Viik­koa en­nen vii­me­syk­syis­tä vaa­li­saar­naan­sa Timo Pok­ki näki unen.

Unes­sa kir­kon pa­lo­sam­mu­tus­jär­jes­tel­mä lau­ke­si kes­ken mes­sun. Vet­tä suih­ku­si ka­tos­ta ja saar­na­tuo­lis­ta ko­val­la pai­neel­la suo­raan kirk­ko­kan­san pääl­le.

Keit­ti­öp­sy­ko­lo­gil­la on hou­ku­tus laa­tia unen­tul­kin­to­ja, mut­ta eh­kä se­li­tys on yk­sin­ker­tai­nen. Ei niin ko­ke­nut­ta saar­na­mies­tä, et­tei­kö hän­tä­kin voi­si vaa­li­saar­na jän­nit­tää. Oi­ke­as­sa elä­mäs­sä Po­kin vaa­li­saar­na su­jui mal­lik­kaas­ti il­man ve­si­suih­ku­ja, ja vas­ta­va­lit­tu An­ja­lan­kos­ken kirk­ko­her­ra my­häi­lee nyt tyy­ty­väi­syyt­tään. Olem­me so­pi­neet ta­paa­mi­sen Hei­no­lan van­haan pap­pi­laan, sil­lä Hei­no­las­sa asu­van Po­kin koti on ta­paa­mis­päi­vä­nä lap­si­per­he-elä­män tem­mel­lys­kent­tä­nä. Tar­ken­ne­taan: uus­lap­si­per­he-elä­män. Puo­li­son lap­sen­lap­set ovat tul­leet ky­läi­le­mään.

Kirk­ko­her­ran il­meis­tä nä­kee, mi­ten hie­nol­ta tun­tuu tul­la va­li­tuk­si vir­kaan kuu­si­kymp­pi­se­nä, mo­nien vai­kei­den vai­hei­den jäl­keen. Elä­mä näyt­tää nyt va­loi­sia puo­li­aan.

Ei niin me­nes­ty­nyt­tä te­o­lo­gi­an toh­to­ria, et­tei­kö hän­kin voi­si käy­dä ma­sen­nuk­sen poh­ja­mu­dis­sa. Po­kin elä­mää näyt­tää ja­ka­van suu­ri tai­te­koh­ta. Oli ai­ka en­nen lop­puun­pa­la­mis­ta ja sit­ten nol­la­pis­te, jos­ta ajan­las­ku al­koi uu­del­leen.

Aloi­te­taan ker­to­mus vuo­des­ta 1961, jol­loin myl­ly­kos­ke­lai­sen sun­ti­on per­hee­seen syn­tyi poi­ka ni­mel­tä Timo. Hän on kuu­si­lap­si­sen kat­raan toi­sek­si nuo­rin.

– Us­ko voi ol­la taak­ka tai sii­vet, lau­sah­taa Pok­ki haas­tat­te­lun lo­mas­sa.

Lap­suu­den­ko­dis­sa us­ko oli taak­ka. Se ei joh­tu­nut isäs­tä, jon­ka hen­gel­li­syyt­tä Pok­ki ku­vai­lee ta­sa­pai­noi­sek­si ja tur­val­li­sek­si. Olo­huo­nees­sa oli kui­ten­kin vir­ta­he­po, ku­ten sym­bo­li­nen sa­non­ta kuu­luu. Äi­din kak­si­suun­tai­nen mie­li­a­la­häi­riö ja ki­reä hen­gel­li­syys muo­dos­ti­vat ko­tiin han­ka­lan il­ma­pii­rin.

– Se osoit­taa, kuin­ka pal­jon ih­mi­sen psyy­ke vai­kut­taa hä­nen hen­gel­li­syy­teen­sä, Pok­ki miet­tii.

Si­sa­rus­par­ven nel­jä van­hin­ta muut­ti­vat ko­toa pois heti, kun se oli mah­dol­lis­ta.

Pok­ki ei osaa sa­noa, kum­pi oli pa­hem­paa: se, kun äi­ti ma­ka­si sän­gys­sä ma­sen­nuk­sen kou­ris­sa vai ma­ni­a­vai­heet, jol­loin ta­pah­tui lii­kaa.

