JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Työnsä vastapainona Mikael Saari rakastaa vanhan rintamamiestalonsa parissa puuhailua. Kuva: Jani Mahkonen

Työnsä vastapainona Mikael Saari rakastaa vanhan rintamamiestalonsa parissa puuhailua. Kuva: Jani Mahkonen

Musi­kaa­li­tähti Mikael Saari: "En kaipaa toisten arvioita siitä, millainen minun tulisi kristittynä olla"

Mu­si­kaa­leis­sa sä­ke­nöi­vä Mi­ka­el Saa­ri ra­kas­taa te­at­te­rin yh­tei­söl­li­syyt­tä, mut­ta hen­gel­li­syy­den hän ko­kee sy­väs­ti yk­si­tyi­se­nä olo­ti­la­na, joka kan­taa kai­kis­sa olo­suh­teis­sa.

8.3.2020
Kaisa Hako

Mi­ka­el Saa­ri on nos­ta­nut ja­lat ren­nos­ti soh­val­le ja sil­mäi­lee olo­huo­neen sei­nää.

— Tuo­hon oli­si kiva ra­ken­taa tak­ka, hän sa­noo.

Sei­nää vas­ten on iso kir­ja­hyl­ly, hyl­lyn­reu­noil­la le­go­ra­ken­nel­mia. Iso van­ha talo on hil­jai­nen, sil­lä lap­set ovat hoi­dos­sa. Tal­vi­päi­vä ei oi­kein tah­do jak­saa val­je­ta. Saa­ri on sy­ty­tel­lyt kynt­ti­löi­tä olo­huo­nee­seen.

Tä­män ju­tun tul­les­sa ulos on tam­mi­kuu, ja sitä lah­te­lai­nen näyt­te­li­jä-muu­sik­ko on har­taas­ti odot­ta­nut. Ei niin­kään sen vuok­si, mitä tam­mi­kuus­sa on, vaan sen vuok­si, mitä tam­mi­kuus­sa ei ole. Kai­kes­sa apaat­ti­suu­des­saan tam­mi­kuu tar­jo­aa kai­va­tun hen­gäh­dyk­sen.

— Töi­tä on tors­tai­sin, per­jan­tai­sin ja lau­an­tai­sin. Ku­kaan ei tam­mi­kuus­sa yleen­sä tar­vit­se tai pyy­dä mi­hin­kään, jo­ten ei tar­vit­se sa­noa ke­nel­le­kään ei, Saa­ri haa­vei­lee.

Tors­tai­sin, per­jan­tai­sin ja lau­an­tai­sin hän on Tu­run kau­pun­gin­te­at­te­rin Amé­lie-mu­si­kaa­lin Nino.

Syk­syn ajan Saa­ri keik­kui töis­sä kah­den ää­ri­pään vä­lil­lä ol­len vuo­roin ek­sent­ri­nen, si­sään­päin­kään­ty­nyt Nino, vuo­roin Show Must Go On -mu­si­kaa­li­kier­tu­een hil­li­tön Fred­die Mer­cu­ry.

— Oli yh­tä ai­kaa luk­sus­syk­sy ja hir­veä syk­sy. Elä­mä­ni vai­kein, Saa­ri sa­noo.

Luk­sus sik­si, et­tä työt oli­vat mie­lui­sia ja esi­tyk­set lop­puun­myy­ty­jä. Hir­veä sik­si, et­tä tuli ero. Asia on tuo­re ja erit­täin ki­peä.

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta show must go on. Ke­vät­tä koh­ti vauh­ti vain kiih­tyy, kun edel­lä­mai­nit­tu­jen mu­si­kaa­lien li­säk­si ka­len­te­riin pa­mah­taa toi­nen­kin Qu­een-spek­taak­ke­li. We Will Rock You on iso suo­men­kie­li­nen pro­duk­tio, ja Saa­ren naa­ma ko­mei­lee jo leh­tien ko­ko­si­vun mai­nok­sis­sa.

Ei ole sat­tu­maa, et­tä Saa­ren työ­e­lä­mä on nyt ko­vin Qu­een-sä­vyt­teis­tä.

— Bän­di­hän on syy sil­le, mik­si olen täl­lä alal­la, hän sa­noo.

