JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Artikkelit

Poika varttui konkariksi, herä­tys­liike lempeäksi –  Mauno Nivala: "Pyhyyden kokemus ei ole hurskaiden etuoikeus"

Mau­no Ni­va­lan elä­mä ja ura ovat kul­ke­neet sa­maa avar­tu­vaa mat­kaa kört­ti­läi­syy­den kans­sa. Pu­nai­nen ei ole enää syn­tiä.

Leiritoiminta nuotioineen on tuttuakin tutumpaa nuorisotyöntekijälle, jolle on kertynyt kokemusta 1970-luvulta lähtien. Kuva: Markku Lehtinen

Leiritoiminta nuotioineen on tuttuakin tutumpaa nuorisotyöntekijälle, jolle on kertynyt kokemusta 1970-luvulta lähtien. Kuva: Markku Lehtinen

14.10.2020
Kaisa Hako

Han­hi­ne­van po­jil­la oli pu­nai­set su­kat.

Nuo­ri Mau­no Ni­va­la kat­se­li suk­kia aja­tel­len: ”Kyl­lä mi­nä­kin vie­lä jos­kus!”

Ikä­vä kyl­lä pu­nai­nen oli syn­tiä.

Mau­non koti Poh­jois-Poh­jan­maan Sie­vis­sä oli kört­ti­ko­ti eli he­rän­nyt koti, ja 1950- ja 60-lu­vuil­la tä­män he­rä­tys­liik­keen aja­tus­maa­il­ma oli an­ka­ra.

– Pu­keu­dut­tiin kört­ti­pu­kuun. Ja­kaus oli kes­kel­lä pää­tä. Mei­ka­ta ei saa­nut, sek­su­aa­li­suu­teen liit­ty­vät ju­tut oli­vat tiu­kas­ti vai­et­tu­ja. Kaik­ki oli vä­hän niin­kö syn­tiä, muis­te­lee Mau­no Ni­va­la nyt.

Lah­den seu­ra­kun­ta­yh­ty­män kas­va­tus­työn sih­tee­rin työ­huo­ne on kol­man­nes­sa ker­rok­ses­sa. Ik­ku­noi­den ta­ka­na Kirk­ko­ka­dun vaah­te­roi­den lat­vat loi­mot­ta­vat pu­nais­ta ja kel­tais­ta. On vil­kais­ta­va, mikä on Mau­no Ni­va­lan suk­kien väri tätä ny­kyä. Hy­vin neut­raa­li.

Pu­nai­nen pu­sak­ka hä­nel­lä oli kui­ten­kin yl­lään jo vuo­sia sit­ten kört­tien He­rät­tä­jä­juh­lil­la, jol­loin hän yl­pe­ä­nä kan­nis­ke­li sy­lis­sään en­sim­mäis­tä lap­sen­las­taan.

Pu­nai­sis­ta su­kis­ta haa­veil­lut poi­ka oli vart­tu­nut paa­pak­si, he­rä­tys­lii­ke kat­san­nol­taan lem­pe­äk­si.

– Tämä mi­nun elä­mä­ni on ol­lut mie­len­kiin­toi­nen vai­he elää maa­pal­lol­la, täs­sä kult­tuu­ris­sa. Vii­te­ke­hys, jos­sa olen elä­nyt, on muut­tu­nut muu­ta­mas­sa vuo­si­kym­me­nes­sä täy­sin eri­lai­sek­si, Ni­va­la häm­mäs­te­lee.

Ih­me­tys ei lii­ty tek­no­lo­gi­an ke­hi­tyk­seen, vaan hen­gel­li­seen vink­ke­liin.

– Ny­kyi­sin he­rän­näi­syys näyt­täy­tyy ava­ra­mie­li­se­nä kan­san­liik­kee­nä, jon­ka pyr­ki­mys on ol­la kär­si­vän, syr­ji­tyn ih­mi­sen rin­nal­la. Esi­mer­kik­si sek­su­aa­li­suu­teen liit­ty­vis­sä asi­ois­sa liik­keen ih­mi­set ot­ta­vat usein kan­taa sa­teen­kaa­ri­vä­en puo­les­ta.