Äi­ti teki fa­naat­ti­ses­ti va­paa­eh­tois­työ­tä. Ih­mi­set ke­hui­vat, mi­ten ihail­ta­va hän oli, ja se tun­tui lap­sis­ta ris­ti­rii­tai­sel­ta. Lap­sen mie­li pyr­ki kai­kes­ta huo­li­mat­ta kään­tä­mään asi­at par­hain päin.

– Ajat­te­lin pit­kään, et­tä lap­suu­te­ni oli ihan hyvä, Pok­ki sa­noo.

Timo-poi­ka kuun­te­li kiih­ke­äs­ti Be­at­le­sia, pe­la­si jal­ka­pal­loa ei­kä ol­lut eri­tyi­sen kiin­nos­tu­nut an­ke­an oloi­ses­ta kris­ti­nus­kos­ta en­nen kuin lu­ki­oi­äs­sä, jol­loin Myl­ly­kos­kel­la al­koi ta­vat­to­man ak­tii­vi­nen seu­ra­kun­ta­nuor­ten toi­min­ta. Täs­sä koh­taa us­ko muut­tui taa­kas­ta sii­vik­si. Il­man tätä vai­het­ta Pok­ki oli­si tus­kin har­kin­nut pa­pin uraa.

Toi­min­taa oh­jan­neet nuo­ri­so­pa­pit vai­kut­ti­vat fik­suil­ta. Hom­ma vai­kut­ti muu­ten­kin ou­don haus­kal­ta.

– ”Raa­mat­tu­pii­ri” ja ”haus­ka” oli­vat sitä en­nen ol­leet epä­to­den­nä­köi­nen yh­dis­tel­mä, Pok­ki nau­res­ke­lee.

Moni täs­tä jou­kos­ta läh­ti myö­hem­min opis­ke­le­maan kir­kon vir­koi­hin, ja myös Pok­ki aloit­ti te­o­lo­gi­an opin­not Hel­sin­gin yli­o­pis­tos­sa vuon­na 1982. Pian hän myös avi­oi­tui. Per­hee­seen syn­tyi poi­ka, ke­hi­tys­vam­mai­nen Ant­ti. Nuo­ruu­den liit­to päät­tyi eroon 1990-lu­vul­la.

”Teen gra­dun ja me­nen seu­ra­kun­taan töi­hin.” Te­o­lo­gi­an opis­ke­li­jan suun­ni­tel­mat oli­vat suo­ra­vii­vai­set, ja niin uran kul­ku aluk­si ete­ni­kin. Pok­ki työs­ken­te­li pap­pi­na en­sin An­ja­las­sa ja sit­ten Lah­des­sa. Hän viih­tyi mes­suis­sa ja ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa, mut­ta miel­tyi eri­tyi­ses­ti hau­ta­jai­siin.

– Mi­ten se on­kin niin, et­tä tyk­kään ol­la juu­ri niis­sä? Siel­lä on mah­dol­lis­ta ta­voit­taa vai­na­jan elä­män­ta­ri­na. Ih­mi­set ovat avoi­mel­la ja kuun­te­le­val­la mie­lel­lä, hän ku­vai­lee.

Eräs­tä asi­aa Pok­ki har­mit­te­lee. Ni­mit­täin sitä, et­tei hän nuo­re­na pap­pi­na älyn­nyt ryh­tyä pi­tä­mään kir­jaa sii­tä, mon­ta­ko ker­taa pa­pil­le muis­te­taan kah­vi­pöy­däs­sä si­tee­ra­ta Hec­to­rin lau­lua, jos­sa ”pap­pi­kin sai kah­via juo­dak­seen”.

– Tä­hän men­nes­sä mi­nul­le oli­si jo ker­ty­nyt ko­me­at ti­las­tot, hän ar­ve­lee.

Il­miö on hä­nes­tä haus­ka. Jos pa­pil­le vit­sail­laan, se ker­too va­pau­tu­neis­ta tun­nel­mis­ta.

