JavaScript is disabled in your web browser or browser is too old to support JavaScript. Today almost all web pages contain JavaScript, a scripting programming language that runs on visitor's web browser. It makes web pages functional for specific purposes and if disabled for some reason, the content or the functionality of the web page can be limited or unavailable.
Marjaana Turunen vaihtaisi sunnuntaimessujen ajankohdan aamukymmenestä iltakuuteen, jos voisi. Kuva: Markku Lehtinen

Marjaana Turunen vaihtaisi sunnuntaimessujen ajankohdan aamukymmenestä iltakuuteen, jos voisi. Kuva: Markku Lehtinen

Kirkon räväkkä sisään­heit­täjä – Marjaana Turunen kohottaa kuoroineen tunnelman kattoon

42-vuo­ti­sen uran kir­kos­sa teh­nyt kant­to­ri vaih­tai­si sun­nun­tai­mes­su­jen ajan­koh­dan aa­mu­kym­me­nes­tä il­ta­kuu­teen – jos voi­si.

3.4.2020
Kaisa Hako

En muis­ta men­nei­tä asi­oi­ta ko­vin hy­vin, sil­lä kat­son ai­na eteen­päin, väit­tää kant­to­ri Mar­jaa­na Tu­ru­nen.

Edes­sä­päin näyt­tää vain nyt ko­ro­na­e­pi­de­mi­an vuok­si ko­vin väl­jäl­tä. Su­mui­sel­ta­kin. Ku­kaan ei oi­kein tie­dä, mitä tämä kaik­ki mer­kit­see.

— Täs­tä tuli kir­kol­le pa­kol­li­nen di­gi­loik­ka, Tu­ru­nen sa­noo.

Haas­tat­te­lun tie­noil­la pan­de­mi­a­to­del­li­suus on vas­ta lä­väh­tä­nyt suo­ma­lais­ten sil­mil­le. Tu­ru­sen­kin ka­len­te­ri tyh­je­ni ker­ta­hei­tol­la. Lah­den Gos­pel­kuo­ron 25-vuo­tis­juh­lal­li­suuk­sia oli on­nek­si eh­dit­ty jo osin viet­tää.

— Suur­ta joh­da­tus­ta on, et­tä eh­dim­me pi­tää ja tal­len­taa ke­vään suu­rim­mat kon­ser­tit en­nen kuin kaik­ki toi­min­ta lop­pui, hän siu­nai­lee.

Kuu­lui­san gos­pel­kuo­ron ar­moi­tet­tu­na joh­ta­ja­na pro­fi­loi­tu­nut Tu­ru­nen eh­ti myös hel­mi­kuus­sa vie­dä läpi uu­sim­man te­le­vi­si­op­ro­jek­tin­sa ku­vauk­set. Hän on mu­ka­na tuo­ma­ris­tos­sa All To­get­her Now Suo­mi -mu­siik­ki­oh­jel­mas­sa, joka tu­lee ulos syk­syl­lä.

Kun Tu­ru­ses­ta on kyse, nor­maa­li­ti­lan­tees­sa ei pu­hu­ta tyh­jis­tä ka­len­te­reis­ta ei­kä tyh­jis­tä kir­kois­ta. Tu­ru­sen voi sa­noa ole­van kir­kon si­sään­heit­tä­jä, joka gos­pel­kuo­roi­neen ve­tää Lah­den Ris­tin­kir­kon täy­teen mon­ta ker­taa vuo­des­sa. Te­le­vi­si­oi­duil­la esiin­ty­mi­sil­lä saat­taa ol­la sa­to­ja­tu­han­sia kat­so­jia.

Sal­paus­se­län seu­ra­kun­nan kant­to­ril­le tut­tua ja ra­kas­ta on myös pe­rin­tei­sin kant­to­rin työ mes­sui­neen ja toi­mi­tuk­si­neen.

— Tyk­kään hir­ve­äs­ti hau­ta­jai­sis­ta, sil­lä sil­loin saan mu­san kaut­ta an­taa toi­voa ja loh­du­tus­ta, hän sa­noo.

Sa­man­su­kui­ses­ta asi­as­ta on kyse sil­loin­kin, kun gos­pel­kuo­ro esiin­tyy. Mu­sii­kin an­ta­ma ilo on tuol­loin muo­dol­taan toi­sen­lais­ta. On kuin kir­kon kat­to len­täi­si il­maan. Ylei­sö kil­juu on­nes­ta.