Se, et­tä he­rän­näi­syys ke­hit­tyi juu­ri tä­hän suun­taan, on Ni­va­lan mie­les­tä seu­raus­ta sii­tä, et­tä lii­ke on hy­vin Kris­tus-pai­not­tei­nen. Se on si­ten väis­tä­mät­tä tul­lut lä­hel­le kris­ti­nus­kon pe­rus­ta­jan ra­di­kaa­lia ar­moa, jos­sa hy­väk­sy­tään, et­tä ih­mi­nen on yh­tä ai­kaa pyhä ja epä­täy­del­li­nen.

– Jee­sus Kris­tus on avain tai­vaa­seen. Sii­nä ei vai­ku­ta, jos on pu­nai­set su­kat ja­las­sa tai et­tä kak­si mies­tä kul­kee käsi kä­des­sä, Ni­va­la sa­noo.

– Tä­mä­hän on it­se asi­as­sa myös koko kir­kon op­pi.

Kir­kon si­säl­lä on mo­nen­lai­sia mie­li­pi­tei­tä ja ää­nen­pai­no­ja. Ne tu­le­vat il­mi työn tuok­si­nas­sa, ja Ni­va­la sa­noo suo­raan, et­tei kirk­ko työ­yh­tei­sö­nä suin­kaan ole ai­na yh­tä gloo­ri­aa. Eri pai­no­tus­ten­kin on tul­ta­va toi­meen kes­ke­nään.

Hen­gel­li­set vink­ke­lit ovat Ni­va­lan mu­kaan vä­hän kuin lat­ti­aan piir­ret­ty nu­me­ro kuu­si.

– Kun sinä kat­sot sitä omas­ta suun­nas­ta­si, se on­kin yh­dek­sik­kö, hän sa­noo.

– Kun joku jos­sain pa­la­ve­ris­sa pai­not­taa ereh­ty­mä­tön­tä Ju­ma­lan sa­naa, minä olen jos­kus kört­ti­kan­san puo­les­ta pyy­tä­nyt lu­paa saa­da epäil­lä joi­ta­kin koh­tia. Ei­vät he­rän­näi­set Raa­mat­tua ali­ar­vi­oi, mut­ta Kris­tus me­nee yli Raa­ma­tun­kin. Sen ker­to­muk­set ovat kai­kes­ta huo­li­mat­ta omaan ai­kaan­sa si­dot­tu­ja.

Ni­va­la muis­te­lee tut­ta­van saar­naa, jon­ka ai­hee­na oli Raa­ma­tus­sa ku­vail­tu ah­das port­ti. Sen kaut­ta käy­dään tai­vas­ten val­ta­kun­taan.

– Olen­nais­ta on, kuka sen por­tin on ra­ken­ta­nut, hän huo­maut­taa.

– Jos yrit­tää men­nä por­tis­ta, jon­ka toi­set ih­mi­set ovat teh­neet, sii­tä voi ol­la vai­kea men­nä. Jos taas it­se Kris­tus on sen teh­nyt, se on teh­ty sel­lai­sek­si, et­tä minä so­vin sii­tä.

Kir­kon nuo­ri­so­työn­te­ki­jä­nä Ni­va­la on näh­nyt ih­mis­koh­ta­loi­ta pe­rä­ti kuu­del­la vuo­si­kym­me­nel­lä: en­sin poh­joi­sis­sa seu­ra­kun­nis­sa Haa­pa­jär­vel­lä, Ke­min­maal­la ja Hau­ki­pu­taal­la, sit­ten He­rät­tä­jä-Yh­dis­tyk­sen nuo­ri­so­työn­te­ki­jä­nä ja 1990-lu­vul­ta läh­tien Lah­des­sa. En­nen kuin täl­le tiel­le pääs­tiin, sie­vi­läis­po­jan piti sel­vit­tää it­sel­leen, mikä hä­nes­tä iso­na tu­li­si.

Hie­man ha­pa­roi­vaa se aluk­si oli.

– Olin kou­lus­sa lais­ka ja han­ka­la. Kiu­sa­sin opet­ta­jia. Eh­to­ja suo­rit­te­lin ja jäin luo­kal­le, Ni­va­la tun­nus­taa.

Vaik­ka ai­ne­kir­joi­tus su­jui ai­na mal­lik­kaas­ti, kou­lun­käyn­tiin liit­tyi myös op­pi­mis­vai­keuk­sia ja hä­pe­ää.

– Kie­lis­tä en ta­jun­nut mi­tään. Opet­ta­ja yrit­ti mi­nul­le nii­tä tol­kut­taa, jät­kät nau­roi­vat ja jot­kut kat­soi­vat sää­li­väs­ti, hän muis­te­lee.