Joi­den­kin pap­pis­vuo­sien ku­lut­tua aja­tus aka­tee­mi­sis­ta jat­ko-opin­nois­ta al­koi hou­ku­tel­la. Jo mais­te­ri­o­pin­to­jen ai­kaan sil­loi­nen dog­ma­tii­kan pro­fes­so­ri Ee­ro Huo­vi­nen oli eh­do­tel­lut Po­kil­le väi­tös­kir­jaa ame­rik­ka­lais­saar­naa­ja Bil­ly Gra­ha­mis­ta.

– Ke­rää Ame­ri­kas­ta ma­te­ri­aa­lia, Huo­vi­nen yl­lyt­ti, ja niin Pok­ki teki. Vuo­si­tu­han­nen vaih­teen kyn­nyk­sel­lä hän väit­te­li Gra­ha­mis­ta ja tä­män nä­ke­myk­sis­tä. Tut­ki­jan ura läh­ti len­toon. Väi­tös­kir­jan pe­rään syn­tyi teos Us­kon em­pi­ris­mi, ja Po­kil­le myön­net­tiin myös dog­ma­tii­kan do­sen­tin ar­vo­ni­mi. Hän jat­koi pa­pin töi­tä li­mit­täin tut­ki­mus­työn kans­sa, kun­nes vuon­na 2007 hä­nes­tä tuli Lah­den di­a­ko­ni­a­sää­ti­ön joh­ta­ja.

Hän oli myös en­nät­tä­nyt avi­oi­tua uu­del­leen ja saa­da toi­sen­kin po­jan, Os­ka­rin. Elä­män suu­reen nol­la­pis­tee­seen oli ai­kaa vie­lä vii­ti­sen vuot­ta.

Kun Pok­ki oli ne­li­kymp­pi­nen, hä­nen kym­me­nen vuot­ta van­hem­pi sis­kon­sa al­koi käy­dä läpi lap­suu­den ko­ke­muk­sia. Se vai­kut­ti ran­kal­ta.

”Ihan tur­haa kai­vel­la men­nei­tä”, Pok­ki miet­ti sil­loin.

Vii­sis­sä­kym­me­nis­sä, vuo­den 2011 tie­noil­la, koit­ti oma nol­la­pis­teen het­ki.

Di­a­ko­ni­a­sää­ti­ön joh­ta­ja­na Po­kil­la oli hal­lin­noi­ta­va­naan 250 työn­te­ki­jää ja 17 mil­joo­nan eu­ron bud­jet­ti. Työ­tä oli pal­jon, mut­ta näin jäl­keen­päin hän ar­ve­lee, et­tä lop­puun­pa­la­mi­nen oli­si var­maan­kin tul­lut joka ta­pauk­ses­sa. Si­sim­pään oli ko­te­loi­tu­nut lii­kaa asi­oi­ta, ja li­sä­nä pai­noi­vat uni­ap­nea ja kil­pi­rau­ha­sen va­jaa­toi­min­ta. Pok­ki ko­et­ti pa­la­ta pit­kil­tä sai­raus­lo­mil­ta töi­hin, mut­ta sii­tä ei tul­lut mi­tään. Hän su­kel­si sy­vään dep­res­si­oon.

– Ma­sen­nus ei ole tun­ne, vaan val­ta­va pai­na­va peit­to, hän ku­vai­lee.

Mus­tan pei­ton uu­me­nis­sa jär­kei­ly­tai­dot hyy­tyi­vät ja muis­ti pät­ki. Sa­no­ma­leh­teä lu­kies­sa kat­se ei py­sy­nyt ri­vil­lä. Suih­kuun me­ne­mi­nen tun­tui yli­voi­mai­sel­ta suo­ri­tuk­sel­ta. Pok­ki tun­si it­sen­sä zom­bik­si, ja se hä­vet­ti. Kai­ken kuk­ku­rak­si sa­mas­sa ry­tä­käs­sä päät­tyi myös toi­nen avi­o­liit­to. Hä­nel­lä ei ole kä­si­tys­tä, mil­lä ta­voin hä­nen on­nis­tui vie­dä ta­va­ran­sa uu­teen asun­toon. Muis­ti­ku­vat ovat su­mun pei­tos­sa.

