri Mari pie­nen po­jan sän­gyn lai­dal­la, si­lit­te­li pien­tä pää­tä päi­väs­tä toi­seen ja lau­loi suo­ma­lai­sia las­ten­lau­lu­ja. Kuin ih­meen kau­pal­la poi­ka kaik­kien odo­tus­ten vas­tai­ses­ti vir­ko­si.

– Kun poi­ka lo­pul­ta he­rä­si, tun­nis­ti hän ää­ne­ni ja kut­sui mi­nua en­ke­lik­seen, muis­te­lee Park­ki­nen läm­pi­mäs­ti. 

”Mik­si sinä ai­na uit vas­ta­vir­taan?” ky­syi eräs ys­tä­vä ker­ran. Ky­sy­mys ih­me­tyt­ti, sil­lä Park­ki­nen on it­se ko­ke­nut me­ne­vän­sä elä­mäs­sään juu­ri sin­ne, min­ne vir­ta kul­jet­taa. Kun hän 2000-lu­vun alus­sa osal­lis­tui ke­hi­ty­syh­teis­työp­ro­jek­tiin Väli-Ame­ri­kan Be­li­zes­sä, myi per­he maal­li­sen omai­suu­ten­sa Suo­mes­sa ja läh­ti in­nol­la mat­kaan. Muu­tos oli mul­lis­ta­va, mut­ta Park­ki­nen ajat­te­lee, et­tä sii­hen koh­taa elä­mää var­sin osu­va. Vuon­na 2014 as­ke­leet puo­les­taan suun­ta­si­vat Suo­men Lä­he­tys­seu­ran ni­mis­sä Je­ru­sa­le­miin, jos­sa jäl­leen ker­ran ko­et­tiin elä­män­vai­he, jos­ta hän on jäl­ki­kä­teen ol­lut hy­vin kii­tol­li­nen.

Park­ki­nen on ha­lun­nut an­taa elä­mäs­sään mah­dol­li­suu­den muu­tok­sil­le, ei­kä ora­van­pyö­räs­tä ir­tau­tu­mi­nen ole kos­kaan ol­lut vain seik­kai­lun­ha­lun tyy­dyt­tä­mis­tä. Ky­sees­sä on ol­lut ai­na myös sel­keä kut­su­mus, jota hän on ha­lun­nut läh­teä to­teut­ta­maan.

–”Täs­sä olen, lä­he­tä mi­nut”, sa­no­taan Raa­ma­tus­sa. Tuo lau­se on vah­vas­ti sy­dä­mes­sä­ni ja jos syys­tä tai toi­ses­ta mi­nua kut­su­taan jon­ne­kin muu­al­le, minä läh­den.

Park­ki­nen us­koo merk­kei­hin, joi­ta meil­le elä­män var­rel­le ri­po­tel­laan. Vä­lil­lä mer­kit ovat var­sin sel­kei­tä ja nii­hin ha­vah­tuu heti, vä­lil­lä vas­ta jäl­ki­kä­teen. Hän an­taa esi­mer­kin: kun hän ala­kou­lui­äs­sä kuun­te­li kou­luun­sa saa­pu­nut­ta lä­he­tys­työn­te­ki­jää, joka esit­te­li työ­tään Am­bo­maal­la, oli hän vie­rai­li­jan pu­heis­ta niin vai­kut­tu­nut, et­tä päät­ti ryh­tyä it­se­kin iso­na lä­he­tys­työn­te­ki­jäk­si.

– Ajat­te­len, et­tä Ju­ma­la aset­taa sy­dä­mel­lem­me pie­niä oras­ta­via aja­tuk­sia, jot­ka sit­ten jos­sain vai­hees­sa elä­mää to­teu­tu­vat. Mi­nun­kin piti elää 40 vuot­ta, en­nen kuin haa­ve lä­he­tys­työs­tä konk­re­ti­soi­tui, Park­ki­nen to­te­aa ja viit­taa ai­kaan Je­ru­sa­le­mis­sa, jos­sa hän teki lä­he­tys­työ­tä kol­me vuot­ta.

Kuin­ka pit­kän lin­jan me­dia-alan am­mat­ti­lai­nen lo­pul­ta pää­tyi sit­ten piis­pak­si? Park­ki­nen ker­too, et­tä en­nen te­o­lo­gi­an opin­to­ja eh­ti hän työs­ken­nel­lä rei­lut 15 vuot­ta toi­mit­ta­ja­na. Hän piti työs­tään ko­vas­ti, sai­han toi­mit­ta­ja­na työs­ken­nel­lä yh­teis­kun­nal­li­ses­ti tär­kei­den asi­oi­den pa­ris­sa. Elä­mä oli kai­kin puo­lin hy­vää, mut­ta sil­ti tun­tui, et­tä jo­tain puut­tui.