Ilo on ku­vi­ois­sa myös, kun Tu­ru­sen toi­nen kuo­ro, Lah­den Lau­la­mat­to­mat, har­joit­te­lee.

— Näen lau­la­jien ai­van kas­va­van sil­mis­sä ja roh­kais­tu­van, kun he op­pi­vat ja oi­val­ta­vat jo­tain uut­ta.

Ilo vi­lah­taa usein kant­to­rin pu­hees­sa.

Jos Tu­ru­nen Lut­he­rin ta­paan nau­lai­si tee­sin­sä kir­kon oveen, ne oli­si­vat tä­män kal­tai­sia:

Li­sää iloa kirk­koon. ”Ilot­to­muus ei ole Lut­he­rin, vaan pie­tis­min syy­tä.”

Sun­nun­tai­mes­su siir­ret­tä­vä aa­mu­kym­me­nes­tä il­ta­kuu­teen. ”Työ­vii­kos­ta uu­pu­neet ei­vät jak­sa tul­la kirk­koon vie­lä aa­mul­la.”

Mes­sun dra­ma­tur­gia uu­sik­si. ”Jot­ta sa­tun­nais­kä­vi­jät ei­vät lan­nis­tui­si heti al­kuun­sa.”

Pois kup­las­ta. ”Koh­taa­maan mo­ni­muo­tois­ta seu­ra­kun­ta­lais­ten sak­kia.”

— Jos luom­me kir­kos­sa hy­vän, ei-tuo­mit­se­van il­ma­pii­rin, kyl­lä ih­mi­set tu­le­vat. Ku­ka­pa ei ha­lu­ai­si toi­voa, iloa ja loh­du­tus­ta — mut­ta kun ih­mi­set usein pel­kää­vät tu­le­van­sa tuo­mi­tuik­si, Tu­ru­nen miet­tii.

Marjaana Turunen on rakastanut urkujen sointia siitä saakka, kun ensi kerran kokeili niitä 16-vuotiaana. Myös hänen puolisonsa Matti Turunen opiskelee parhaillaan kanttoriksi. Kuva: Markku Lehtinen

Marjaana Turunen on rakastanut urkujen sointia siitä saakka, kun ensi kerran kokeili niitä 16-vuotiaana. Myös hänen puolisonsa Matti Turunen opiskelee parhaillaan kanttoriksi. Kuva: Markku Lehtinen

Hän tie­tää, mis­tä pu­huu, sil­lä hä­nen uran­sa kir­kos­sa on kes­tä­nyt 42 vuot­ta. Se on pal­jon, eten­kin kun hän on iäl­tään vas­ta 58.

On sil­mäil­tä­vä hiu­kan men­nei­syyt­tä, jot­ta sel­vi­äi­si, mi­ten kant­to­rin ura on voi­nut al­kaa jo tei­ni-ikäi­se­nä. Var­muu­den vuok­si Tu­ru­nen on va­ran­nut olo­huo­neen pöy­däl­le kak­si isoa lei­ke­kir­jaa, jot­ka ovat täyn­nä sa­no­ma­leh­ti­leik­kei­tä hä­nen his­to­ri­as­taan. Se on näyt­tä­vää kat­sel­ta­vaa: si­vu­tol­kul­la mu­sii­kin ope­tus­ta ja joh­ta­mis­ta, kon­sert­te­ja, tem­pauk­sia, kier­tu­ei­ta ja te­le­vi­si­o­tuo­tan­to­ja.

Sat­tu­moi­sin jo Tu­ru­sen en­sim­mäi­sel­lä pi­a­no­tun­nil­la oli pai­kal­la leh­dis­tö eli ky­men­laak­so­lai­nen sa­no­ma­leh­ti Kes­ki­laak­so. Kel­las­tu­nees­sa leh­ti­leik­kees­sä Myl­ly­kos­ken mu­siik­ki­kou­lun pi­a­non ää­res­sä is­tuu kah­dek­san­vuo­ti­as tyt­tö­nen. Isä ja äi­ti oli­vat hank­ki­neet ai­no­kai­sel­leen pi­a­non, sil­lä ty­tön mu­sii­kil­li­nen lah­jak­kuus oli il­mei­nen.