Ma­sen­nuk­seen sai­ras­tu­neel­la yh­teys omaan tun­ne-elä­mään on poik­ki. Elä­mäs­sä on vai­kea näh­dä miel­tä.

 – Ei ha­lu­ai­si kuol­la, mut­ta ei vain jak­sai­si elää, Pok­ki se­lit­tää.

Us­ko tun­tui muut­tu­neen taa­kak­si, osak­si sa­maa mus­taa peit­toa, jon­ka al­la mi­kään ei tun­tu­nut mil­tään. Sy­väl­lä ma­sen­nuk­ses­sa ih­mi­nen ei jak­sa ru­koil­la ei­kä lu­kea.

Pok­ki ar­ve­lee, et­tä las­ten ole­mas­sa­o­lo piti hän­tä pin­nal­la yli mus­tim­man ajan.

 – Van­has­sa tes­ta­men­tis­sa sa­no­taan, et­tä ”elä­vä koi­ra on pa­rem­pi kuin kuol­lut lei­jo­na”. Ajat­te­lin, et­tä las­ten vuok­si on pa­rem­pi ol­la edes jol­lain ta­val­la elos­sa, hän ku­vai­lee.

Pok­ki kävi te­ra­pi­as­sa ja op­pi, et­tä vi­han tun­teet, joi­ta ei ha­lu­ai­si tun­tea, kään­ty­vät it­seen päin ja luo­vat ma­sen­nuk­sel­le kas­vu­a­lus­taa.

– Ta­ju­sin ole­va­ni äi­dil­le hir­ve­än vi­hai­nen sii­tä rie­hu­mi­ses­ta. Ja isäl­le sii­tä, et­tei hän pys­ty­nyt te­ke­mään asi­al­le mi­tään.

Kos­ka ma­sen­nus syn­tyy mo­nen asi­an yh­tei­se­nä te­ki­jä­nä, toi­pu­mi­nen­kin on mo­nen asi­an sum­ma. Akuu­teim­mas­sa ti­las­sa sai­rau­den vies­tiä on vai­kea näh­dä.

Vas­ta vä­hän myö­hem­min voi kir­kas­tua, mitä sa­not­ta­vaa sai­rau­del­la voi­si ol­la ja mil­lai­seen muu­tok­seen se kut­suu. Näi­tä poh­din­to­ja Pok­ki kut­suu ma­sen­nuk­sen te­o­lo­gi­ak­si, ja sitä ai­he­pii­riä hä­nen te­ki­si mie­li tut­kia tar­kem­min­kin.

– Ma­sen­nuk­sen hoi­dos­sa kes­ki­ty­tään usein oi­rei­den lää­kit­se­mi­seen sen si­jaan, et­tä kuun­nel­tai­siin sen vies­tiä, hän huo­maut­taa.

Po­kil­le ma­sen­nus opet­ti mo­nen­lais­ta lap­suu­den­ko­din per­he­dy­na­mii­kas­ta ja toi­min­ta­mal­leis­ta. Siel­lä il­me­ni pu­hu­mat­to­muu­den kult­tuu­ria ja hy­väk­syn­nän ha­ke­mis­ta suo­rit­ta­mal­la. Näi­tä piir­tei­tä hän huo­ma­si it­se­kin tois­ta­neen­sa.

Mus­taan peit­toon al­koi vä­hi­tel­len au­e­ta va­loi­sia koh­tia, tär­keim­pä­nä niis­tä tu­tus­tu­mi­nen ny­kyi­seen vai­moon, Bri­taan.

– Elä­mä Bri­tan kans­sa on ol­lut hy­vin ter­veh­dyt­tä­vää, Pok­ki sa­noo läm­pi­mäs­ti.