Ra­jo­ja piti ko­keil­la, vaik­ka ko­to­na pel­käs­tä äi­din kat­sees­ta saat­toi pää­tel­lä, mikä oli hy­väk­syt­tä­vää ja mikä ei. Ni­va­la tie­tää mo­nen sa­mas­sa vii­te­ke­hyk­ses­sä vart­tu­neen jou­tu­neen et­si­mään ta­sa­pai­noa te­ra­pi­as­ta­kin, mut­ta hä­nen ko­ke­muk­sen­sa ko­din il­ma­pii­ris­tä oli kai­kes­ta huo­li­mat­ta tur­val­li­nen.

– Luu­lin tuol­loin on­nis­tu­nee­ni sa­laa­maan eri­lai­set ko­kei­lu­ni van­hem­mil­ta­ni, mut­ta kyl­lä he var­maan­kin ovat niis­tä tien­neet. Van­hem­pa­ni nou­dat­ti­vat van­haa hy­vää he­rän­näis­ten ta­paa, jos­sa pu­hu­taan lap­sis­ta Ju­ma­lal­le enem­män kuin Ju­ma­las­ta lap­sil­le.

Nuo­ri Mau­no tes­tai­li eri­lai­sia elä­män mal­le­ja ”mo­pon se­läs­sä, kör­teis­sä, kal­jaa kit­taa­mas­sa, par­ti­os­sa, tyt­tö­jen pe­räs­sä ja TB:n baa­ris­sa”.

Kes­key­ty­neen kes­ki­kou­lun jäl­keen hän kah­la­si yh­den tal­ven lu­mi­sis­sa met­sä­töis­sä ja miet­ti, voi­si­ko elä­mäs­sä pääs­tä hel­pom­mal­la­kin. Huo­no kou­lu­me­nes­tys oli sul­ke­nut ovet useim­mil­ta vaih­to­eh­doil­ta.

Rat­kai­su saa­pui He­rät­tä­jä­juh­lien muo­dos­sa Sie­viin vuon­na 1973. Kört­tien vuo­tui­nen mas­sa­ta­pah­tu­ma vaa­ti pit­kät val­mis­te­lut, joi­hin osal­lis­tui­vat pie­nen paik­ka­kun­nan kaik­ki vii­te­ryh­mät les­ta­di­o­lai­sia ja kom­mu­nis­te­ja myö­ten. Ni­va­la oli pes­tau­tu­nut sä­hä­kän juh­la­vii­kon­lo­pun en­si­a­pu­mie­hek­si ja kan­toi pyör­ty­nei­tä mum­mo­ja vir­ko­a­maan.

Lop­pu­vei­sun jäl­keen hän sei­soi ruu­mis­huo­neen nur­kal­la kat­se­le­mas­sa, mi­ten au­to­jo­not ajoi­vat län­teen ja itään ja ajat­te­li: ”Ha­lu­ai­sin jat­kaa!”

Yh­tei­söl­li­ses­sä kir­kol­li­ses­sa ta­pah­tu­mas­sa oli ol­lut hyvä ol­la, ja nuo­ren mie­hen mie­leen put­kah­ti aja­tus, et­tä hän voi­si ru­ve­ta kir­kon nuo­ri­so­työn­te­ki­jäk­si. Se voi­si ol­la suo­ras­taan eli­ni­käi­nen kut­su­mus, hän aa­vis­te­li.

Ni­va­la puur­si kaik­ki­aan vii­si vuot­ta Rau­das­ky­län kris­til­li­ses­sä opis­tos­sa, sil­lä en­sin piti täy­den­tää puut­teel­li­sik­si jää­neet poh­ja­o­pin­not.

Jo ke­säl­lä 1974 hän oli Sie­vin seu­ra­kun­nas­sa en­sim­mäi­ses­sä ke­sä­työs­sään. Aloit­te­le­va nuo­ri­so­työn­te­ki­jä su­ha­si pol­ku­pyö­räl­lä ky­lä­kou­lul­ta toi­sel­le ker­ho­ja pi­tä­mäs­sä. Ta­ka­tuup­pa­ril­la oli työ­vä­li­ne eli jal­ka­pal­lo.