Be­at­les-tuk­ka, jol­lai­sen hän vaa­ti saa­da ne­li­vuo­ti­aa­na Be­at­les-fa­ni­na, on ku­vas­sa jo kas­va­nut koh­ti ol­ka­päi­tä. Ny­kyi­sin Tu­ru­sen ta­va­ra­merk­ki on vil­li ki­ha­ra­pil­vi.

Soit­to­har­ras­tus py­syi hen­gis­sä yli kriit­ti­sen 14 vuo­den iän, jol­loin soit­to tyy­pil­li­ses­ti on ter­van­juon­tia. Enem­män kiin­nos­ti sil­loi­sen poi­ka­ys­tä­vän mu­sa­ma­ku, prog­res­sii­vi­nen rock.

En­nen rip­pi­kou­lua Tu­ru­nen tuis­kah­ti äi­dil­leen, et­tä seu­ra­kun­taan hän ei sit­ten kuu­na päi­vä­nä ja­lal­laan as­tui­si. Ei sitä to­sin ko­to­na eri­tyi­sem­min tu­pu­tet­tu­kaan.

— Per­heem­me ei käy­nyt edes jou­lu­kir­kos­sa. Myl­ly­kos­kel­la se­kin oli va­rat­tu niin sa­no­tuil­le ”oi­keil­le us­ko­vai­sil­le”, hän muis­te­lee.

Mut­ta rip­pi­kou­lun myö­tä seu­ra­kun­ta nap­pa­si­kin kai­na­loon­sa, iso­sek­si ja nuor­ten kuo­roon, joka lau­loi uut­ta ki­vaa gos­pe­lia. Sit­ten kävi niin, et­tä kant­to­ri Elii­sa Pok­ki yl­lyt­ti 16-vuo­ti­aan pi­a­nis­tin ke­sä­lo­ma­si­jai­sek­seen.

Ei tar­vit­se käyt­tää jal­ki­o­ta ei­kä lau­laa, kant­to­ri lu­pa­si ja näyt­ti, mi­ten Myl­ly­kos­ken kir­kon pneu­maat­ti­set urut toi­mi­vat.

— Ne oli­vat vä­hän tä­män nä­köi­set, Tu­ru­nen sa­noo ja hyp­pää ur­ku­pen­kil­le omas­sa olo­huo­nees­saan.

Kyl­lä, hä­nel­lä on ne omas­sa olo­huo­nees­saan. Mus­tan­kal­li­on kap­pe­lin van­hat ri­sat urut pe­las­tet­tiin jou­tu­mas­ta kaa­to­pai­kal­le ja kor­jat­tiin hä­nen puo­li­sol­leen Ma­til­le.

— Myös Mat­ti aloit­ti vii­me syk­sy­nä kant­to­ri­o­pin­not Si­be­lius-Aka­te­mi­as­sa, Tu­ru­nen ker­too yl­peyt­tä ää­nes­sään.

Hän pai­ne­lee nap­pu­lois­ta ää­ni­ker­to­ja pääl­le. Urut jy­li­se­vät ai­van ku­ten sil­loin en­si ker­taa ko­keil­les­sa. Se oli rak­kaut­ta en­si­kuu­le­mal­ta. 16-vuo­ti­as oli ai­van myy­ty. Tu­le­vai­suu­den am­mat­ti val­ke­ni sinä ke­sä­nä.

— Sil­loin pää­tin, et­tä minä ”me­nen” Si­be­lius-Aka­te­mi­aan, hän nau­raa.

Et sinä tuol­la pi­a­non pim­pu­tuk­sel­la tule it­se­ä­si iki­nä elät­tä­mään, il­moit­ti yk­si lu­ki­on opet­ta­jis­ta, kun tyt­töä ei­vät muut op­pi­ai­neet oi­kein jak­sa­neet kiin­nos­taa.

— Lä­he­tin aka­te­mi­aan pääs­ty­ä­ni opet­ta­jain­huo­nee­seen pos­ti­kor­tin, et­tä ”ter­vei­siä kor­ke­a­kou­lus­ta”.