Jo vii­si­tois­ta­vuo­ti­aa­na nuo­ri­so­te­at­te­ri­lai­se­na hä­neen te­ki­vät vai­ku­tuk­sen yh­ty­een rik­kaat sä­vel­lyk­set, oma­lei­ma­nen ki­ta­ris­ti Brian May sekä so­lis­ti Fred­die Mer­cu­ry, jon­ka ää­ni ja esiin­ty­jyys ovat oma lu­kun­sa.

Kun Saa­ri kaa­haa mu­si­kaa­lie­si­tyk­sen läpi Fred­die­nä, hän voi to­teut­taa kai­ken sen, mitä ei oma­na it­se­nään us­kal­tai­si, ja enem­män­kin. Ol­la tur­val­li­ses­ti joku muu.

— Mais­te­len roo­le­ja il­man muu­ta it­se­ni kaut­ta. Mut­ta voin va­ras­taa hah­mol­ta kai­ken! Esi­tyk­ses­sä hah­mo pe­rus­te­lee it­se it­sen­sä. Jos esi­tyk­sen läh­tö­koh­ta­na on 1970-lu­vun Qu­een, voin teh­dä ai­van mitä ta­han­sa.

Mikael Saaren kevät on tiheänä musikaaleista. Amélie- ja Show Must Go On -esitykset jatkuvat, We Will Rock You saa ensi-iltansa 17. huhtikuuta. Keväällä alkavat myös uuden teoksen harjoitukset Kouvolan kaupunginteatterissa. Kuva: Jani Mahkonen

Mikael Saaren kevät on tiheänä musikaaleista. Amélie- ja Show Must Go On -esitykset jatkuvat, We Will Rock You saa ensi-iltansa 17. huhtikuuta. Keväällä alkavat myös uuden teoksen harjoitukset Kouvolan kaupunginteatterissa. Kuva: Jani Mahkonen

Ar­kie­lä­mäs­sä yh­ty­mä­koh­dat Fred­dien ja Mi­ka­e­lin vä­lil­lä ei­vät ole eri­tyi­sen il­mei­siä. Saa­ri sa­noo ole­van­sa tyl­sä ja ta­val­li­nen. Enem­män työ­läi­nen kuin tai­tei­li­ja. Kilt­ti ja pit­kä­pin­nai­nen pien­ten las­ten isä.

Mut­ta pin­nan al­la on jo­ta­kin yh­teis­tä, ja Saa­ren oma mu­siik­ki pal­jas­taa sen. Suu­rel­le ylei­söl­le tu­tuim­pia ovat kap­pa­leet, joil­la Saa­ri on me­nes­tyk­sek­kääs­ti osal­lis­tu­nut Uu­den mu­sii­kin lau­lu­kil­pai­luun. Ku­ten Qu­ee­nin mu­sii­kis­sa usein, hä­nen­kin lau­lu­jen­sa tee­mat ja mu­sii­kil­li­set vi­vah­teet liik­ku­vat su­run, syyl­li­syy­den ja elä­män mo­nen­lais­ten ris­ti­rii­tai­suuk­sien vyö­hyk­keil­lä.

— Te­at­raa­li­nen su­ru­mie­li­syys. Tun­nis­tan sen. Kun is­tun pi­a­non ää­reen, sor­met vain ve­tä­vät tiet­tyyn suun­taan, hän sa­noo.

— Suru on mi­nul­le omi­nai­nen mie­len­laa­tu huo­li­mat­ta sii­tä, et­tä mi­nul­la oli tur­val­li­nen hy­vin­kää­läi­nen kul­ta­lu­sik­ka­lap­suus.

Lap­suu­des­sa ja nuo­ruu­des­sa Saa­ri soit­ti mu­siik­ki­o­pis­tos­sa nok­ka­hui­lua ja ko­to­na omak­si hu­vik­seen pi­a­noa ja ki­ta­raa, kos­ka ko­to­na sat­tui­vat nuo soit­ti­met ole­maan. Pian ku­vi­oi­hin tu­li­vat en­sim­mäi­set bän­di­vi­ri­tel­mät, jois­sa nuo­ret soit­ta­ja­na­lut kou­li­vat toi­nen toi­si­aan.