– Seu­raa­va­na ke­sä­nä mi­nul­la oli mu­ka­na myös au­di­o­vi­su­aa­li­nen lai­te, Dux-merk­ki­nen ka­set­ti­soi­tin. Sil­lä soi­tin har­tauk­sis­sa Jaak­ko Löy­tyn tuo­ret­ta en­si­jul­kai­sua, Asi­oi­ta jois­ta vai­e­taan”, hän muis­te­lee.

– Hä­nen lau­lun­sa ovat seu­ran­neet mi­nua läpi elä­män.

Mauno Nivala käy mielellään teologisia ja eettisiä keskusteluja erilaisia näkökulmia edustavien kanssa. ”Kiinnostavinta keskustelu on silloin, kun vastapuoli kokee ja ymmärtää asiat eri lailla, muttei halua tyrmätä toisen ajatuksia.” Kuva: Markku Lehtinen

Mauno Nivala käy mielellään teologisia ja eettisiä keskusteluja erilaisia näkökulmia edustavien kanssa. ”Kiinnostavinta keskustelu on silloin, kun vastapuoli kokee ja ymmärtää asiat eri lailla, muttei halua tyrmätä toisen ajatuksia.” Kuva: Markku Lehtinen

Markku Lehtinen

Kört­ti­o­pis­ton te­o­lo­gi­se­na vi­si­o­na jo 1970-lu­vul­la oli aja­tus sii­tä, kuka kir­kon var­si­nai­nen toi­mi­ja on.

– Me ih­mi­set voim­me teh­dä stra­te­gi­oi­ta, mut­ta toi­mi­ja­na on ai­na Ju­ma­la. Ih­mi­nen ei voi päät­tää et­tä al­kaa us­koa, vaan Ju­ma­la on se joka an­taa us­kon, Ni­va­la sel­vit­tää.

Opis­to myös pai­not­ti kirk­koa ”py­hien ja ereh­ty­väis­ten” yh­tei­sö­nä, jos­sa ei ky­sel­lä an­si­o­lu­et­te­loa.

Täs­tä ajat­te­lu­mal­lis­ta Ni­va­la ei ole mis­sään vai­hees­sa luo­pu­nut, ja elä­män epä­täy­del­li­syy­des­tä hän it­se­kin on saa­nut osan­sa. Hän löy­si jo opis­ke­lu­ai­ka­na emän­nän it­sel­leen ja ra­ken­si ta­lon Sie­viin, mut­ta sit­ten tuli mut­kia mat­kaan.

– En ol­lut tai­ta­va avi­o­mie­hen roo­lis­sa. Kak­si mu­ka­vaa poi­kaa meil­le syn­tyi, mut­ta ero sii­tä kui­ten­kin tuli. Et­tä vi­tu­ral­leen meni.

Se, et­tä Ni­va­la pää­tyi Poh­jois-Poh­jan­maal­ta Päi­jät-Hä­mee­seen, joh­tui sii­tä, et­tä hän al­koi käy­dä rii­uu­reis­suil­la Lah­des­sa erään Kat­rin luo­na. Lap­si­a­kin siu­naan­tui lo­pul­ta yh­teen­sä kuu­si. Työ­tä löy­tyi en­sin Sal­paus­se­län seu­ra­kun­nas­ta, sit­ten seu­ra­kun­ta­yh­ty­mäs­tä. Ny­kyi­sin Ni­va­la vas­taa kas­va­tus­työn hal­lin­nol­li­ses­ta puo­les­ta ja si­säl­lön suun­nit­te­lus­ta. Par­hail­laan puu­ha­taan jo en­si ke­vään ja ke­sän lei­re­jä Upi­lan lei­ri­kes­kuk­seen sekä ret­kiä kou­lui­käi­sil­le.

Ko­ro­nan vuok­si kaik­keen suun­nit­te­luun on pa­kos­ta­kin lii­tet­tä­vä hurs­kaal­ta kuu­los­ta­va li­sä­ke:

”Jos Ju­ma­la suo.”

Nuo­ruu­des­sa saa­tu aa­vis­tus eli­ni­käi­ses­tä kut­su­muk­ses­ta on to­teu­tu­nut, jos­kin Ni­va­la on tun­te­nut na­hois­saan sen, et­tä työ on ku­lut­ta­vaa.

Epä­sään­nöl­li­set työ­a­jat ja kut­su­mus­luon­tei­nen ajat­te­lu voi­vat kos­tau­tua, jos työn ja va­paa-ajan raja su­me­nee lii­kaa. Ni­va­lal­la se il­me­ni vai­ke­a­na suo­lis­to­sai­rau­te­na.