Tu­ru­sel­ta jäi­vät siis pää­o­sin ko­ke­mat­ta nuor­ten ih­mis­ten tyy­pil­li­set ke­sä­työt. Vain ker­ran hän opis­ke­lu­ai­ka­na eh­ti ko­keil­la työ­tä sa­na­kir­jan ko­ko­a­ja­na Kai­ken Kan­san Kir­ja­ker­hos­sa. Siel­lä pomo sa­noi aa­mul­la nuo tyy­pil­li­set sa­nat: ”Kei­täs tyt­tö kah­via.”

— Mut­ta minä olin kant­to­ri­na tot­tu­nut me­ne­mään pa­pin kans­sa en­sim­mäi­se­nä kah­vi­pöy­tään. En minä osan­nut keit­tää kah­via!

Tu­ru­nen eh­ti koo­ta sa­na­kir­jaa kah­dek­san päi­vää. Sit­ten yri­tys meni kon­kurs­siin.

Kuin­ka ol­la­kaan — seu­raa­va­na päi­vä­nä hä­net kut­sut­tiin Hel­sin­gin Van­han kir­kon kant­to­rin sai­raus­lo­ma­si­jai­sek­si.

Sii­nä vai­hees­sa Tu­ru­nen oli jo en­sim­mäi­ses­sä avi­o­lii­tos­saan ja odot­ti poi­kaan­sa.

Pa­pik­si opis­ke­le­va puo­li­so oli löy­ty­nyt Myl­ly­kos­ken seu­ra­kun­nan nuor­ten pa­ris­ta. Siel­lä vai­kut­ti tuol­loin voi­mal­li­ses­ti vii­des­läi­nen he­rä­tys­lii­ke.

— Se oli sii­hen ai­kaan hen­gel­li­nen ko­ti­ni. Lii­ke oli uu­den­lai­sen hen­gel­li­sen mu­sii­kin edel­lä­kä­vi­jä, ja siel­lä oli kiva po­ruk­ka ja tosi hy­viä pu­hu­jia. Sil­loin he­rä­tys­liik­kees­sä oli kaik­ki saa­vat tul­la -hen­ki. Myö­hem­min jou­duin pet­ty­mään sii­hen, kun kaik­ki ei­vät enää saa­neet­kaan tul­la. Sai tul­la, jos oli sel­lai­nen kuin tie­tyt ih­mi­set mää­rit­te­li­vät. Pal­jos­ta on kiit­tä­mi­nen he­rä­tys­lii­ket­tä, mut­ta ny­kyi­sin olen kan­san­kirk­ko­lai­nen, Tu­ru­nen ku­vai­lee.

Liik­keen kult­tuu­riin kuu­lui, et­tä mo­raa­li­o­pe­tus oli tiuk­kaa. Nuor­ten po­ru­kas­sa avi­oi­dut­tiin hy­vin var­hain.

— Oli­si­vat­pa opet­ta­neet, et­tä kat­so­kaa nyt vä­hän ym­pä­ril­len­ne en­nen kuin ryn­täät­te nai­mi­siin. Oli­si sääs­tyt­ty mo­nel­ta avi­oe­rol­ta, Tu­ru­nen miet­tii.

Hän it­se eh­ti ol­la pa­pin­rou­va­na, val­mis­tua am­mat­tiin ja muut­taa Lah­teen en­nen kuin it­se­kin koki avi­oe­ron vuon­na 1994. Vuon­na 1985 per­hee­seen oli syn­ty­nyt ke­hi­tys­vam­mai­nen Ant­ti-poi­ka.

Tu­ru­nen ar­ve­lee, et­tä oli­si il­man Ant­tia ai­van toi­sen­lai­nen ih­mi­nen.

— Hän on kas­vat­ta­nut mi­nua. Mi­nus­ta oli­si tul­lut muu­ten sie­tä­mä­tön. Olin per­hee­ni ai­noa lap­si, jol­le kaik­ki oli ta­pah­tu­nut hel­pos­ti. Vaik­ka yhä olen tiuk­ka kuo­ron­joh­ta­ja, nuo­rem­pa­na olin mui­ta koh­taan vie­lä tiu­kem­pi. Van­hem­mi­ten olen peh­men­ty­nyt. Mut­ta en minä us­ko, et­tä Ant­ti tuli maa­il­maan pel­käs­tään sik­si, et­tä mi­nun pi­täi­si ke­hit­tyä ih­mi­se­nä, hän li­sää.