— Minä pää­dyin lau­la­maan, kos­ka olin useim­mi­ten ai­noa, joka suos­tui lau­la­maan. Ja kos­ka en ol­lut ko­vin kum­moi­nen soit­ta­ja.

Va­rus­mies­soit­to­kun­nan sekä Lah­den am­mat­ti­kor­ke­a­kou­lun mu­sii­ik­ki­te­at­te­ri­lin­jan myö­tä Saa­res­ta tuli am­mat­ti­lai­nen.

Lau­lu­ja syn­tyy yhä, mut­ta Saa­ri sa­noo, et­tä oman mu­sii­kin esit­tä­mi­nen on pal­jon ras­kaam­paa kuin mui­den te­ke­män mu­sii­kin. Sil­loin ei pää­se roo­lin si­sään tur­vaan. On ol­ta­va nä­ky­vil­lä oma­na it­se­nään, haa­voit­tu­vai­sem­pa­na ar­vos­te­lul­le.

Hän huo­ma­si sen jo tei­ni-ikäi­se­nä kir­joi­tet­tu­aan gos­pel­bän­dil­leen ei-ju­lis­ta­via lau­lu­ja, jois­sa hen­gel­li­syyt­tä kä­si­tel­tiin luon­to­ai­hei­den kaut­ta.

— Jon­kun piti tul­la sit­ten moit­ti­maan, et­tä nuo­han ovat pseu­do-us­kon­nol­li­sia lau­lu­ja, hän muis­te­lee.

Väit­teet nä­en­näi­ses­tä us­kon­nol­li­suu­des­ta tun­tui­vat pa­hal­ta.

— Tuol­lais­ta en ole sie­tä­nyt kos­kaan. En kai­paa tois­ten ar­vi­oi­ta sii­tä, mil­lai­nen mi­nun tu­li­si kris­tit­ty­nä ol­la. Jos jos­tain olen var­ma, niin sii­tä, et­tä ku­kaan ei voi tar­kas­ti tie­tää, mis­tä sii­nä on kyse, hän sa­noo ja muis­tut­taa, et­tä us­kon­to ja us­ko ovat kak­si eri asi­aa.

— Us­kon­to on raa­mi, us­ko on ko­ke­mus. Sii­nä on vis­si ero.

Jos­ta­kin lap­suu­den il­ta­ru­kous­ten tie­noil­ta se tart­tui mat­kaan ei­kä läh­te­nyt pois. Lap­suu­den­ko­din hen­gel­li­syys oli luon­teel­taan lem­pe­ää. Se oli läm­min, olen­nai­nen osa elä­mää. Sa­mal­la ta­val­la vai­vih­kaa Saa­ri­kin yrit­tää siir­tää sitä omil­le lap­sil­leen. Per­hees­sä on kak­si päi­vä­ko­ti-ikäis­tä ja yk­si pik­ku­kou­lu­lai­nen.

— Kyl­lä­hän me il­ta­ru­kouk­set lu­em­me, mut­ta tuon ikäi­sil­le kris­til­lis­ten ar­vo­jen opet­ta­mi­nen on yk­si yh­teen sen kans­sa, mitä on ih­mi­se­nä ole­mi­nen, Saa­ri huo­maut­taa.

Hän sa­noo, et­tä isäk­si tulo on hi­o­nut kul­mia.

— Mi­nul­la on ol­lut hy­vin­kin jyrk­kiä mie­li­pi­tei­tä vä­hän kai­kes­ta. Mut­ta elä­mä, jos­sa lap­set ovat osa­na, peh­men­tää vä­ki­sin. On hy­väk­syt­tä­vä, et­tä elä­mä ei ole vir­hee­tön­tä.

Saa­ri toi­voo, et­tei las­ten tar­vit­si­si tois­taa ai­van kaik­kia isän vir­hei­tä, mut­ta ar­ve­lee, et­tä se ei ole mah­dol­lis­ta.

— Mi­ten opet­taa hei­tä nä­ke­mään vai­vaa on­nis­tu­ak­seen, ja toi­saal­ta ym­mär­tä­mään, et­tei maa­il­ma kaa­du sii­hen jos ei on­nis­tu­kaan, hän miet­tii.