– Moni vä­syt­tää it­sen­sä lop­puun. It­sel­le­ni­kin tämä työ on ol­lut ko­ko­nais­val­tais­ta, hän sa­noo.

Ni­va­lan pit­kän ai­ka­vä­lin ta­voi­te ”jää­dä ter­vee­nä eläk­keel­le” on kui­ten­kin hy­väs­sä myö­tä­tuu­les­sa. Pää­mää­rä siin­tää en­si vuo­den syk­syl­lä.

Kuu­del­la vuo­si­kym­me­nel­lä Ni­va­lal­le on hi­ou­tu­nut ja kir­kas­tu­nut: yh­tey­den luo­mi­sek­si lap­siin ja nuo­riin ei vält­tä­mät­tä tar­vi­ta jal­ka­pal­loa mo­ni­mut­kai­sem­paa käyt­tö­liit­ty­mää.

– Ih­mi­sen pe­rus­ky­sy­mys on: ”Minä olen täs­sä. Huo­ma­taan­ko mi­nut”, hän sa­noo.

– Kir­kon tu­li­si ol­la se, joka huo­maa, ky­syy ja kuun­te­lee. Ei­vät ih­mi­set en­si­si­jai­ses­ti saar­no­ja kai­paa, vaan sitä, et­tä joku koh­taa­mi­ses­sa tu­lee lä­hel­le. Et­tä ih­mi­nen tun­ne­ta­sol­la ko­kee, et­tä saan ol­la täs­sä.

Seu­ra­kun­tien kas­va­tus­työ si­säl­tää pal­jon yh­teyk­siä kou­lui­hin.

– Lah­den kaik­kien kou­lu­jen ovet ovat se­läl­lään avoin­na seu­ra­kun­nal­le, Ni­va­la on huo­man­nut.

Mo­ni­ar­voi­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa yh­teis­työ on muun­tu­nut. Pe­rin­tei­siä har­tauk­sia on vä­hem­män.

– Nyt sat­sa­taan di­a­ko­ni­seen, op­pi­las­huol­lol­li­seen työ­hön. Mo­net lap­sis­ta ovat hei­koil­la, ei ole eväs­tä kou­lun­käyn­tiin. Kou­lui­hin tar­vi­taan ai­kui­sia ar­kie­lä­mää tu­ke­maan ja it­se­tun­toa tsemp­paa­maan, Ni­va­la ku­vai­lee.

– Ju­ma­lan rak­kaus tu­lee konk­reet­ti­sek­si sii­nä, et­tä jol­la­kin on ai­kaa poh­dis­kel­la lap­sen asi­oi­ta, ju­tel­la tai vaik­ka sit­ten pe­la­ta jal­ka­pal­loa. Olen näh­nyt nuo­ren saa­pu­van ta­paa­mi­seen lyy­his­ty­nee­nä ja läh­te­vän ryh­ti suo­ris­tu­nee­na, kun joku kuun­te­li ja ha­lu­si sel­vi­tel­lä hä­nen asi­oi­taan.

Ni­va­la sa­noo, et­tä jos­kus seu­ra­kun­nan luot­ta­mus­hen­ki­löt ovat huo­lis­saan sii­tä, tu­lee­ko nuo­ri­so­työs­sä ”tämä seu­ra­kun­nan asia esil­le”.

– Mie­les­tä­ni ei pidä ol­la ai­nut ta­voi­te, et­tä pää­see sa­no­maan sen oi­ke­an opin, hän huo­maut­taa.

– Ko­ke­muk­sen yh­tei­sön lä­hei­syy­des­tä ja rak­kau­des­ta voi an­taa usein pu­hu­mat­ta­kin. Ei­kä pyhä het­ki tai py­hyy­den ko­ke­mus ole ra­jat­tu vain pap­pien tai hurs­kai­den ih­mis­ten etuo­i­keu­dek­si. Epäi­li­jä­kin voi sen ko­kea.

Py­hyys on Ni­va­lan mie­les­tä jo­ta­kin, mitä sa­nat ei­vät oi­kein pys­ty ta­voit­ta­maan. Sen voi ais­tia vaik­ka nois­sa vä­riä heh­ku­vis­sa vaah­te­ran­leh­dis­sä.