Tu­ru­nen sa­noo, et­tä elä­mä An­tin mo­nien sai­rauk­sien kans­sa on opet­ta­nut tur­vau­tu­maan ru­koi­le­mi­seen ker­ta toi­sen­sa jäl­keen. Erään­lai­nen pyhä huo­let­to­muus on iän myö­tä vah­vis­tu­nut.

— En osaa aja­tel­la elä­mää, jos­sa sitä ulot­tu­vuut­ta ei oli­si.

Vaik­ka ju­ma­lan­pal­ve­luk­set ja kir­kol­li­set toi­mi­tuk­set ovat ”duu­nia”, Tu­ru­nen huo­maa ikä­vöi­vän­sä nii­tä, jos jou­tuu vaik­ka­pa sai­rau­den ta­kia ole­maan pi­dem­pään pois.

— Eri­tyi­sen pal­jon tyk­kään kon­fir­maa­ti­o­ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­ta, sil­lä sil­loin kir­kos­sa on pal­jon nii­tä, jot­ka ei­vät muul­loin siel­lä käy. Ra­kas­tan myös pää­si­äis­tä!

Ilo-sa­nan ohel­la Tu­ru­nen vil­je­lee usein joh­da­tus-sa­naa. J-il­miö tun­tuu puut­tu­neen pe­liin tä­män täs­tä, usein kes­ken su­run tai vas­toin­käy­mis­ten.

Kun isä kuo­li, sa­ma­na päi­vä­nä Tu­ru­sen ko­ti­ta­lon ala­ker­ras­ta va­pau­tui so­pi­va asun­to hä­nen les­kek­si jää­neel­le äi­dil­leen.

Kun Tu­ru­nen jou­tui Mat­ti-puo­li­son­sa kans­sa kes­kel­le ho­me­ta­lo­hel­vet­tiä, seu­raa­va asun­to ti­pah­ti heil­le heti tai­vaas­ta eli työ­ka­ve­rin vin­kis­tä.

Eri­koi­nen ta­paus oli se­kin, kun Tu­ru­nen vuon­na 1991 haki vir­kaa Sal­paus­se­län seu­ra­kun­nas­ta.

— Ei ol­lut ke­tään muu­ta ha­ki­jaa! Sel­lais­ta Ju­ma­lan suun­ni­tel­maa, et­tä huh­huh!

Vi­ran saa­tu­aan Tu­ru­nen loi pian pe­rus­tan kuo­rol­le, jon­ka nimi ei aluk­si ol­lut Lah­den Gos­pel­kuo­ro. Lau­la­ji­a­kin oli vai­kea löy­tää, vaik­ka Tu­ru­nen oli ku­vi­tel­lut, et­tä mu­sii­ki­no­pe­tuk­sen pi­o­nee­ri­kau­pun­gis­sa hän sai­si kuo­roon­sa ”kaik­ki nuo­ret mah­ta­vat lau­la­jat”.

— Kävi il­mi, et­tä nuo­ret lau­loi­vat jo kou­lus­sa niin pal­jon, et­tä ei­vät ha­lun­neet enää va­paa-ajal­la.

Lau­la­ja Jo­han­na Bo­e­dec­ker tu­tus­tut­ti Tu­ru­sen ame­rik­ka­lai­sen gos­pe­lin sa­loi­hin. Kun vie­lä kuo­ron ni­meen li­sät­tiin gos­pel-sana, jo al­koi lau­la­jia tul­la. Mai­ne ja pro­duk­ti­ot al­koi­vat kas­vaa.

Ku­lu­neel­la kau­del­la kuo­ro on tul­kin­nut muun mu­as­sa Nun­nia ja kon­nia -elo­ku­va­mu­siik­kia.

— Kuo­ro­lais­ten pää­sy Lah­den kau­pun­gin­te­at­te­rin mu­si­kaa­liin oli täyt­ty­mys, Tu­ru­nen sa­noo.

Di­rec­tor can­tus ko­et­taa sa­noin ku­vail­la, mil­tä tun­tuu, kun 60 lau­la­jaa on yh­tä ja kun vä­reet me­ne­vät pit­kin sel­kää. Jos­kus sii­nä tu­le­vat kyy­ne­leet joh­ta­jal­la­kin, vaik­ka kuin­ka ko­et­tai­si pi­tää pään kyl­mä­nä.