Si­jan­sa on myös vai­keil­la ky­sy­myk­sil­lä, joi­ta tu­lee sitä enem­män, mitä isom­mik­si lap­set vart­tu­vat. On yri­tet­tä­vä vas­tail­la, vaik­ka oli­si vä­lil­lä ai­van kuu­ta­mol­la it­se­kin.

— Ai­ka usein jou­tuu vas­ta­tus­ten sen kans­sa, et­tei elä­mä hy­vis­tä ai­ko­muk­sis­ta huo­li­mat­ta mene ai­na niin kuin toi­voi­si. Saa huo­ma­ta, et­tä su­rul­li­sia asi­oi­ta ei voi sul­kea eril­li­seen lo­ke­roon pii­loon, sil­lä kaik­ki liit­tyy kaik­keen, Saa­ri ku­vai­lee.

— Mi­ten opet­taa toi­sel­le, kun ei osaa it­se­kään? Ei täs­sä ole pääs­syt yl­pei­le­mään vii­sau­del­la. En minä tie­dä, mi­ten isois­ta kol­huis­ta yli­pää­tään pää­see yli. Sen asi­an kans­sa har­joit­te­len.

Show Must Go On -kap­pa­lees­saan Fred­die Mer­cu­ry ky­syy kuu­li­jal­ta sy­dän­tä­sär­ke­väs­ti: ”Does any­bo­dy know what we are li­ving for?”

Tie­tää­kö ku­kaan, min­kä vuok­si oi­kein eläm­me?

— Eni­ten tun­nen ole­va­ni elos­sa juu­ri las­ten kans­sa, Saa­ri sa­noo.

Se ko­ros­tuu eten­kin sil­loin, kun yö­pyy vii­koit­tain yk­sik­seen te­at­te­rin pik­ku vie­rai­li­ja­käm­päs­sä. Kun lap­set ei­vät ole läs­nä, joka iki­nen asia tun­tuu muis­tut­ta­van heis­tä.

— On koko ajan ikä­vä.

Ris­ti­rii­tais­ta oloa on jok­seen­kin mah­do­ton­ta vält­tää, jos tah­too ol­la sekä per­hee­ni­sä et­tä esiin­ty­vä tai­tei­li­ja.

— Olen suun­nat­to­man on­nel­li­nen, et­tä saan teh­dä tätä työ­tä. Töis­sä on pak­ko käy­dä, ja veri ve­tää näyt­tä­möl­le. Sa­mal­la on ta­val­laan ai­na fii­lis, et­tä on vää­räs­sä pai­kas­sa. Siel­lä vie­rai­li­ja­käm­päs­sä mie­tin jat­ku­vas­ti, mi­ten tä­män voi­si muuk­si muut­taa, mut­ta hy­viä vas­tauk­sia ei oi­ke­as­taan ole, Saa­ri sa­noo.

Jos Saa­ri oli­si päi­vä­töis­sä 10—11 tun­tia vii­te­nä päi­vä­nä vii­kos­sa ku­ten hä­nen oma isän­sä ai­ka­naan, ta­lous oli­si eh­kä tur­va­tum­pi, mut­ta ai­kaa lap­sil­le saat­tai­si ol­la vie­lä vä­hem­män kuin nyt.

— Eh­kä on kui­ten­kin pa­rem­pi näin, vaik­ka en ole ri­kas mies. Tus­kin lap­set tyk­käi­si­vät mi­nus­ta sen enem­pää, vaik­ka mi­nul­la oli­si enem­män ra­haa.

Nyt Saa­ri pys­tyy useim­mi­ten va­raa­maan al­ku­vii­kon päi­vät pel­käs­tään lap­sil­le. Sil­loin ra­ken­nel­laan le­goil­la ja tans­si­taan olo­huo­nees­sa.

— Meil­lä pyö­rii le­vy­soit­ti­mes­sa ai­na sama iä­ni­kui­nen San­ta­nan levy. Va­paa-ajal­la en to­del­la­kaan jak­sa kuun­nel­la mu­siik­kia, Saa­ri nau­raa.

Fred­die Mer­cu­ryn koh­dal­la oli il­meis­tä, et­tei täh­teys yk­sin riit­tä­nyt elä­män mie­lek­kyy­den pe­rus­tak­si.