– Jo­ta­kin ih­mi­se­lä­mää tai te­ras­sie­lä­mää suu­rem­paa se on. My­kis­tä­vän hil­jais­ta, mys­tis­tä.

Ni­va­la to­te­aa, et­tä Kris­tuk­sen an­ta­ma mal­li vel­jey­des­tä on ny­ky­a­jan­kin nä­kö­kul­mas­ta ra­di­kaa­li.

– Olem­me 2 000 vuot­ta jäl­jes­sä, hän sa­noo.

Ker­ran hän jut­te­li sau­nas­sa les­ta­di­o­lais­taus­tai­sen lap­suu­de­nys­tä­vän­sä kans­sa ja sa­noi täl­le:

– Mei­dän isä ei kos­kaan pu­hu­nut tei­dän isäs­tä pa­haa, vaik­ka he kuu­lui­vat eri he­rä­tys­liik­kei­siin.

– Ei mei­dän­kään isä, ys­tä­vä vas­ta­si.

– Sil­loin­kin oli eri lail­la us­koa tul­kit­se­via, mut­tei hei­dän tar­vin­nut pu­hua toi­sis­taan pa­haa. Ny­kyi­sin yh­teis­kun­ta on muut­tu­nut. Sa­no­taan pa­has­ti, lyö­dään ka­pu­loi­ta rat­tai­siin, Ni­va­la su­ree.

Hän muis­te­lee lem­pi­lau­lu­aan Jaak­ko Löy­tyn tuo­tan­nos­ta. Sii­nä lau­le­taan, mi­ten vel­jet mur­ta­vat yh­des­sä lei­pää, puu ver­soo ja las­keu­tuu rau­ha.

– Val­lit­see vel­jeys ja tasa-ar­voi­suus.

Kir­jo­ja kir­joit­ta­va kört­ti­paap­pa

Mau­no Ni­va­la syn­tyi Sie­vis­sä vuon­na 1956 ja muut­ti Lah­teen vuon­na 1989. Kir­kon nuo­ri­so­työ­tä kuu­del­la vuo­si­kym­me­nel­lä teh­nyt kon­ka­ri työs­ken­te­lee Lah­den seu­ra­kun­ta­yh­ty­mäs­sä kas­va­tus­työn sih­tee­ri­nä. Per­hee­seen kuu­lu­vat Kat­ri-vai­mo, kuu­si las­ta ja nel­jä las­ten­las­ta. Kört­ti­läi­syys eli he­rän­näi­nen kan­san­lii­ke on ai­na ol­lut olen­nai­nen osa Mau­no Ni­va­lan elä­mää. Hän on he­rän­näis­ten Lah­den pai­kal­li­so­sas­ton pu­heen­joh­ta­ja ja toi­mii He­rät­tä­jä-Yh­dis­tyk­sen hal­li­tuk­ses­sa.

Ni­va­la tun­ne­taan myös kir­joit­ta­mis­taan nuor­ten­ro­maa­neis­ta sekä toi­mit­ta­mis­taan kas­va­tus­työn op­pais­ta, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä tätä:

1 Mau­no Ni­va­la tun­nus­taa, et­tei osaa pu­hua vie­rai­ta kie­liä, ja se on vä­lil­lä hän­tä it­se­ään har­mit­ta­nut. Kek­se­li­äi­syy­den avul­la on kui­ten­kin sel­viy­dyt­ty kai­ken­lai­sis­ta kom­mu­ni­kaa­ti­o­ti­lan­teis­ta uran var­rel­la.

2 Mau­no Ni­va­la on kiin­nos­tu­nut kar­tois­ta. Lä­hes päi­vit­täin hän surf­fai­lee kän­ny­kän kart­ta­so­vel­luk­sis­sa ja tu­tus­tuu nii­den vä­li­tyk­sel­lä niin lä­hiym­pä­ris­töön kuin vie­rai­siin mai­hin­kin.

3 Poh­jois-Poh­jan­maan kas­vat­ti syö mie­lel­lään ”pu­nais­ta he­raa ja mut­tia”. Ne ovat poh­ja­lai­sia pe­rin­ne­ruo­kia.

4 Ni­va­la haa­vei­lee mat­kas­ta Is­lan­tiin. Maan eri­koi­nen karu ge­o­lo­gia kuu­mi­ne läh­tei­neen kieh­too.

Lue lisää aiheesta

Päivän psalmi

Luetuimmat

Digilehti

Epaper cover

Digilehti

Epaper cover