Yli­pää­tään Tu­ru­nen tah­toi­si tie­dos­tet­ta­van, et­tä hy­vin mo­nen­lai­nen mu­siik­ki voi hoi­taa sie­lua.

— Koko ura­ni ajan olen ol­lut sitä miel­tä, et­tä kirk­koon käy kai­ken­lai­nen mu­siik­ki, kun­han se ei ole Ju­ma­laa pilk­kaa­vaa tai rie­naa­vaa. Jos­kus vaik­ka hau­ta­jai­sis­sa kant­to­ri saat­taa kiel­täy­tyä soit­ta­mas­ta omais­ten toi­vo­maa mu­siik­kia, mut­ta mi­nus­ta ih­mis­ten mu­siik­ki­ma­kua ei sai­si ali­ar­vi­oi­da. On pal­jon kris­til­li­sem­pää ot­taa se huo­mi­oon kuin tyr­mä­tä, hän sa­noo.

Tu­ru­nen ei juu­ri kuun­te­le va­paa-ajal­laan mu­siik­kia. Hän nol­laa ai­vot kat­se­le­mal­la te­le­vi­si­o­ta, sil­lä mu­siik­ki vie aja­tuk­set väis­tä­mät­tä ai­na työ­hön: mi­hin tätä voi­si käyt­tää, kuka tätä voi­si lau­laa. Voi­man­läh­teet ovat toi­saal­la.

— Nii­tä ovat hil­jai­suus, ru­kous ja nuk­ku­mi­nen.

Rie­mu­lau­lut — Elä­köön elä­mä. Lah­den Gos­pel­kuo­ron Ris­tin­kir­kos­sa tal­ti­oi­tu kon­sert­ti Ylen TV1-ka­na­val­la 3.5. klo 10.

Tie­to

Kant­to­ri on to­si­te­le­vi­si­o­kon­ka­ri

Mar­jaa­na Tu­ru­nen on syn­ty­nyt vuon­na 1962 Sip­po­las­sa ja asuu Mat­ti-puo­li­soi­neen Lah­des­sa. Per­hee­seen kuu­luu pal­ve­lu­ko­dis­sa asu­va Ant­ti-poi­ka Tu­ru­sen en­sim­mäi­ses­tä avi­o­lii­tos­ta.

Mu­sii­kin mais­te­ri, di­rec­tor can­tus työs­ken­te­lee Sal­paus­se­län seu­ra­kun­nan kant­to­ri­na. Hä­net va­lit­tiin Vuo­den kant­to­rik­si vuon­na 2012 ja Vuo­den po­si­tii­vi­sim­mak­si lah­te­lai­sek­si 2017. Gos­pel­kuo­roi­neen hän on niit­tä­nyt mai­net­ta muun mu­as­sa Suo­men pa­ras kuo­ro 2009- ja Ta­lent Suo­mi 2016 -te­le­vi­sio-oh­jel­mis­sa. Sa­tu­häät-oh­jel­mas­sa­kin hä­net on Ma­tin kans­sa näh­ty vuon­na 2005, mut­ta tie­sit­kö hä­nes­tä tätä:

1 Mar­jaa­na Tu­ru­sen il­ta­ru­tii­ni on kat­soa te­le­vi­si­os­ta Kova laki -te­le­vi­si­o­sar­jaa joka il­ta en­nen nuk­ku­maan­me­noa.

2 Hä­nel­lä on ur­hei­lu­men­nei­syys ky­men­laak­so­lai­ses­sa Um­mel­jo­en Kor­pi-Vei­kois­sa. Seu­ra pe­la­si len­to­pal­loa nais­ten ne­los­sar­jas­sa.

3 Tu­ru­nen pää­si 13-vuo­ti­aa­na kat­so­maan elä­män­sä en­sim­mäis­tä rock-keik­kaa Myl­ly­kos­ken Koi­vu­saa­ri­roc­kiin vuon­na 1975. Tuol­loin la­val­la näh­tiin Hur­ri­ga­nes, jon­ka ki­ta­ris­ti­na soit­ti vii­meis­tä ker­taa Al­bert Jär­vi­nen.

4 Tu­rus­ta är­syt­tä­vät myö­häs­te­li­jät. Hän puo­les­taan saa­puu ta­paa­mi­siin ai­na ihan lii­an ai­kai­sin.

Lue lisää aiheesta