Saa­ren­kin mie­les­tä täh­teys on köy­käi­nen pää­mää­rä, ei­kä hän ole sel­lai­seen pyr­ki­nyt, vaik­ka est­ra­deil­la lois­taa­kin.

— Ne haa­veet, joi­ta mi­nul­la ai­ka­naan täs­tä am­ma­tis­ta oli, oli­vat vaa­ti­mat­to­mia. En odot­ta­nut ko­vin kum­moi­sia, hän sa­noo.

— Sitä pait­si täs­tä työs­tä 85 pro­sent­tia on ihan muu­ta kuin sta­gel­la oloa. Lä­hin­nä val­mis­tau­tu­mis­ta ja au­tol­la ajoa, hän li­sää.

— Täh­tey­den lii­tän mie­les­sä­ni ne­ga­tii­vi­se­na asi­a­na tie­tyn­lai­siin dii­voi­hin, joi­ta te­at­te­ri­työ­ryh­mä ei mie­les­tä­ni tar­vit­se. Kan­san­suo­si­kit ovat eri asia. Kaik­ki tie­tä­mä­ni sel­lai­set ovat iha­nia tyyp­pe­jä.

Te­at­te­rin hie­noim­mat puo­let ovat Saa­ren mie­les­tä sa­mo­ja, jot­ka sy­tyt­ti­vät hä­net jo ai­van nuo­re­na: yh­tei­söl­li­sen te­ke­mi­sen voi­ma, ryh­män hen­ki.

Hen­gel­li­syyt­tä hän sen si­jaan ku­vai­lee sy­väs­ti yk­si­tyi­sek­si olo­ti­lak­si. Se on läs­nä tur­val­li­se­na ja kan­ta­va­na, olo­suh­teis­ta riip­pu­mat­ta.

— Jos­kus se voi ol­la kau­em­pa­na, mut­ta sil­loin­kin mi­nul­la on oi­keus sii­hen yh­tey­teen, hän muo­toi­lee.

— Oi­keus — oli­pa has­sus­ti sa­not­tu! Se­hän on koko ajan otet­ta­vis­sa. Asia, joka ei ole it­ses­tä­ni kiin­ni, hän tar­ken­taa.

Hen­gel­li­syys on myös asia, joka jo­ten­kin kuul­taa läpi, vaik­kei sitä sa­noi­si ää­neen.

— Jos sii­tä olen jol­le­kin mai­nin­nut, se ei yleen­sä ole tul­lut ke­nel­le­kään yl­lä­tyk­se­nä.

Saa­ri to­te­aa, et­tä yh­teis­kun­ta on ai­ka se­ku­la­ri­soi­tu­nut, ja te­at­te­ri­maa­il­ma eri­tyi­sen ko­ros­tu­nees­ti.

— Us­ko ei tai­da ol­la ko­vin muo­di­kas­ta, vaik­ka mi­nul­le sil­lä ei ole ko­vin pal­jon vä­liä. Oli­si­han toki kiva, jos se oli­si muu­ta­kin kuin ku­ri­o­si­teet­ti.

Saa­ri iloit­see sii­tä, et­tä pää­see vä­lil­lä Tuo­mas­mes­suun soit­ta­maan. Se tun­tuu hen­gel­li­ses­ti ko­toi­sal­ta maa­pe­räl­tä.

— Kun vain saan nii­tä lau­lu­ja lau­laa, se on se jut­tu, hän sa­noo.

— Myös Pi­me­äs­tä va­loon -mes­su­jen kon­sep­ti on ol­lut val­ta­van iha­na. Mitä syn­kem­pi ti­lan­ne, sitä lä­hem­mäs se tu­lee. Tun­tuu so­pi­van mi­nun mie­len­laa­tuu­ni.

Vaik­ka Saa­ri mes­suis­ta pi­tää­kin, hän ha­lu­aa sil­ti ko­kea ne yk­si­tyi­ses­ti. Us­ko­vais­ten si­nän­sä hy­vää tar­koit­ta­vat lä­hes­ty­mi­set voi­vat jos­kus ol­la myös ah­dis­ta­via, jos ne rik­ko­vat hen­ki­lö­koh­tais­ta re­vii­riä.