– Mi­nul­la oli mer­ki­tyk­sel­li­nen työ, oli puo­li­so ja lap­set, oli oma­ko­ti­ta­lo ja kak­si au­toa. Sil­ti sie­lus­ta kai­ver­si, ja mie­tin vain, et­tä mikä täs­sä nyt mät­tää. Sie­lu kai­pa­si yh­teyt­tä Ju­ma­laan.

Te­o­lo­gi­an opin­toi­hin Park­ki­nen su­kel­si val­ta­val­la in­nol­la. Hän tu­tus­tui kris­til­li­syy­teen mo­nel­ta eri kan­til­ta, tut­ki eri­lai­sia nä­ke­myk­siä ja kat­san­to­kan­to­ja. Hän kier­si Yh­dys­val­lois­sa tu­tus­tu­mas­sa isoi­hin seu­ra­kun­tiin ja sel­vit­ti, mi­ten esi­mer­kik­si toi­mi­vat eri­lai­set luos­ta­rit. Te­o­lo­gi­an opin­to­jen al­ku­vai­hee­seen ajoit­tuu myös hen­gel­li­nen he­rää­mi­nen. Kris­ti­nus­kon li­säk­si myös eri­lai­siin us­kon­to­kun­tiin tu­tus­tu­neen maa­il­man­mat­kaa­jan hen­gel­li­nen koti löy­tyi tu­tus­ta lu­te­ri­lai­suu­des­ta.

– Sei­nät ovat le­ve­äl­lä ja kat­to kor­ke­al­la ja ar­moa mah­tuu. Se on mi­nul­le luo­vut­ta­ma­ton­ta.

Luot­ta­mus Ju­ma­laan ei ole pap­pi­su­ral­la Park­ki­sel­la ra­koil­lut, mut­ta toki elä­mäs­sä on tul­lut vas­taan het­kiä, kun us­koa on ko­e­tel­tu ihan to­sis­saan. Kun hyvä ys­tä­vä me­neh­tyi, Park­ki­nen ei osan­nut muu­ta kuin ol­la kiuk­kui­nen Ju­ma­lal­le. Se­li­tys­tä sil­le, mik­si ys­tä­vän piti kuol­la, ei piis­pan­kaan tit­te­lil­lä pys­ty­nyt ym­mär­tä­mään.

Myös so­tai­sia ti­lan­tei­ta maa­il­mal­la Park­ki­nen seu­raa sy­dän täyn­nä su­rua. Je­ru­sa­le­mis­sa asu­nee­na Is­ra­e­lin ja Ga­zan ti­lan­ne tu­lee eri­tyi­sen lä­hel­le.

Vaik­ka piis­pa­kaan ei kaik­kea maa­il­man pa­huut­ta osaa se­lit­tää, sen hän tie­tää, et­tä so­ta­ti­lan­teis­ta on ihan tur­ha ol­la kiuk­kui­nen Ju­ma­lal­le. Ne ei­vät ole Ju­ma­lan syy.

– Ju­ma­la on an­ta­nut ihan sel­ke­ät oh­jeet, mi­ten mei­dän kuu­lui­si elää. Meil­lä on rak­kau­den kak­sois­käs­ky ja on kym­me­nen käs­kyä. Sil­ti syy­täm­me her­käs­ti Ju­ma­laa kai­kes­ta pa­has­ta, vaik­ka so­ta­ti­lan­teis­sa syy­pää pa­huu­teen on vain ja ai­no­as­taan ih­mi­nen.

Kun piis­pa pol­kee kiuk­ku­päis­sään jal­kaa, mi­ten Ju­ma­la hä­nel­le vas­taa? Park­ki­nen hy­myi­lee ky­sy­myk­sel­le ja si­tee­raa Raa­mat­tua eng­lan­nik­si:

Be still and know that I am God. (Ps. 46:11)

– Ju­ma­la ei ha­lua hil­jen­tää kiuk­ku­am­me, mut­ta hän ha­lu­aa, et­tä ym­mär­räm­me, et­tä sii­nä pet­ty­myk­sen­kin kes­kel­lä meil­lä saa ol­la Hä­neen täy­si luot­ta­mus.

Park­ki­sen pe­rus­po­si­tii­vi­nen luon­ne ha­keu­tuu maa­il­man pa­huu­den­kin kes­kel­lä lo­pul­ta ai­na hy­vään. Juu­ri nyt on­nea tuo­vat pie­net ja ar­ki­set asi­at: se, et­tä au­rin­ko pais­taa ja se, et­tä luon­non ih­mei­tä ja sen kau­neut­ta voi ihas­tel­la las­ten­las­ten kans­sa yh­des­sä. Myös kirk­ko saa sy­dä­men syk­ki­mään on­nes­ta.

