”Tyk­kään rat­kais­ta on­gel­mia. Se omi­nai­suus on hyö­dyk­si niin ar­jen asi­a­kas­työs­sä­ni kuin lä­hie­si­mie­he­nä ja työ­noh­jaa­ja­na­kin. Olen työs­ken­nel­lyt Lau­neen seu­ra­kun­nas­sa vuo­des­ta 1985, mut­ta mi­nus­ta ei tun­nu sil­tä, et­tä oli­sin ol­lut koko ura­ni sa­mas­sa työs­sä. Sii­hen on si­säl­ty­nyt niin mo­nen­lai­sia vai­hei­ta, ja myös yh­teis­kun­ta on muut­tu­nut.

1980-lu­vul­la ih­mi­sil­lä oli asi­at suu­rin piir­tein hy­vin, yh­teis­kun­nal­ta sai apua ja il­ma­pii­ri oli lep­poi­sa. Di­a­ko­ni­a­työ pai­not­tui sil­loin hy­vin­voin­nin tu­ke­mi­seen ja en­nal­ta­eh­käi­se­vään toi­min­taan.

Lama toi ker­ta­hei­tol­la ison kään­teen. Kun pa­la­sin äi­tiys­lo­mal­ta vuon­na 1990, tun­tui kuin tu­li­sin eri työ­paik­kaan. Asi­ak­kail­la oli työt­tö­myyt­tä ja kah­den asun­non louk­ku­ja. Ta­lou­del­li­nen avus­ta­mi­nen tuli vah­vas­ti työ­hön mu­kaan, ruo­ka­pank­ke­ja pe­rus­tet­tiin.

2000-luku oli ke­hit­tä­mis­buu­min, stra­te­gi­oi­den ja ra­ken­tei­den luo­mi­sen ai­kaa. Joh­ta­van di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jän teh­tä­vä­ni tuli vii­mein vi­ral­li­sek­si.

2010-lu­vul­la asi­ak­kail­la al­koi il­me­tä mo­ni­syi­siä on­gel­mia. Nuo­ret oli­vat jo ai­kui­suu­den kyn­nyk­sel­lä vel­kaan­tu­nei­ta, luot­to­tie­dot oli­vat men­neet. Pit­kä­ai­kais­köy­hyy­den juu­ret ovat la­mas­sa as­ti. Muis­tan jo 1990-lu­vul­la sa­no­nee­ni, et­tä näi­tä las­ku­ja me mak­sam­me pit­kään.

Tä­män het­ken il­mi­öi­tä ovat päih­de- ja pe­li­on­gel­mat sekä mie­len­ter­vey­den on­gel­mat. Yk­si­näi­syy­den luon­ne on muut­tu­nut, se on yhä sy­vem­pää. Yh­teis­kun­ta on po­la­ri­soi­tu­nut ja pal­ve­lu­jen saa­mi­nen vai­keu­tu­nut. Teh­tä­väm­me on kui­ten­kin luo­da toi­voa vaik­ka pie­nin­kin as­ke­lin. Di­a­ko­ni­a­työs­sä on on­nek­si ai­na mu­ka­na myös seu­ra­kun­nan hy­vää elä­mää, ilon ra­ken­nu­sai­net­ta.

Mie­les­sä­ni voin ai­na myös ru­koil­la asi­ak­kaan puo­les­ta ja us­koa, et­tä se jol­la­kin ta­val­la kan­taa.

Täs­sä työs­sä tun­ne­kuor­ma kas­vaa hel­pos­ti, mut­ta aut­ta­jan teh­tä­vä ei ole hy­pä­tä au­tet­ta­van kans­sa sa­maan kuop­paan, vaan ojen­taa ti­ka­puut. Mu­reh­ti­mi­nen ei au­ta mi­tään, se vain vie voi­mia.

Di­a­ko­ni­an juh­la­vuon­na ajat­te­len: on­pa upe­aa! Jo 150 vuot­ta sit­ten Suo­mes­sa on vi­hit­ty en­si ker­taa nai­nen kir­kon vir­kaan. Se on ol­lut sekä nai­sen uran edel­lä­kä­vi­jyyt­tä et­tä ajan­koh­tais­ta on­gel­man­rat­kai­sua.”

Joh­ta­va di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä Eli­sa Lin­ko­la, 60, Lau­neen seu­ra­kun­ta, Lah­ti