Sun­nun­tai­aa­mun mes­suis­sa Saar­ta ei juu­ri näh­dä. Se on sula mah­dot­to­muus esiin­ty­jäl­le, joka aje­lee usein työs­tä ko­tiin sun­nun­tai­yö­tä vas­ten.

Kun Saa­ri on jät­tä­nyt var­ta­loa nuo­le­vat Fred­die-esiin­ty­mi­sa­sut hen­ka­riin ja aje­lee kul­loi­ses­ta­kin huit­sin­ne­va­das­ta ko­tia koh­ti, hän le­puut­taa aja­tuk­si­aan miet­ti­mäl­lä ihan ta­val­li­sia maan­lä­hei­siä asi­oi­ta. Ruo­kaa, ha­lon­hak­kuu­ta, van­haa ta­lo­aan.

— Ra­kas­tan tätä ta­loa, hän tun­nus­taa.

— Tyk­kään hul­lu­na pi­ha­hom­mis­ta ja re­mon­toi­mi­ses­ta. Pää on täyn­nä suun­ni­tel­mia, joi­den pa­ris­sa viih­dyn.

Asi­at, jois­ta Saa­ri nyt unel­moi, ei­vät lii­ty mu­siik­kiin, roo­lei­hin, työ­hön tai me­nes­tyk­seen.

— Lä­hin­nä haa­vei­len, et­tä sen ta­kan muu­rai­sin. Ja leik­ki­sin las­ten kans­sa. Eh­kä se ker­too sii­tä, et­tä mi­nul­la on täs­sä koko lail­la kaik­ki.

Suru on mi­nul­le omi­nai­nen mie­len­laa­tu huo­li­mat­ta sii­tä, et­tä mi­nul­la oli tur­val­li­nen hy­vin­kää­läi­nen kul­ta­lu­sik­ka­lap­suus.

Tie­to

Nok­ka­hui­lul­la aloit­ta­nut näyt­te­li­jä

Mi­ka­el Saa­ri on syn­ty­nyt vuon­na 1988. Hän on lah­te­lai­nen näyt­te­li­jä ja muu­sik­ko, joka on tul­lut tun­ne­tuk­si muun mu­as­sa Ylen UMK-lau­lu­kil­pai­luis­ta sekä Täh­det, täh­det -te­le­vi­sio-oh­jel­mas­ta. Vuon­na 2016 Saa­ri jul­kai­si esi­koi­sal­bu­min­sa The Grand Let­down. Mu­siik­ki­te­at­te­rin am­mat­ti­lai­sek­si opis­kel­lut Saa­ri on vii­me vuo­si­na näh­ty kes­kei­sis­sä roo­leis­sa mo­nien suo­ma­lais­ten te­at­te­rien pro­duk­ti­ois­sa, mut­ta tie­sit­kö tätä hä­nes­tä:

1 Nok­ka­hui­lu on ai­noa inst­ru­ment­ti, jon­ka soit­toa Mi­ka­el Saa­ri on opis­kel­lut mu­siik­ki­o­pis­tos­sa. Opin­to­ja kes­ti vii­den vuo­den ajan. Sit­ten lau­lu, pi­a­no ja ki­ta­ra vei­vät men­nes­sään.

2 Saa­ri on soit­ta­nut mo­nen­lai­sis­sa bän­deis­sä, mut­ta oma he­vi­bän­di on haa­ve, joka odot­taa yhä to­teu­tu­mis­taan. Haa­vei­den­sa he­vi­bän­dis­sä Saa­ri oli­si komp­pi­ki­ta­ris­ti.

3 Ros­ka­ruo­ka on Mi­ka­el Saa­ren pahe, mut­ta syö­mi­nen saat­taa unoh­tua hä­nel­tä ko­ko­naan pa­rik­si­kin päi­väk­si, kun nä­län tun­net­ta ei vain tule.

4 Saa­rel­la on kir­ja­hyl­lys­sään Har­ry Pot­ter -, Taru sor­mus­ten her­ras­ta - ja Lin­nun­ra­dan kä­si­kir­ja lif­ta­reil­le -kir­jat use­al­la eri kie­lel­lä. Hi­mo­lu­ki­ja ot­ti kie­li­tai­don hal­tuun fan­ta­si­a­kir­jal­li­suu­den avul­la.

Lue lisää aiheesta