– Tyk­kään kir­kos­tam­me ihan to­sis­saan. Kun ajat­te­len sitä, et­tä kai­kis­ta sä­röis­tä ja ri­suis­ta huo­li­mat­ta ko­koon­num­me sil­ti yh­teen ja ylis­täm­me Ju­ma­laa – sii­nä on jo­tain sel­lais­ta ole­muk­sel­lis­ta on­nel­li­suut­ta, et­tä se tun­tuu vat­san poh­jas­sa saak­ka.

"Peh­men­ty­mis­tä on ha­vait­ta­vis­sa"

Te­o­lo­gi­an toh­to­ri Mari Jo­han­na Park­ki­nen vi­hit­tiin Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pak­si syys­kuus­sa 2023 Imat­ran seu­ra­kun­nan kirk­ko­her­ran pai­kal­ta. Sitä en­nen hän oli toi­mi­nut muun mu­as­sa Suo­men Lä­he­tys­seu­ran pal­ve­luk­ses­sa Je­ru­sa­le­mis­sa sekä Mik­ke­lin tuo­mi­o­kirk­ko­seu­ra­kun­nan pap­pi­na. 

En­nen te­o­lo­gi­an opin­to­ja Park­ki­nen työs­ken­te­li ra­di­o­toi­mit­ta­ja­na muun mu­as­sa Kiss FM -ka­na­val­la, Ylel­lä ja MTV:llä. Hän toi­mi myös va­paa­eh­toi­se­na ke­hi­ty­syh­teis­työs­sä.

Park­ki­nen on kah­den jo ai­kui­sen lap­sen äi­ti ja kah­den lap­sen­lap­sen mum­mi.

1. Park­ki­sen lem­pi­paik­ka on ke­sä­mö­kin pi­ha­pii­ris­sä ole­va riip­pu­mat­to. Sii­nä on hyvä köl­lö­tel­lä, tor­kah­del­la, lu­kea ja aja­tel­la. Tänä ke­sä­nä Park­ki­nen luki riip­pu­ma­tos­sa yh­tä lail­la ke­pe­ää kuin hen­gel­lis­tä­kin kir­jal­li­suut­ta. ”Luin esi­mer­kik­si Pir­jo Tuo­mi­sen Kaa­ri­na Han­nun­tyt­tä­res­tä ker­to­van kir­jan. Se kiin­nos­ti, kos­ka Kaa­ri­na Han­nun­ty­tär ja Kaa­ri­na Mau­nun­ty­tär ovat asu­neet Kan­ga­sal­la, jos­sa olen käy­nyt kou­lu­ni. Wilf­rid Sti­nis­se­nin Sy­dän täyn­nä ru­kous­ta on puo­les­taan kir­ja, jo­hon pa­laan yhä uu­del­leen. Sitä luen mie­tis­kel­len, las­ken vä­lil­lä kir­jan sy­lii­ni ja poh­din lu­ke­maa­ni sa­mal­la, kun kat­se­len riip­pu­ma­tos­ta jär­vel­le.”

2. Sil­loin kun Park­ki­nen pää­see osal­lis­tu­maan ju­ma­lan­pal­ve­luk­seen seu­ra­kun­ta­lai­se­na, jät­täy­tyy hän kir­kos­sa ta­kim­mai­sil­le ri­veil­le. Hän is­tuu mie­lel­lään hil­jaa, kuun­te­lee, osal­lis­tuu ru­kouk­seen ja vei­saa. Vir­si 289 pu­hut­te­lee sy­väs­ti: jos luok­se­si en pää­se voit­ta­ja­na, saan tap­pi­o­ni tuo­da kui­ten­kin. ”Tun­tuu hy­väl­tä, et­tä ai­na ei tar­vit­se huu­taa omaa mie­li­pi­det­tä, vaan saa oi­ke­as­ti ol­la pie­ne­nä ih­mi­se­nä suu­ren Ju­ma­lan läs­nä­o­los­sa.”

3. Park­ki­nen sa­noo, et­tä iso­van­hem­muus on suu­ri lah­ja. ”Sel­ke­äs­ti an­nan lap­sen­lap­sil­le­ni enem­män pe­rik­si kuin omil­le lap­sil­le­ni ai­koi­naan, peh­men­ty­mis­tä on ha­vait­ta­vis­sa. Las­ten­las­ten myö­tä ajan ku­lu­mi­sen ta­ju­aa eri ta­val­la. Mum­mi­na myös py­säh­dyn lap­sen ää­rel­le eri lail­la, mitä omien las­ten kans­sa ai­koi­naan. 

Lue lisää aiheesta