Toi­pu­mi­sen­sa myö­tä hän al­koi teh­dä pa­pin si­jai­suuk­sia ja keik­ka­töi­tä sekä opet­taa Per­he­nie­men opis­tos­sa. Myös kiin­nos­tus tut­ki­muk­seen syt­tyi jäl­leen. Vii­me vuo­si­na tut­ki­mus­koh­tee­na on ol­lut tie­teel­li­sen maa­il­man­ku­van ja kris­ti­nus­kon vä­li­nen suh­de. Ai­he oli al­ka­nut kieh­toa hän­tä jo 2000-lu­vun alus­sa, uu­sa­teis­ti­sen liik­keen voi­mis­tut­tua. Pok­ki tu­tus­tui muun mu­as­sa Kari Enq­vis­tin kir­joi­tuk­siin, joi­den us­kon­tok­ri­tiik­ki tuli yhä pu­re­vam­mak­si.

Uu­sa­teis­mis­sa us­kon­to näh­dään vaa­ral­li­se­na kol­lek­tii­vi­se­na har­ha­na ja tie­de us­kon­non kor­vaa­ja­na. Kirk­koa pi­de­tään tie­teen ke­hi­tyk­sen jar­ru­na. Pok­ki tah­toi­si tut­kia tä­män konf­lik­ti­a­se­tel­man lä­pi­ko­tai­sin, ja se ei ole­kaan mi­kään sup­pea teh­tä­vä. Tä­hän men­nes­sä kä­si­kir­joi­tuk­seen on syn­ty­nyt 500 si­vua teks­tiä.

– Tie­teel­li­sen maa­il­man­ku­van ja kris­ti­nus­kon suh­de on lo­pu­ton, hän myön­tää.

Pok­ki to­te­aa, et­tä kir­kos­sa ja kris­ti­nus­kos­sa riit­tää kyl­lä kri­ti­soi­ta­vaa.

– Kirk­ko on teh­nyt kaik­ki mah­dol­li­set vir­heet, kos­ka olem­me ih­mi­siä. Voi­si­ko kir­kon sa­no­ma kui­ten­kin ol­la niin ar­vo­kas, et­tä se voi sil­ti an­taa jo­ta­kin? Sen mer­ki­tys ei ole sii­nä, et­tä me kir­kos­sa oli­sim­me pa­rem­pia kuin muut.

Pok­kia miel­lyt­tää lu­te­ri­lai­suu­den ”in­ho­re­a­lis­mi”, jos­sa ym­mär­re­tään, et­tä pap­pi tai di­a­ko­nis­sa­kin on ai­van ta­val­li­nen ih­mi­nen, al­tis mo­kaa­maan.

– Raa­dol­li­suus ei ole tren­di­käs­tä, mut­ta sen tie­dos­ta­mi­nen on hy­vin ter­vet­tä, hän nau­raa.

Po­kil­le on luon­tais­ta käy­tän­nön te­o­lo­gia, jos­sa ra­jo­jen pys­tyt­tä­mi­sen si­jaan et­si­tään yh­tei­siä ni­mit­tä­jiä ja kes­kus­te­lu­yh­teyt­tä evan­ke­lis-lu­te­ri­lai­sen kir­kon ja eri­lais­ten il­mi­öi­den sekä ajat­te­lu­ta­po­jen vä­lil­lä. Tie­tyn­lai­nen vä­li­maas­tois­sa ko­lu­a­mi­nen näyt­täi­si ole­van omi­nais­ta myös hä­nen hen­ki­lö­koh­tai­sel­la ural­laan, joka on ris­teil­lyt tie­deyh­tei­sön ja seu­ra­kun­ta­työn vä­lil­lä.

Uu­den vi­ran myö­tä eräs ym­py­rä sul­keu­tuu. Lap­suu­den Myl­ly­kos­ki on su­lau­tu­nut osak­si An­ja­lan­kos­kea, jos­sa Pok­ki nyt aloit­taa työn­sä. Alus­sa ku­va­tun unen­kin ta­pah­tu­ma­paik­ka­na oli juu­ri Myl­ly­kos­ken kirk­ko. Eh­kä unes­sa esiin­ty­nyt­tä ve­si­suih­kua voi­si aja­tel­la myös raik­kaa­na uu­te­na al­ku­na, joka on omi­aan huuh­to­maan pois van­ho­jen taak­ko­jen rip­pei­tä. On ai­ka saa­da il­maa sii­pien al­le.